Markiisi de Saden elämä: osa 38- Narsismin tappio

Teksti professori Timo Airaksinen

Narsismi on ymmärrettävä henkilökohtainen projekti. Se on osa ihmisen yritystä säilyttää yksilöllisyytensä kieltäytymällä ulkopuolisista määrittely-yrityksistä. Sade saa nautintonsa tästä. Narsismi on itseihailua: ihminen näkee oman kuvansa projisioituneena johonkin homogeeniseen väliaineeseen, ja hänen libidinaaliset energiansa kanavoituvat tämän ainoan solipsistisen purkautumistien kautta. Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan psykologinen malli, jonka osina ovat ihminen itse, hänen mielikuvansa itsestään oman tarkkaavaisuutensa kohteena ja tausta, jota vasten tämä mielikuva projisioidaan. Tämän mukaisesti henkilön mielikuvassa omasta itsestään täytyy olla jotakin sellaista luonnollista sisältöä, joka voidaan identifioida rakastamisen ja ihailemisen arvoiseksi. Tämä ei tietenkään vielä ole täydellinen teoria narsismista; se on vain kuva, joka sallii meidän tulkitsevan joitakin ihmisen persoonallisuudelle tyypillisiä piirteitä.

Tarkastellaan neljää erilaista tyyppiä, jotka ovat: maltillinen eli täydellisen hyveellinen, pidättyvä, itsehillintään kykenemätön eli akraattinen ja paheellinen. Ensimmäisen ei tarvitse taistella pidättyäkseen taipumuksesta tehdä väärin. Hänen hyveensä ovat suorastaan osa hänen luonnettaan, ja siksi ne ilmenevät kaikissa hänen teoissaan. Hän voi olla köyhä tullivirkailija, joka ei suostu edes keskustelemaan tarjotusta lahjuksesta vaan hylkää sen oikopäätä. Pidättyvä ihminen puolestaan tietää voivansa tehdä väärin; hänen persoonallisuutensa ei ole vielä täysin eheytynyt. Hän voi kuitenkin vastustella, toisin kuin akraatikko, joka antaa periksi tahtonsa heikkouden, itsepetoksen tai moraalisen laiminlyönnin aiheuttamille paineille.

Hän voi myös epäonnistua kontrolloidessaan taipumustaan yksipuoliseen hyveellisyyteen, joten hänellä ilmenee Justine-tyyppinen oireyhtymä: hän voi olla rohkea olematta oikeudenmukainen tai rehellinen olematta rohkea. Hänen käyttäytymisensä voi myös ilmentää lumoavaa paheellisuutta — tai tehdä hänestä narrin. Neljättä tyyppiä — paheellista persoonallisuutta — on jo tarkasteltu Saden yhteydessä. Vain kaksi keskimmäistä tyyppiä voivat olla narsisteja. Sadelainen äärimmäisen paheellinen ihminen ei voi olla sellainen, ei myöskään maltillinen persoonallisuus. Koska maltillinen ihminen tekee sen, mitä kuka tahansa muukin hänen asemassaan tekisi, hänellä ei ole mitään syytä ylpeilyyn, eikä hän myöskään kiinnitä huomiota hyviin päätöksiinsä. Niistä ylpeileminen merkitsisi sitä, että tilanteen vallitessa toimivat periaatteet eivät ole täysin eheytyneitä, vaan niissä täytyisi ilmetä jotakin — ehkä erityinen yritys, joka merkitsisi epätäydellisyyttä.

Täydellisyys merkitsee sitä, että ihmisen emotionaalinen energia ei voi kanavoitua hänen oman mielikuvansa kautta yksinkertaisesti siksi että päätös ei vaadi selityksiä tai emotionaalista asennetta. Ihminen toimii hyvin ja hyveellisesti osoittamatta vastarintaa, tuntematta kiusausta tai antamatta selitystä. Tilanteessa ei lainkaan näy yksilöllistä moraalista persoonaa, vaikka agentilla on hyvin määritelty moraalinen luonne. Kuten jo aiemmin selitin, tämä merkitsee, että hänen toimintansa on täysin ennustettavaa eikä mitenkään erikoista. Maltillinen ihminen häviää peilistä. Pidättyvillä ja akraattisilla on kaikki mahdollinen narsistinen potentiaali. He taistelevat, joskus voittaen, joskus häviten, omia erityistaipumuksiaan vastaan. He häviävät, kun halu voittaa tiedon tai välitön voitto tekee tyhjäksi pitkän ajan jakson suunnitelmat. Mutta voittaessaan he voivat olla ylpeitä itsestään yksinkertaisesti siksi, että ovat saavuttaneet jotakin, joka heiltä on aiemmin puuttunut.

