Markiisi de Saden elämä: osa 40 - Moraalisen minän vahingoittuminen

Teksti professori Timo Airaksinen

Tulen ensiksikin väittämään, että perverssiys vahingoittaa; paheellinen ihminen vahingoiltaan itseään intentioillaan ja teoillaan. Tästä syystä on virheellistä ajatella, ellei paheellisuus voisi vahingoittaa vain muita; jos niin on, silloin koko paheellisuuden käsite on jotakin muuta kuin tässä käyttämiimme perverssiyden käsite. Täsmennän edellä esittämääni. Aloitan paheellisen tahdon käsitteen sille tasolle, jolla agentin itsensä ei voida sanoa ymmärtäviin omien motiiviensa ja päämääriensä paheellisuutta. Tällaisessa tapauksessa ei voi olla puhettakaan siitä, että agentti haluaisi vahingoittaa itseään. Hän voi olla egoisti tai henkilö, joka erehtyy uskomaan, sellaista asiaa kuin eettinen elämä ei ole olemassakaan, tai jos vaikka olisikin, sen periaatteet eivät koske häntä hänen nykyisessä tilanteessaan. 

Hän saattaa jopa olla kykenemätön tavalliseen ajatteluun; hän on ihminen, jota Aristoteles kutsuu epäinhimilliseksi eläimelliseksi ihmiseksi: "Emme siksi sano eläimiä kohtuullisiksi emmekä hillittömiksi paitsi metaforisesti, jos joku laji ylittää toisen villeydessä ja vahingollisuudessa ja kaikenkattavassa ruokahalussa. Niillä ei ole valintaa eikä harkintaa, mutta ne poikkeavat yleisestä luonnosta kuten hullut ihmiset. Eläimellisyys on vähemmän pahaa kuin paheellisuus, vaikka se on pelottavampaa. Tämä kuvaus soveltuu myös ihmiseen. Tällainen näkemys ei oikeastaan poikkea standardipsykologisesta, jonka lainaamme Sigmund Freudilta. Freud selittää käsityksensä perversiosta viittaamalla normaaliin seksuaaliseen käyttäytymiseen seuraavasti: 

Normaalisti seksuaalisena tavoitteena on osapuolten sukupuolielinten kosketus yhdynnäksi sanotussa aktissa. Patologiseksi tällaiset tavoitteet kärjistyvät vasta, kun pyrkimys fetissin saamiseen kiinteytyy ja syrjäyttää normaalitavoitteet taikka kun fetissi irtoaa kohdehenkilöstä ja kehittyy omaksi kohteekseen. Tältä yleispohjalta sukuvietin sinänsä normaalit muunnelmat kehittyvät sairaalloisiksi harhaumiksi. Perversion lääketieteellinen malli toimii ottamatta huomioon vapaan motivaation problematiikan, eli: milloin intentiot ja arvot ohjaavat käyttäytymistä sen perverssissä tai epänormaalissa muodossa ja auttavat silti voittamaan syyllisyyden, inhon, rangaistuksen ja häpeän [Ilmeet? Päinvastoin, perverssi on joko sairas tai kyvytön, ja siksi kärsii), jota hiin ei voi estää tai millään. Tällaista ihmistä ei vaivaa akrasia, vaan hän on eläimellinen aristoteelisessa mielessä. 

Hänen käyttäytymisensä Iähipiirre on poikkeaminen normaalisuuden standardeista] jos tämã voidaan selittää kausaalisesti. Perverssiyden moderni mäãritelmä on seksuaaliviritteinen Haluan laajentaa termin aluetta, Vaikuttaa myös sillit, että filosofinen konteksti on liian yleinen ja abstrakti mahdollistaakseen psykologisen kirjallisuuden hyödyntämisen. Sairauden käsite sallii yhteiskunnan pyrkimyksen päästä eroon perversseistä ihmisistä tai kenestä tahansa, joiden henkinen rakenne on liian lähellä perverssiyttä. Tällainen luokitus pystyttää muurin sairaan ja terveen välille ja vaatii erilaisia selitysperusteita kummankin ryhmän suhteen. Kuitenkaan minkäänlainen moraalinen kontrollin käsite ei sovellu tähän asiayhteyteen. 

