Markiisi de Saden elämä: osa 35 - Pelastusveneessä

Teksti professori Timo Airaksinen

Thomas Hobbes ja David Hume väittävät, että ääritapauksissa laki ja moraali menettävät sitovan voimansa ja alkukantaisemmat harkintamallit astuvat voimaan. Hobbes kirjoittaa: Jos ihminen pakotetaan välittömän kuoleman uhan edessä tekemään jotain lain vastaista, hänet armahdettakoon täydellisesti, sillä mikään laki ei voi pakottaa ihmistä luopumaan itsesäilytyksestään Kun ihmisellä on pulaa ruoasta tai jostakin muusta hänen elämälleen välttämättömästä, eikä hän pysy hengissä muutoin kuin jonkin lain vastaisen teon avulla, kuten jos hän suuren nälänhädän vallitessa ottaa ruokaa väkisin tai varastamalla, koska ei voi saada sitä rahalla tai armeliaisuudesta hänet armahdettakoon täydellisesti, edellä kuvatuin perustein.

Riippumatta siitä, mitä Hobbes sanoo, ei saisi kuitenkaan hyväksyä sitä, että henkiin jäämisen ollessa kyseessä romahdetaan takaisin kaoottiseen luonnontilaan. Moraalinen arviointi ei ole joidenkin muiden kilpailevien motiivien joukossa piilevä valinnainen peruste päätöksenteolle. Välttämättä käy kuitenkin niin, että äärimmäisissä olosuhteissa moraalinen järkeily ei enää toimi normaalilla tavalla. Ymmärrämme tapahtuman paremmin, jos tarkastelemme sitä moraalisen etiketin ja retoriikan pikemminkin kuin pätevän järkeilyn kannalta. Useat hiljattainkin julkaistut etiikan tutkimukset eivät ota huomioon sitä Hobbesin pääväitettä, että turvallisuus on ihmisen tärkein motiivi ja harkinnan kohde. Moni kirjoittaja ei pidä turvaa lainkaan eettisenä ongelmana.

Ei ole siis yllättävää, että se ei näy heidän teoksissaan; samanaikaisesti ei kuitenkaan voida kieltää sitä, että turvallisuus on tärkeä inhimillinen huolen aihe. Se on itse asiassa hyvinvoinnin ja kaiken yhteiskunnallisen toiminnan välttämätön edellytys. Turvallisuuden ei tarvitse olla moraalikäsite vain siksi, että ihminen huolehtii omasta elämästään ja pyrkii takaamaan sen jatkumisen vaarallisessa maailmassa. Järjestelmällisten turvallisuusstandardien tulee tietysti myös seurata yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lainalaisuuksia ja siihen liittyviä velvollisuuksia. 

Jos ajatellaan tapausta, jossa ihminen harkitsee toisen tappamista, on helppoa nähdä, että kyseessä on moraalinen ongelma. Ihmisellä on velvollisuus välttää lähimmäisensä vahingoittamista- Kaikesta huolimatta uhri voi olla haluton ottamaan huomioon muita, kun hän taistelee oman henkensä puolesta. Saattaa näyttää siltä, että uhrin kannalta tarkasteltuna huoli turvallisuudesta ei ole moraalinen kysymys. Pyrin puolestani kumoamaan tämän yksinkertaistetun näkemyksen. Sanoessamme turvallisuuden olevan tärkeää että ihmisen henkiin jääminen on päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. Tällainen perusturvallisuuden kaipuu ei ole moraalinen seikka yksinkertaisesti siksi, että se on luonteeltaan egoistinen. 

Toisessa mielessä turvallisuus on hyvinvoinnin mitta tai takuu ihmisen turvallisuuden tunteesta tulevaisuudessa termin "onnellisuus" laajassa mielessä. Koska hyvinvointi on taattava kaikille yhtäläisesti, turvallisuudesta tulee yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymys ja lopulta osa vapautta. Itse näen ratkaisevasti virheellisenä irrottautumisen tästä laajasta hyvinvointiin ja vapauteen liittyvästä turvallisuuden käsitteestä. Turvallisuus kääntyy hyvin helposti pelkäksi alkukantaiseksi vaistoksi, joka tähtää vain henkiin jäämiseen hinnalla millä hyvänsä yksilön joutuessa vaaraan, pelottavaan tilanteeseen tai paniikkiin. Siitä tulee yksinkertaisesti liian kapea-alainen käsite.

