Markiisi de Saden elämä: osa 38 - Hyve ja kontrolli

Teksti professori Timo Airaksinen

Luokaamme silmäys myös onnistuneen kontrollin positiiviseen puoleen sen eettisessä asussa. Agentin henkilökohtaisella autonomialla tarkoitan hänen sopeutumistaan hänelle ominaisten ja hänen itsensä harkitsemien arvojen alaisuuteen. Tällainen agentti on vastuussa teoistaan, ja hänen persoonallisuutensa piirteisiin kuuluu, monien muiden aidosti toivottavina pidettyjen ohella, luotettavuus. Hän on tyypillisesti maltillinen, ja jos hänen arvonsa ovat yleisesti hyväksyttäviä, hän on hyveellinen. Tietyt piirteet eivät ole hyviä vain agentille itselleen, vaan ne ovat hyveellisiä siinäkin mielessä, että ne kuuluvat moraalisen yhteisön ja pätevien elämänsuunnitelmien ihanteeseen. Toisaalta tilanteeseen kuuluu myös yksityinen näkökulma.

Näin on koska persoona on ainutlaatuinen olento, joka määrää itse oman vastuullisuutensa. Hänen arvokokoelmansa on erilainen kuin kenenkään muun. Tällainen persoona on myös potentiaalinen vaaran lähde, koska yksityisyyden elementti on jotakin, jota pitäisi voida kontrolloida. Se on toistaiseksi epämääräistä, koska mikään kontrolli ei voi olla puhdasta itsekontrollia. Moraalisen vapauden voidaan sanoa muodostuvan jostakin, joka on samanaikaisesti sekä julkista että määriteltyä. Agentin luonnehdinta hänen omasta autonomisuudestaan käännetään moraalisten hyveitten ja yhteiskunnallisten tavoitteitten kielelle. Tällainen vapaa persoona toimii omien periaatteittensa mukaisesti noudattaen samalla myös julkisia hyveitä. Nämä arvot ovat, tosin vaihtelevassa määrin, kaikille agenteille yhteisiä. 

Näiden psykologisten piirteitten, yhteiskunnallisten roolien ja vaihtelevien olosuhteitten peittämäksi jää vielä jonkin verran epämääräisyyttä. Koska moraalisesti relevanttien tosiasioiden määrä on suuri, niiden sattumanvaraisuus häiritsee muuten hyvin määriteltyä vapaata ja hyveellistä elämää. Tämä on moraalisen tuurin aluetta. Etiikan alueella yksilö kuitenkin aina tähtää korkeimpiin hyveisiin, jotka ovat myös mahdollisimman kaukana määrittelemättömän ymmärryksen ja tosiasioiden sattumanvaraisuuden lähteistä. Korkeimmat hyveet ja suurin vapaus koskevat kaikkia ihmisiä samanlaisissa tilanteissa samalla tavalla. Ne ovat universaaleja. Epätäydellisemmät hyveet soveltuvat vain joihinkin erityistilanteisiin. Loppujen lopuksi kaikki hyve muodostaa ykseyden eli jonkinlaisen yli-hyveen, ja vapaus merkitsee sen mukaista elämää. 

Tästä syystä hyve on alkuperäisessä eettisessä mielessä julkista ja hyvin määriteltyä. Toisin sanoen, hyveen teoria on käännösjärjestelmä, jonka avulla käsittelemme henkilökohtaisen autonomian tulkintaa uhmaavia kiperiä kysymyksiä. Moraalisten normien ja kuvausten soveltaminen yksityisiin agentteihin saa meidät tunnistamaan *'persoonan" aivan erityisellä tavalla- Moraalisuus kontrollina voi olla jonkin kohdalla niin läpikäyvä piirre, että hyvin määritellystä persoonasta tulee yleisten sääntöjen esimerkkitapaus. Hän on yhteiskunnallinen partikulaari, joka täyttää määrätyssä kuvauksessa esitetyt ehdot. Tällaisena hän ei ole moniselitteinen eikä yksilöllinen. Moraalisena olemisesta maksettu hinta on persoonallisuuden oheneminen niin olemattomaksi, että se pyrkii kokonaan häviämään.

Koska kaikki persoonat ovat täsmälleen samanlaisia, heidän piirteensä eivät voi muodostaa yksityistä uhkaa; heissä ei ole vähäisintäkään moniselitteisyyttä. Vain moraaliset tosiasiat ovat tiheitä. Esimerkiksi täydellinen utilitarismi on päätöksentekofunktio, joka muuntaa arvojen ja tosiasioiden karteesisen tulon joukoksi numeraalisia utiliteettiarvoja, jotka määritellään yhteiskunnassa vallitseviksi keskiarvoiksi. Alun perin jokainen persoona voi edustaa erilaista funktiota. Sama logiikka pätee kuitenkin jokaiseen. Tällainen korkeamman tason yhdenmukaisuus tekee mahdolliseksi sen, että kaikki yksityiset funktiot voidaan määritellä yhteisen hyvän maksimointia ohjaavan yleisen logiikan mukaisesti. Kaiken lisäksi tämä logiikka on normatiivista; se rajaa mallin, johon jokaisen tulisi pyrkiä, ja poikkeamista siitä pidetään valitettavana hairahduksena. 