Ei todellakaan ole olemassa mitään vakuuttavaa tapaa ymmärtää perverssiyttä, jos käytetään kahta erilaista ymmärtämisen sääntökokoelmaa, yhtä hyveelliseen ja terveeseen, toista irrationaaliseen ja psykopatologiseen elämään soveltuvaa. Pahan jakaminen kahteen erilaiseen kategoriaan on ilmeistä jo varhain aatehistoriassa. Jako esiintyy esimerkiksi teoksessa Malleus Maleficarum. Meidän tarvitsee vain tarkistaa, miten eri tavoin hyödyn ja intention käsitteitä sovelletaan Malleuksessa: Jokin asia on paha sillä tavalla, että se vähentää hyvyyttä; niinpä siellä, missä on menetetty enemmän hyvyyttä, on sitä edeltänyt suurempi paha. Mutta esi-isämme [Aatamin] synti aiheutti suurimman menetyksen sekä luonnolle että armolle. Mutta päinvastoin: se, jossa on eniten pahuuden syitä, on suurempi paha, ja sellaisia ovat noitien synnit. 

Sillä he voivat, Jumalan luvalla, aiheuttaa mitä tahansa pahaa sille, joka on hyvää luonnostaan ja muotonsa puolesta, kuten Paavin Bullassa on julistettu. Aatamin toimilla oli ilkeät seuraukset, vaikka hän ei halunnut pahaa. Myös pahat aikomukset on mainittu pahan syinä, ja tästä syystä noidat ovat niin pelottavia kenelle tahansa kunnon kansalaiselle. Aatamin synti oli tahaton, mutta sillä oli pahat seuraukset, kun taas noidat voivat tahallisesti tehdä pahaa paholaismaisten kykyjensä ansiosta. Mutta Malleus, oppikirja noidista, ei edes sivua heidän motiivejaan. Ymmärrämme, että koska noidat ovat paholaisen omaa kansaa, he tekevät pahoja tekoja. Väite ei kuitenkaan selitä juuri mitään. Miksi he esimerkiksi haluavat kastroida miehiä, jos he tietävät, että se on väärin? Miten he voivat pitää pahaa parempana kuin hyvää, vaikka he ovat tietoisia uskonnosta? 

Miten paholainen voi pettää heitä — vai ovatko he järjettömiä? Malleus ei tarjoa minkäänlaista selitystä. Jotta voisimme horjuttaa lääketieteellistä mallia meidän on aluksi kiinnitettävä huomiomme seuraavaan analyyttiseen jakoon. Perverssin ihmisen toiminta on välttämättä vahingollista, eikä vain siten, että teon tulos, vaan myös sen seuraus on vahingollinen. Mikä ero tässä on tuloksella ja seurauksella? Ikkunan sulkemisen tuloksena on suljettu ikkuna ja sen seurauksena on vedon väheneminen huoneessa. Samalla tavalla paheellisen teon tulos on aina vahingollinen ja sillä voi myös olla vahingollisia seurauksia; tai se voi jopa tuottaa hyötyä. Koska seuraukset eivät tässä kuitenkaan ole ratkaisevia, liikumme ei-konsekventialistisissa eettisissä puitteissa. 

Teko on siis paheellinen rikkoessaan arvoja vaativammassa mielessä kuin eläimellinen, mielipuolinen tai erheellinen toiminta eli teon (tahallisten tai sisällisten) tulosten on oltava vahingollisia. Kausaalitila tai — kuten voimme sanoa — ulkoisilla seurauksilla ei ole yhtä suurta merkitystä. Tutkikaamme kahta erilaista normatiivista näkemystä, joita voidaan kutsua kantilaisuudeksi ja konsekventialismiksi tai utilitarismiksi. Edellisessä agentin intentiot määräävät hänen päätöstensä arvon. Jälkimmäisessä ovat tärkeitä tekojen seuraukset muiden ihmisten hyvinvoinnille. Sade on kantilainen edellä kuvatussa mielessä, ja niin on myös hänen perversion käsitteensä. 6 Saden tapauksessa konsekventialismilla on vain toissijainen merkitys. Utilitaristinen agentti voi uneksia täydellisestä rikoksesta — sellaisesta, joka vahingoittaa muita mutta ei aiheuta mitään tappiota agentille itselleen. 