Egoismin kritiikki osuu juuri tällaisiin kapea-alaisiin turvallisuusintresseihin, jotka ovat enemmänkin tunne- kuin järkiperäisiä ja joita ei mitenkään voi yleistää. Jos tarkastellaan yksinkertaisinta mahdollista esimerkkiä, kuolevaa ihmistä, ei voida olettaa hänen ajattelevan muita. Kuoleva voi tietysti olla halukas tekemään niin, mutta tässä pelitilanteessa se on jo selvästi supererogatorinen teko. Esim. J. E. Salomaa on kirjoittanut Kantin viimeisistä hetkistä: Kun lääkäri muutamia päiviä ennen Kantin kuolemaa tuli hänen luokseen, hän nousi vaivalloisesti seisomaan, jäi tähän heikkoihin voimiinsa nähden miltei sietämättömään asentoon ja koetti käsittämättömillä liikkeillä ja eleillä saada lääkäriä istuutumaan ensiksi. Kun vihdoin oli käsitetty hänen tarkoituksensa, hän sai kaikki voimansa kooten sanotuksi: "Hurmaamisuuden tunne ei ole vielä minua jättänyt. "

Esimerkki on naurettava. Henkiin jäämiseen liittyvät kysymykset ovat perusteiltaan itsekeskeisiä asioita. Eräs mahdollinen syy siihen, miksi etiikka ei sovellu turvallisuuteen on, että turvallisuus ei ole moraalinen arvo, joka olisi samassa ruodussa muitten arvojen kanssa. Tällainen näkemys on erittäin olennainen stoalaisessa etiikassa. Diogenes Laertios kuvaa stoalaisuutta seuraavasti: Stoalaisten mukaan itsesäilytys on jokaisen elävän olennon ensimmäinen vietti ... Heidän mukaansa väite, että ylimpänä päämääränä olisi nautintoon pyrkiminen, on virheellinen; koska, he väittävät, koettu nautinto ei ole päämäärä vaan sivutuote, joka syntyy vasta luonnon etsittyä ja löydettyä ne seikat, jotka määräävät eläimen hyvinvoinnista ja olemassaolosta, sen lajin mukaisesti. Se on seuraus, joka on verrattavissa eläimen hyvään kuntoon tai kasvin puhjetessa täyteen kukkaansa.

Tässä suppeassa mielessä itsesäilytys ja turvallisuus eivät ole arvoja, koska ne ovat itsekeskeisiä ja ei-universalisoitavia. Ne ovat henkilökohtaisia päämääriä. Me pyrimme maksimoimaan arvomme ollessamme turvassa ja, kuten jo aiemmin olen väittänyt, omat arvomme voivat muuttua sekundaarisiksi muita koskevien arvojen suhteen, kuten tapahtuu kunnioittaessamme tai rakastaessamme jotakuta. Tapaus on analoginen sadelaisen nautinnon idean kanssa; nautintoon pyrittäessä etiikka unohtuu. Etiikan etikettiä tarvitaan kuitenkin aina. Yhtä virheellistä kuin ajatella, että henkiinjäämistapauksia voitaisiin ymmärtää ilman moraalia, on ajatella, että se olisi mahdollista sadelaisen nautinnon kohdalla. 

Ajalta ennen 19. vuosisadan loppua on olemassa useita hyvin dokumentoituja tapauksia murhista ja ihmissyönnistä haaksirikkoutuneitten yrittäessä jäädä henkiin pelastusveneissä. Tyypillisessä esimerkkitapauksessa kapteeni ja miehistö valitsevat matkustajat, jotka voidaan sijoittaa parin pelastusveneen rajoittuneeseen tilaan; muiden matkustajien annetaan upota laivan mukana. Veneet erkanevat, ja pelastuneilla on vain vähän ruokaa ja juomaa. He kärsivät janoa ja nälkää ja vetävät arpaa siitä, kenen on kuoltava ensimmäisenä; koska he saattavat olla liian heikkoja jo siinä vaiheessa, kun joku kokee luonnollisen kuoleman, heidän on joudutettava tapahtumien kulkua. Joku siis tapetaan. Tällöin voidaan juoda myös veri. 