He voivat jopa rakastaa loistavia paheitaan tai epätäydellisiä hyveitään, koska tuntevat ne omikseen ja prima facie hyviksi asioiksi. Ajatellaan rosvoa, joka osoittaa äärimmäistä rohkeutta, mutta ei rehellisyyttä sen paremmin kuin väntahtoisuuttakaan. Hän voi ylpeillä yhtä lailla rohkeudestaan kuin hyväntahtoisuuden puutteestaankin yksinkertaisesti siksi, että hän käyttää näitä elementtejä oman identiteettinsä rakentamiseen. Hänen itsepetoksensa ja laiminlyöntinsä muodostuvat ylpeyden aiheiksi hänen aitojen hyveittensä myötä. Mahdollisesti huomattava osa siitä, mitä yhteiskunnassa kutsutaan pahaksi on sopusoinnussa tämän itsepetos-käsitteen kanssa. Ihailijat piirittävät paheellista ihmistä. Hänen henkinen elämänsä näyttää rikkaalta ja jännittävältä, koska se tuntuu olevan täynnä viettejä ja luovuutta. Tällaisia piirteitä käytetään subversioiden selittämisessä, ikään kuin tässä olisi sijaa tieteelliselle lähestymistavalle.

Narsismin kaksi päälähdettä ovat rajoittunut hyveellisyys (tai loistelias paheellisuus) ja heikkous (tai pidättyvyys). Kummassakin tapauksessa ihminen on yksilöllinen kontrolloimattomuutensa ja järkeilynsä moniselitteisyyden kautta; samanaikaisesti hän on hyveellinen. Pidättyvä ihminen voi olla ylpeä itsestään vaikuttamatta naurettavalta — toisin kuin täysin hyveellinen ihminen. Hän voi haluta olla rosvo, mutta pidättyvänä ihmisenä hän antaa oikeudenmukaisuuden tuntonsa tukahduttaa tämän pahan taipumuksen. Kaikesta huolimatta hän tietää olevansa epätäydellinen, koska haluaisi olla rosvo, ja tämä epätäydellisyys on myös häntä yksilöivä piirre. Se tekee hänen piirteensä sumeiksi tavalla, joka ei sovellu mihinkään yleiseen hyveellisyyden malliin. Mutta miten ihmisen pahat ominaisuudet voivat olla häntä yksilöiviä piirteitä, jos pahuus on pelkkää moniselitteisyyttä?

Voidaan ehkä sanoa, että elämänsuunnitelman sekä laiminlyötyjen hyveitten ja arvojen moniselitteisyys toimivat yksilöivinä tekijöinä. Kaikki täydelliset mallit ovat keskenään samanlaisia, toisin kuin epätäydelliset. Eheytymättömät piirteet jäävät näkyviin — ikään kuin ne olisivat kuoppia tasaisella pinnalla — ja muodostavat selvästi erottuvan kuvion. Tästä syystä ei heikkouteen sinänsä tarvitse viitata. Tätä voidaan verrata Saden tapaukseen. Hänen sankarinsa yrittävät ylittää normatiivisuuden rajat. Heidän päämääränään on pelkkä olemattomuus, jonka luonteen Sade selittää puhtaan ilon ja purkauksellisen nautinnon termein. Näiden ihmisten pyrkimysten kohde ei voi toimia mielikuvana, josta he voisivat tunnistaa itsensä. Nautintonsa termein määriteltyinä kaikki sankarit ovat samanlaisia, eivätkä he voi ihailla itseään sen perusteella, mihin ovat pyrkimässä.

Moraaliset arvot ovat kuvastin, jossa ihminen voi nähdä oman mielikuvansa — ellei se sitten ole jo muuttunut läpinäkyväksi moraalisen järjen suhteen. Pinnalla häilähtävä varjo osoittaa, että kuvastin heijastaa jotakin todellista. Saden tapauksessa ihminen kuitenkin kävelee suoraan peilin läpi löytääkseen uuden maailman, jota ei voi sanoin kuvata. Hän ei voi tunnistaa itseään peilin pinnasta. Kaikki muuttuu niin vääristyneeksi, että persoonallinen identiteetti muuttuu mahdottomuudeksi. Tämä purkautuminen ei ole muuta kuin askel sellaisen väliaineen läpi, joka heijastaa muiden kuvia, vaan ei läpäisijöiden. Tapaus muuttuu erilaiseksi, kun sadelaiset sankarit filosofoivat paheesta ja suunnittelevat jonkin asian tekemistä. Silloin he käyttäytyvät kuin kuka tahansa hillitön ja itseään pettävä ihminen, tosin sillä poikkeuksella, että heidän ei tarvitse taistella alhaisia taipumuksiaan vastaan.