Hän voi ryöstää muita ilman mitään henkilökohtaista riskiä- Tällaisessa tapauksessa on mahdotonta väittää, että moraaliton agentti vahingoittaisi itseään, kun hän toteuttaa paheellisen tahtonsa vaatimukset. Tämän mukaisesti rikoksen pahuus määritellään sen muille aiheuttaman vahingon ja vääryyden mukaan. Tekojen seurauksia murehtii joukko ihmisiä, johon agentti itse ei kuulu. Rikollisen mahdollinen huono omatunto johtuu siitä, että hän tuntee myötätuntoa uhreja kohtaan. Kantilainen näkemys on erilainen. Jos joku aikoo tehdä jotain väärää, hänen täytyy ymmärtää tilanne omista arvoistaan käsin. Tämä tarkoittaa, että hän tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja valitsee kuitenkin väärän tai pahan vaihtoehdon. Taas voidaan vetää se looginen johtopäätös, että hyvä tai jopa paras valinta syrjäytetään. 

Kantilaisessa maailmassa pahan tekeminen merkitsee sitä, että välttämättä aiheutetaan itselle sisäistä vahinkoa tai vääryyttä; moraalinen vaihtoehto on paras, ja autonominen agentti valitsee sen vapaasti. Asia ei olisi näin, jos agentti voisi käyttää toimintansa seurauksia itselleen kompensaationa, jonka avulla hän voisi välttää syytöksen, että hänen alkuperäinen aikomuksensa ei ollutkaan paras mahdollinen. Koska (ulkoisilla) seurauksilla ei ole merkitystä, tällaista helppoa mahdollisuutta ei tarjoudu käytettäväksi. Sade on kantilainen käänteiseetikko. Jos käyttäisimme teonteorian kieltä, sanoisimme, että kaikki huonot valinnat vahingoittavat itseä tai — aidon kantilaisen terminologian mukaan — loukkaavat persoonan autonomiaa. 

Tämän mukaan moraalinen valinta on paras mahdollinen, ja siitä poikkeaminen vahingoittaa agentin persoonallisuutta ei-konsekventialistisessa mielessä. Agentti väistää silloin valinnan, joka on hänen omaksi parhaakseen. Etiikka ja vastuullisuus ovat itseä koskevia asioita. On kysymys omasta vapaudesta. Täten kaikki paha on, kuten kantilaisen täytyy väittää, itsensä loukkaamista. On todella tärkeää osoittaa, että — poelaisittain määritellyn —moraalisen perversion täytyy johtaa agentin omaan vahinkoon, ainakin epäsuorasti. Argumentin mukaan on itsestään selvää, että henkilön pitäisi tehdä oikein, mutta siitä huolimatta hän aluaa päinvastaista ja täten loukkaa muitten oikeuksia ja arvoja. Koska hänen ei pitäisi menetellä näin, hänen aikomuksensa eivät palvele hänen omaa parastaan oikealla tavalla ja tästä johtuu, että hän loukkaa itseään. 

On selvää, että tällainen näkemys voidaan yrittää kumota väittämällä agentin pyrkineen vahingoittamaan muita kuin itseään, joten itseä kohtaava vaurio on vain toissijaista. Vastauksena viimeiseen väitteeseen haluan suunnata huomion siihen tosiseikkaan, että jopa tilanteessa, joka voidaan kuvata uhrin kärsimyksen termein, agentti loukkaa omia ensiarvoisia toimintaperiaatteitaan. Ehkä hän ei aio vahingoittaa itseään, mutta se mihin hän pyrkii, voi toteutua vain itselle koituvan vahingon kustannuksella. Riippumatta ihmisen paheellisten aikomusten todellisista seurauksista, tulosten joukossa piilee kuitenkin itseä kohdannut vahinko. Sillä tosiseikalla, että paheellisuus aiheuttaa vahinkoa itselle teon tulosten, mutta ei seurausten tasolla, on tiettyjä kauaskantoisia seurauksia. 