Pelastuneet näkevät laivan, joka voi — täysin laillisesti — kieltäytyä pelastamasta heitä, joko kovan merenkäynnin, vähäisten muonavarojen tai jonkin muun tähän verrattavan seikan johdosta, Jos heidät pelastetaan, heidän ihmisyöntinsä ei yleensä johda oikeudellisiin toimenpiteisiin. Kerran on kuitenkin käynyt niin, kuuluisassa jahti Mignonetten tapauksessa. A. W Brian Simpson on kuvaillut tätä oikeudenkäyntiä; miehistölle langetettiin Englannissa kuolemantuomio vuonna 1884, mutta myöhemmin heidät armahdettiin. Mitään vastaavaa tapausta ei kuitenkaan ole otettu oikeuden käsiteltäväksi tämän ennakkopäätöksen jälkeen. Ajat ovat jo muuttuneet.

Mignonetten tapaus tarjoaa todellisen aarreaitan tutkijalle, jota kiinnostaa tällaisen tilanteen erikoislaatuinen etiketti. Simpson kirjoittaa: Dudley ja hänen toverinsa tiesivät, mitä oli tehtävä; joku täytyi surmata, jotta muut voisivat elää. He tiesivät myös, että saadakseen verta juotavaksi, oli valittava elävä uhri; olisi ollut vähemmän viisasta odottaa jonkun kuolevan. He tiesivät myös, mikä sitä edeltäisi: olisi vedettävä arpaa, joka oikeutti surmaamisen ja ihmissyönnin erityisesti, jos merimiehet yhteisestä päätöksestä suostuivat siihen. Eikä tieto tästä merellä vallitsevasta traditiosta tällaisissa kriittisissä tilanteissa rajoittunut vain merimiehiin, jonkinlaisena ammatillisena salaisuutena. 

Tapahtumat, jotka olen kuvannut, olivat täysin julkista tietoa. Asiassa ei ollut mitään salattavaa. Kun merimiehiltä loppui ruoka, he vetivät arpaa ja söivät jonkun. Ne normatiiviset olosuhteet, joissa surmaaminen tapahtuu, ovat varsin mutkikkaat. Arpajaisten lisäksi etiketti erittelee sen, miten uhri käyttäytyy, miten hänet surmataan ja miten tällainen ravinto järkyttää muita pelastuneita. Tästä alkaa siis kokonainen tarina eikä vain pieni katkelma, joka kuvaa arpajaisia. Voidaan ennustaa, miten päätös tehdään ja pannaan toimeen. Mignonetten tapauksessa kävi kuitenkin niin, että miehistö ei raportoinut arpajaisista viranomaisille. Vaikka tapauksesta on ristiriitaistakin tietoa, sen yllättävin piirre on kuitenkin se selittämätön tosiasia, että miehistö ei arponut, vaikka heille itselleen olisi kuitenkin ollut edullisinta pitää tämä omissio salassa.

Jos merimiehet voivat uhmata kannibalismitabua, voivatko he silti jättää reiluuden moraalisäännöt loukkaamattomiksi? Arpomisen johdosta vastaus on selvästikin myönteinen. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Totuus näyttää olevan, että arvannosto suoritetaan rituaalinomaisesti: kapteeni ja upseerit selviävät, mutta miehistö, joka koostuu rodullisista vähemmistöistä ja nuorista pojista, menettää vedon. Tällaiset säännönmukaisuudet osoittavat, että arpajaiset eivät ole sattumanvarainen tapahtuma. Mitään muuta ei voi tietenkään odottaakaan sellaisissa olosuhteissa ja äärimmäisen paineen alaisina olevilta ihmisiltä. Arpajaiset ovat rituaali, joka suoritetaan traditionaalisen käyttäytymissäännöstön mukaisesti. 

Päätös on muodollisesti täysin oikeudenmukainen, vaikka sen sisältö herättääkin ennakkoluuloja. Kun rituaali on suoritettu, siihen myös viitataan retorisesti jälkikäteen. Se, joka on ehdottanut arvontaa, joutuu, ex post, suuremmalle kuoleman uhalle alttiiksi kuin muut. Toisin sanoen ehdottajaksi nimetään jälkikäteen se, joka on jo tapettu ja syöty On turvallisempaa sälyttää vastuu jollekin jo kuolleelle, koska häntä ei enää voida rangaista; niinpä hänen kerrotaan aloittaneen koko toimituksen. Simpson kirjoittaa: "Ei voida koskaan olla varmoja siitä, mihin totuus loppuu, ja alkaa yritys puolustaa merellä vallitsevaa tapaa," Tapa on tärkeämpi kuin totuus siten, että miehet ovat tehneet kaiken voitavansa. 