Koska persoonat ovat vain yleisen lain instansseja, he ovat sekä läpikotaisin tunnettuja että sopeuttamiselle avoimia. Yksikään persoona ei kuitenkaan ole vain moraalinen agentti. Ihmisillä on myös tunteita ja unelmia, jotka tekevät heidän sisäisen elämänsä vaikeasti määriteltäväksi ja tyypillisesti yksityiseksi. Elämän paha puoli ilmestyy näkyviin sen selvitessä, että myös huonosti määritellyllä persoonallisuudella voi olla oma roolinsa etiikassa. Persoonallinen tyyli ja elämänsuunnitelma muodostavat ihmisten yksilöllisyyden perustan. Mutta koska ne sisältävät emootioita ja unelmia, jotka ovat kontrolloimattomia, haluamme ehkä päästä eroon niistä. Yhtäältä meitä uhkaa paheellisuus, ensin moniselitteisyytenä ja sitten määärittelemättömänä olemattomuutena, ja toisaalta arvojen liian tiukka määritelmä, joka merkitsee yksilöllisyyden tuhoutumista.

Tästä paradoksaalisesta tilanteesta voi olla vain yksi tie ulos: jonkinlainen pahuuden ja hyvyyden tasapainottava akti. On selvää, ettei ole olemassa hyvin määriteltyjä sääntöjä, jotka kontrolloisivat näiden kahden ääripään välistä vuorovaikutusta. Paheellisuuden keskipiste eli sen toiminnallinen ydin on siinä, että ihminen tarvitsee jonkinlaisen moniselitteisyyden lähteen, joka uhmaa kaikkia määrittely-yrityksiä ja niistä aiheutuvaa kontrollia. Tämä on vapautta. Hyveen ja paheen välistä tasapainoa koskeva metatason kontrolloiminen on kuitenkin itsensä falsifioiva teoria. Tällä tavalla pahuudella ja paheellisuudella on oma paikkansa suurten systeemien ulkopuolisessa maailmassa. Paheellisuus on narsismia, mutta vain siinä mielessä, että ihminen projisioi oman yksityiselämänsä todellisuuteen, kieltäen samanaikaisesti etiikan saneleman etiketin. 

Ihminen rakastaa oman epäselvän kuvansa näkemistä hyvän ja oikean raunioiden muodostamaa taustaa vasten. Paheellisuus merkitsee yksityisiä ideoita julkisuuden valtakunnassa. Se merkitsee myös vastakohtaa sille valistuksen ajan käsitykselle elämästä, jonka mukaan tulisi toimia yleisten sääntöjen ja muodollisen järkeilyn mukaisesti. Muutkin näkemykset ovat mahdollisia, mutta Saden kapinointi on nähtävä kantilaisessa kontekstissa. Hän on saattanut leikitellä sekä aristoteelisilla että utilitaristisilla ideoilla, mutta loppujen lopuksikin Sade elää maailmassa, jossa hyve on universaalista ja formaalista. Hyve sitoo jokaista samalla tavalla ja on ymmärrettävä, kuten Kantin hyvä tahto, kuvaamatta sen sisältöä. Sade pyrkii tällaisen etiikan tyrannian kumoamiseen. Tavallaan hän pyrkii löytämään oman, kadotetun identiteettinsä — jota hän ei tietenkään voi löytää.

Syynä tähän on, että kun muodolliset hyveet on ylitetty, niiden tilalle ei nouse vaihtoehtoja, joilla olisi oma sisältö tai subjektiivinen elämä. Sade on subversiivinen halussaan tuhota yleisiin normeihin perustuva persoonallisen autonomian etiikka. Tässä suhteessa hän on suorastaan profeetallinen. Hän on kuitenkin vain olemattomuuden profeetta ollessaan haluton täyttämään tyhjyyttä romanttisilla emootioilla ja tunteilla. Hän kapinoi suurella suunnitelmallaan omaksumalla luonnottoman tyylin — sisällön kustannuksella Hän tuhoaa oikean asian, mutta liioittelee asiaa rajoittamalla leikittelemisensä vain tyyliin.

Koska yksilö määritellään tekijäksi yhteiskuntaelämästä ja henkilökohtaisista päätöksistä kertovissa tarinoissa, seuraa siitä, että hänellä on kaksoisluonne: hän on kontrollin kohteena ja hän on paheellinen. Manipulatiivinen intressi on ihmiselämässä ylivoimaisen määräävä, sekä itsekontrollin että yhteiskunnallisen kontrollin muodossa. Ihmiset pitävät omaa määrittely-yritysten kiehtämistään perverssinä — eli he toimivat itseään vastaan. Heidän oma yksilöllisyytensä tuntuu perverssiltä siten, että se on jotakin kartettavaa; todellisuudessa heidän tietysti olisi vastustettava sellaista oman itsensä köyhdyttämistä. Ihmiset haluavat olla autonomisia, vapaita ja hyvin määriteltyjä persoonia; mutta silloin heidän toiveensa eivät ole ristiriidattomia.