Sade on kantilainen omassa etiikan vastaisuudessaan, ja väitänkin, että sellainen metodinen valinta on hänen perverssin projektinsa onnistumisen välttämätön ehto. Jos erehdyn tässä ja moraalinen perversio ei olekaan irrationaalisuuden — itsetuhoisuuden merkityksessä — analogia, suurta osaa siitä, mitä Sade — ja myös Freud — sanoo, ei voida ymmärtää: "Sadisti on siten samalla aina myös masokisti." Freud ehdottaa seuraavaa. On helppoa olettaa, että kyseinen seksuaalinen motiivi on ainakin osittain agenttikeskeinen eli että perverssejä akteja suoritetaan joidenkin relevanttien henkilökohtaisten mielihyvän tunteitten takia. Näin täytyy masokistin tapauksessa olla, koska hän kärsii itse; ja jos masokisti on myös sadisti, itsekeskeisen motivaation täytyy liittyä myös jälkimmäiseen ilmiöön. 

Sadisti näyttää vahingoittavan vain muita, mutta tämä ei voi pitää paikkaansa. Muiden vahingoittaminen on samalla tavalla transgressiivista kuin itsensäkin vahingoittaminen. Niinpä Freudin väittämä voi olla totta. Tästä seuraa, että nämä kaksi seksuaalista kiihotustilaa, jotka heräävät kahdesta erilaisesta aktista — sadismista ja masokismista — nousevat samalta itsekeskeiseltä perustalta. Konsekventialisti ei kuitenkaan kykene selittämään tätä, sillä hänelle sadismi merkitsee mielihyvää, joka ei edellytä itsen vahingoittamista. Se on toiselle aiheutettua kärsimystä. Masokismi taas on poelainen perversio, koska henkilö haluaa tulla nöyryytetyksi ja loukatuksi. Toisin sanoen, konsekventialistisen etiikan termein väite, että masokisti ja sadisti ovat identtisiä on mieletön; näitä mielihyvän tyyppejä ei voi yhdistää. 

Koska sadistisen ja masokistisen käyttäytymisen seuraukset eivät ole samanlaisia, näillä perusteilla on hyvin vähän syytä ajatella, että ne kuuluisivat yhteen. Ei-konsekventialistisessa viitekehyksessä taas on helppo nähdä, että niiden täytyy kuulua yhteen, koska kummankin toiminnan aiheuttamat tulokset ovat itsetuhoisia. Kun perverssi agentti toteuttaa suunnitelmansa, tapaus muistuttaa supererogatorista, kuten pyhimyksellistä tai sankarillista toimintaa, jossa hyvä ihminen kärsii muiden palveluksessa. On selvää, että sekä moraalinen että paheellinen ihminen voivat samalla tavalla kärsiä vahinkoa, joka on tuloksena heidän omasta menettelystään. Kuitenkin tapaukset eroavat radikaalisti toisistaan. En halua selittää tätä eroa viittaamalla toisten kokemiin etuihin tai haittoihin. 

Näyttää toivottavalta pyrkiä ymmärtämään paheellisuus agenttikeskeisenä käsitteenä, josta syystä esittelin käsitteen "itseä kohtaava vahinko". Nyt näyttää kuitenkin että määritelmä on liian heikko, jos agentin hyvätkin voivat aiheuttaa hänelle vahinkoa. Aivan ilmeisesti itseä kohtaavan vahingon käsitteen täytyy olla erilainen näissä tapauksissa, jos perverssiys ja supererogatorisuuskin ovat kaksi eri asiaa. Ratkaiseva ero moraalisen perverssiyden ja supererogatorisen toiminnan välillä näyttää olevan, että edellisessä on kyseessä vahinko tuloksena, jälkimmäisessä taas seurauksena. Jälkimmäinen agentti ei riko omia arvojaan vastaan, jonka edellinen taas tekee. Niinpä pyhimys voi pitää mitä tahansa itselleen tapahtuvaa vain oman valintansa seurauksena. 