Niinpä selviytymismotiivi ei luonnontilassa nouse tietoisuuteen väkivaltana. Sen vaihtoehtona ovat "järjestetyt" arpajaiset, jotka suosivat vahvinta osapuolta. Kapteeni esimerkiksi voi nostaa arvat yksityisesti ja lähettää jonkun kertomaan uhrille, että hän on hävinnyt. Uhri surmataan sitten välittömästi. Kapteeni antaa upseereilleen ankaran määräyksen, että koska he ovat turvassa, heihin täytyy voida luottaa. Täydellisen oikeudenmukainen tapahtumain kulku ei ehkä takaisi upseerien turvallisuutta. Arpajaisten rituaalinomaisuus, etiketti ja retoriikka antavat tälle luonnontilalle sen ylikorostuneen moraalisen sävyn, Edes kaikkein epätoivoisimmissa tilanteissa, kun kaikki tabut on jo kumottu, miehistö ei voi järkyttää moraalinormeja. 

Meidän ei kuitenkaan tarvitse olettaa, että arpajaiset ovat oikeudenmukaiset missään vaativammassa mielessä. Mitä voidaan olettaa, on jonkinlainen inhimillinen harkinta ja huolehtiminen järjestä ja reiluudesta. Tarkasteltaessa ihmisten oikeuksia ja hyvinvointia kyseessä on vain moraalisuuden etäinen kaiku, sillä kaikki osanottajat tietävät hyvin, miten voima korvaa moraalin tällaiseen tilanteeseen liittyvässä sosiaalisessa vaihdossa. Päätarkoitukseni on ollut osoittaa, missä mielessä moraalin täytyy olla todellisuutta sadelaisille sankareille. Samalla tavalla kuin haaksirikkoutuneet merimiehet uskovat moraaliin, täytyy Sadenkin luottaa omiin normatiivisiin intuitioihinsa. 

Kummassakin tapauksessa ihmiset tarvitsevat arvoja, normeja, hyveitä ja perinteitä, joita he voivat seurata. Muussa tapauksessa he eivät kykenisi edes pahuuteen eivätkä arvojen loukkaamiseen. Toisin sanoen, sekä äärimmäinen ahdistus että äärimmäinen vapaus edellyttävät moraalisen harkinnan soveltamista tilanteeseen. Tästä huolimatta ei ole helppoa sanoa, mitä etiikka täsmällisesti ottaen merkitsee. Varmuudella voidaan sanoa, että kyseessä ei 'ole minkäänlainen voittamaton ja universaalinen moraalinormien sovellutus. Sekä epäonniset merimiehet että yksinvaltiaat sadelaiset sankarit tietävät sen. He tietävät olevansa tekemisissä sellaisen etiketin kanssa, jonka pitäisi säädellä ja selittää heidän käyttäytymistään. 

Samanaikaisesti he oivaltavat, että kyseessä on todellakin pelkkä etiketti — yhtäältä merillä, toisaalta makuuhuoneessa vallitseva tapa —, jolle ei voi antaa liian suurta painoarvoa. Merimiehet tietävät, että traditio on heille ainoa yhteinen tiedollinen aines. Kaikki muu on yksityistä. Samalla tavalla sadelaiset sankarit tietävät, että ainut astinlauta nautintoon on etiikka; tästä syystä he tarvitsevat sitä, vaikka ovatkin myös tietoisia sen kuvitteellisuudesta. Koska Mignonetten merimiehet eivät onnistuneet noudattamaan näitä kuvitelmia, heidän toimintansa loi sietämättömän moniselitteisyyden, joka loppujen lopuksi aiheutti heille kuolemantuomion. 

Simpson kirjoittaa: Missään Dudleyn kirjoituksissa ei näy vähäisintäkään mainintaa siitä, että olisi ehdotettu arvontaa yhden uhraamiseksi, jotta muut olisivat säästyneet. Tämä on hyvin erikoinen ja vaikeasti selitettävä seikka, koska olisi ehdottomasti ollut Dudleyn edun mukaista 10 merkitä muistiin kaikki pyrkimykset arpajaisten järjestämiseksi. Dudleyn perusteet jäävät yksityisiksi ja moniselitteisiksi. Sade kutsuu tämän tyyppistä asiaa moraaliseksi rikokseksi ja väittää, että sellaisen tekeminen on miellyttävää. Kukaan, joka tuntee Dudleyn pulmatilanteen, ei voi yhtyä tähän. Oikullinen luonto määräsi hänen onnettoman osansa. Vain ne, joiden on mahdollista kontrolloida ympäristöään, voivat nauttia elämästään. Sadelle tämä kontrollin väline on teatteri.