He saavat hyviä ideoita, he kuvailevat moraalisia ja uskonnollisia vaihtoehtoja; he haluavat olla rikkaita, kunnioitettuja ja onnellisia; he kuvailevat itseään ja ystäviään miellyttävällä tavalla — ainoastaan toimiakseen omaa itseään vastaan. He eivät tehtaile myydäkseen vaan tuhotakseen. Tällainen pahuus on aina päällimmäisenä, kaiken hyvyyden yläpuolella. Tästä syystä sankarit näyttävät tässä alkutilanteessa äärimmäisiltä narsisteilta, vaikka heidän itserakkautensa onkin vain ohimenevää. He eivät — normaalista pidättyvästä ihmisestä poiketen — koskaan myöntäisi olevansa moraalisia voittajia ja rakastamisen arvoisia. He vihaavat narsististen tutkimustensa loogisia johtopäätöksiä. Oletetaan sadelaisen henkilön ajattelevan, että hän on äärimmäisen rohkea, mutta samanaikaisesti täysin epäoikeudenmukainen. Rakastaisiko hän itseään tällä perusteella?

Saden romaaneissa tähän annetaan kielteinen vastaus — välinpitämättömyys. Sadelainen henkilö inhoaa rohkeutta ja jopa sen rikkomista. Hän nauttii tuloksena syntyvästä tyhjyydestä, ja sen mukaisesti minkäänlaiselle itseihailulle ei jää sijaa. Kritisoin Sadea seuraavasti: koska heitä ajaa eteenpäin vain heidän oma väkivaltaisuutensa, irstailijat eivät saa osakseen rakkautta — eivät edes omaansa. Heitä on pidettävä minkä tahansa mittapuun mukaan onnettomina, ainakin silloin, kun he eivät ole välinpitämättömyyden vallassa tai purkautumisensa tilassa. Tämän lisäksi he eivät ole, hurmionsa huippuhetkinä, lainkaan tunnistettavissa yksilöinä. Heidän toimintansa merkitsee itsetuhoa. Silloin pätee, että tällaiset agentit ovat vaihdettavissa keskenään. Narsismi on ilo, joka karakterisoi tyypillisesti pidättyviä tai heikkoja ihmisiä, joiden minuus on huonosti eheytynyt.

Sade ei halua kuulua heidän joukkoonsa. Hänen tahtonsa on autonominen ja aikomuksensa jäykät. Sade ja hyveelliset ihmiset ovat yhtä lailla narsismin tuolla puolen, mutta sillä erotuksella, että Sadelle purkautuminen on mahdollista, kun taas maltilliselle se ei sitä ole. Eikö olekin totta, että Sade on valinnut kohtalon, joka on parempi kuin pyhimyksen, koska tämä ei saa minkäänlaista palkkiota? Pitäisikö meidän olla yhtä mieltä siitä, että on parempi olla pidättyvä kuin hyveellinen eli maltillinen? Tämä kuulostaa hälyttävältä, koska siinä tapauksessa Saden kohtalo olisi paras mahdollinen. Ehkä Sadea pitäisi loppujen lopuksikin kritisoida käyttämättä lainkaan logiikkaa, ja tulisi sanoa, että perverssejä ja purkauksellisia kokemuksia ei ole olemassakaan, eikä Sade ole ymmärtänyt, mitä emootiot ja luovuus ovat. Mutta tämä onkin empiirinen kysymys.

Sade itse ei ole kirjailijana kiinnostunut kovista tosiasioista. Häntä ei voida itää moraalinvastaisena uudistajana, joka yrittää vakuuttaa yleisönsä siitä, että tämän pitäisi muuttaa elämänsuunnitelmaansa. Hän päinvastoin maalaa kuvan mielen maisemasta sellaisena kuin se näyttäytyy narsismin tuolla puolen. Tässä maisemassa ei ole värejä, tai ehkä se on valkoinen, koska "juuri tämä vaikeasti tavoitettava salaisuus aiheuttaa sen, että valkoinen väri, joka ei esiinny noissa lempeissä yhteyksissä, vaan liittyy jo sinänsä kammottavaan kohteeseen, kasvattaa kammon äärimmäisille rajoille asti. Käyhän omin silmin katsomassa napapiirin jääkarhua ja tropiikin valkoista haikalaa eivätkö ne olekin luonnottomia hirviöitä juuri tasaisen, hohtavanvalkoisen värinsä ansiosta." Sade tarjoaa peilin kautta näkymän ei-mihinkään, tai joka paikkaan, joka on inhimillisen ajattelun ja motivaation tuolla puolen.

Lukiessamme Sadea näemme tämän läpikuultavan valkoisen, johon voimme sijoittaa omat transkendentaaliset pelkomme. Hourulan Runoilija Sade kirjoittaa omista etäisistä vihollisistaan ja kaipaa heitä. Sellaisinaan hänen unelmansa eivät ole lukijan unelmia, eivätkä ne välttämättä kiinnosta lukijaa kovinkaan paljon. Tämä metodi tavoittaa kuitenkin jotakin, joka näyttää olevan ihmiselle olennainen piirre. puhtaan perverssiyden arvon ylittämisenä. Se ajaa ihmistä suorittamaan kaikkia niitä paheellisia tekoja, jotka usein näyttävät kansoittavan koko maan.