Kun ihminen paIavaan taloon pelastamaan siellä olevia lapsia, ovat mahdollisesti) saamansa palovammat satunnaisia (joskin via) seurauksia suhteessa hänen suunnittelemaansa Huligaanin puukottaessa vanhuksen hän haluaakin vahingoittaa tätä, joka puolestaan loogisesti edellyttää, että hänellä on ollut epämoraalinen motiivi. Vahinko on jo sisään rakennettuna tuloksena toimintasuunnitelmassa. Ongelmaksi silti jää, että jos pyhimys ottaa riskejä, joita voidaan pitää irrationaalisina, hän rikkoo henkilökohtaisia harkitsevuusnormejaan, ja näin supererogatoriset valinnat voivat jälleen näyttää perversioilta. Voimme kuitenkin sekä tarkentaa intuitiotamme supererogatorisuuden luonteesta, että hälventää sitä koskevia epäluuloja käyttämällä erästä Hobbesin tekemää erottelua: "Usein vääryys kohtaa yhtä ihmistä, kun taas vahinko koituu toisen kannettavaksi."

Hobbesin esimerkissä isäntä on määrännyt palvelijan antamaan rahaa tuntemattomalle. Jos palvelija ei anna rahaa, "vääryys kohtaa isäntää, jota palvelija etukäteen on sitoutunut tottelemaan". Tuntemattomalle koituu vahinkoa, koska hän ei saa rahaa; mutta koska hänellä ei ole siihen mitään laillista vaadettakaan, hän ei kärsi vääryyttä. 8 Tällä tavalla oikeuden loukkaus aiheuttaa vahinkoa, joka on erilaista kuin pelkkä jonkin menettäminen. Käyttäytyessään supererogatorisesti agentti ei kärsi vääryyttä, vaikka voikin vahingoittaa itseään, kun taas perverssi agentti kärsii vääryyttä, vaikka välttäisikin vahingoittumisen. Järkevässä tapauksessa pyhimys vähättelee riskejä siinä määrin, että pitää toisten auttamista arvokkaampana kuin omaa turvallisuuttaan. Hän voi erehtyä, mutta hän ei tietoisesti loukkaa omia oikeuksiaan tai velvollisuuksiaan eikä edes harkintanorrnejaan. 

Jos hän niin tekisi, hän olisi perverssi. Eläimellisyyden — aristoteelisessa mielessä" — ei sanota vahingoittavan agenttia itseään, mutta filosofian historian perusteella tiedetään hyvin, että arvojen loukkaaminen on vahinko sinänsä, kuten Hobbesin "vääryys" selkeästi osoittaa. Jopa Julian Offray de La Mettrie — valitaksemme skandaalikirjailijan, jota Sade rakasti — tekee asian selväksi kuvaillessaan hyvettä ja pahetta. La Mettrie kirjoittaa: Niin paljon mielihyvää liittyy hyvän tekemiseen, sen tunnistamiseen ja arvostamiseen mitä saa vastaanottaa, niin paljon tyydytystä hyween harjoittamiseen, lempeänä, inhimillisenä, ystävällisenä, armeliaana, myötätuntoisena ja anteliaana olemiseen että pidän jokaista: joka onnettomuudekseen ei ole syntynyt hyveellisenä, jo riittävän rangaistuksen saaneena.