Yhteiskunnallinen kontrolli on merkittävä ilmiö, jota ei ole aina tunnistettu sellaiseksi. Yhteiskunnassa useimmat julkiset asiat ovat kontrolloituja pienintä yksityiskohtaa myöten. Tuskin mikään jää etiketin ja siihen liittyvien sanktioiden ulkopuolelle. Ne ulottuvat sanontatavoista ja murteista aina armeijan ankaraan kuriin asti. Ulkopuolelle jää vain lika ja pahuus. Tuloksena on yhteiskunta, jossa yksityinen eksistenssi on todella harvinaista. Tästä syystä emme oikeastaan tiedä lähimmäisistämme juuri mitään. Yksityiselämä häviää ja muuttuu pelkäksi kokoelmaksi utuisia muistoja, unen kaltaisia järkeilyjä, siunattuja unohtamisia ja torjuttuja ajatuksia.

Yksityissektorin kadotessa jää vain julkinen kontrollin kohteeksi. Vaikka sen kurinalaisuuden sääntöjä voidaankin rikkoa, täytyy siitä maksaa hinta syyllisyyden muodossa. On helppo kertoa esimerkkejä sosiaalisesta kontrollista. Kielen käyttö on tyypillinen alue. Naiset ja miehet puhuvat eri tavalla; tyyli ja murre identifioivat puhujan ja paljastavat hänen statuksensa ja arvonsa. Myös pöytätapamme, pukeutumisemme, eleemme ja omaisuutemme kertovat meistä hyvin määriteltyjä tarinoita. Näihin elämän alueisiin on myös liitetty sanktioita. Tuima katse, lyhyt hiljaisuus tai tirskunta osoittavat, että muut hautovat koston ajatusta ("en enää koskaan kutsu sinua syömään!"), tuntevat sääliä ("tiesin, että olet idiootti") tai pohtivat kausaalista ja reduktiivista selitystä ("hänellä täytyy olla vatsavaivoja").

Ajatukset on standardisoitu siten, että ne eivät itse asiassa ole lainkaan yksityisiä vaan pikemminkin täydellisen sopiva osa sitä julkista tarinaa, jota tapauksen yhteydessä viestitään. Uhri tietää, mitä muut hänestä ajattelevat. Hän on luonut moniselitteisen tilanteen ja rikkonut sääntöjä. Jos ei tapahdu mitään, tapaus muuttuu oudoksi uudella tavalla. Miksi kukaan ei reagoi? Millaisia ihmisiä nämä ovat? Olenko toivoton tapaus? En tiennytkään, että nämä ihmiset ovat näin tylyjä; mitähän heille on tapahtunut? Heillä täytyy olla raudanlujat hermot — sitä se varmaan on! Lapset menettelevät juuri näin: yksi röyhtäisee, ja toinen yrittää oksentaa ylittääkseen ensimmäisen suorituksen.

Hyvin pian syntyy anarkiaan johtava noidankehä, elleivät vanhemmat puutu asiaan. Väitän, että ihmiselämän jokaista puolta hallitsee hyvän tarinan kontrolloiva voima. Etiikka tarjoaa tällaisten tarinoitten yleisimmän tason. Tästä syystä moraalinen hyve ei voi olla ihmisen oppaana hänen etsiessään persoonallista elämää ja yksityisiä tunteita, ja ihminen riisuukin jatkuvasti yltään erilaisia määritelmiä, myös moraalisia, välttääkseen kontrollia ja pysyäkseen sellaisena kuin on. Mutta siitä seuraa, että ihminen on myös perverssi ja paheellinen, jos hän on ylittänyt rajat, olipa luo ylitys miten vähäinen tahansa.

Taistelu menetetyn yksityisyyden ja elämänsuunnitelman turvallisen moniselitteisyyden puolesta ei ehkä johda negatiivisuuden vakavampiin tyyppeihin, kuten perverssiyteen, rikokseen tai anarkiaan. Kaikesta huolimatta jotkin teot osoittavat äärimmäistä paheellisuutta. Sadelainen päämäärä saavutetaan elämällä elämä siten, että siitä kertova tarina jää retorisesti avoimeksi ja hämäräksi. Tällainen malli tulkitaan yksityisyydeksi. Meidän ei kuitenkaan tarvitse olla yhtä radikaaleja kuin Sade.

Voimme hyvin sanoa, että ihmisen elämän moniselitteisyys voi olla minimaalista, jopa merkityksetöntä, mutta silti se ansaitsee paheellisuuden leiman. Tämä on psykologinen ja sosiologinen ongelma. Tosiasia on, että jotkut ihmiset ovat paheellisempia kuin toiset. Jotkut ovat jopa niin ilkeitä, että saatamme hyvin toivoa pääsevämme heistä eroon jollakin hyvin määritellyllä tavalla. Käytämme kirvestä, köyttä, sähköä, luotia tai myrkkyruisketta; me riistämme heiltä heidän ominaisuutensa ja luovutamme heidät vankilaan alttiiksi muiden paheellisten asukkien oikuille. Me myös kiellämme heidät ja pyrimme välttämään heitä.