Rikoksesta ja rangaistuksesta hän sanoo, että "heitä [rikollisia] on jo heidän ensimmäinen pyövelinsä, heidän omatuntonsa, rankaissut riittävästi". Puhtaasti konsekventialistinen etiikka ei kykene oivaltamaan tätä seikkaa, kun teko on tehty tahallisesti; mistään ei ilmaannu tätä "ensimmäistä pyöveliä". Tästä syystä La Mettrien tekstiä ei tulisikaan tässä yhteydessä tulkita konsekventialistisesti. Hänen omatunto-käsitteensä on lähellä Kantin näkemystä. Myös Sade ajattelee, että ihmisellä on taipumus murehtia pahoja tekojaan. Ero on tietenkin siinä, että Sade haluaa pysäyttää pyövelin, joka pyrkii estämään ihmisen transgressiivisen toiminnan: Todellinen viisaus: rakas Julietteni, ei ole sitä, että tukahdutettaisiin omat paheet sillä, koska paheet muodostavat käytännöllisesti katsoen ainoan onnen, jonka elämä suo, niin täten toimiminen merkitsisi, että ihminen omaksuisi niin sanoakseni oman pyövelinsä roolin. 

Sade väittää tietävänsä, miten tulisi toimia: On äärimmäisen tärkeää, että osoitan sinulle tavan, miten vaientaa täydellisesti tuo sisäinen ja epämääräinen ääni se tapahtuu toistamalla se, mikä aiheuttaa tunnonvaivoja, niin usein, että tapa joko suorittaa tai suunnitella näitä tekoja kuluttaa loppuun mahdollisuuden tuntea katumusta. Sade sanoo itse asiassa, että paheellisuus on hankittu luonteenpiirre, joka sallii ihmisen välttyä syyllisyydentunteilta, jotka muutoin seuraavat pahoja tekoja. Tottumukset, jotka ovat opittuja toimintamalleja, saavat ihmisen toimimaan harkitsematta ja ilman tietoista valintaa, ja paradoksaalisesti aiheuttamaan vahinkoa itselleen. Poelainen perverssiys perustuu toimintaa tuottavaan mekanismiin, joka on riippumaton mistään yksilön parhaaseen tähtäävästä valinnasta. 

Juuri tästä johtuu, että hän on omaksunut mekanismin käytön ja ajatuksen, että hän todella on poikkeava. Tämä mekanismi valitsee pahan vaihtoehdon toimiessaan ikään kuin henkilön ulkopuolella vaikuttavana kausaalisena tekijänä. Tällä tavalla tottumukset kylläkin selittävät rajoittavan syyllisyyden tunteen puuttumisen, mutta eivät ehkä kuitenkaan vielä perverssin henkilön kokemaa maksimaalista mielihyvää. Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin selittää, miten paheellisuus ja perversio liittyvät toisiinsa: paheellinen tahto johtaa persoonan eheyden vahingoittumiseen; ja kuitenkin, kuten Sade yrittää osoittaa, väärin tekeminen on jollakin tavalla kiihottavaa -ja palkitsevaa. Sade ehdottaa selitykseksi mekanismia, joka johtaa pahojen tekojen tekemiseen, vaikka syntyvä hyöty edellyttääkin, että agentti on vähintäänkin harkitsematon. 

Toisin sanoen, ilman tällaisen tottumuksen aktivoitumisen tuottamaa erityistä palkkiota ei itsensä vahingoittamisen periaatteen ja poelaisen perverssin käyttäytymisen välistä yhdistelmää voi ymmärtää sadelaisesta näkökulmasta käsin. Emme voisi sanoa, miksi joku haluaa vahingoittaa muita, vaan juuttuisimme ajatukseen, jossa agentti valitsee vastoin omia järkevimpiä arvojaan ja oikeuksiaan ja on yksinkertaisesti onneton. Ymmärtääksemme Sadea meidän on tarkasteltava transgressiivisen käyttäytymisen problematiikkaa. Huomattava osa hänen käyttämästään kielestä on moralisoivaa, ja kuitenkin hänen mieIestään sekä perverssit motiivit että niistä seuraavat palkkiot kuuluvat agentille itselleen. Eräs merkittävimmistä ongelmistamme onkin ymmärtää oikein tämä mystinen käsite "palkkio' joka seuraa poelaisittain perversseistä valinnoista riippumatta siitä, ovatko ne tottumuksia vaiko eivät. Tottumuksen rooli on mahdollistaa perverssi mielihyvä aikaa myöten, kun vastenmielisyys ja katumus pyrkivät tukahduttamaan relevantit motiivit.