Marssimassa Varsovassa

Teksti professori Timo Airaksinen

Puolassa on tiukka poliittinen tilanne, kun konservatiivinen Laki ja Oikeus -puolue kamppailee pääministeri Tuskin johtamaa puoluetta vastaan. Akateemiset ystävämme, sosiologi ja lääketieteen professori ovat konservatiiveja, joten olemme tutustuneet muuten niin vieraaseen aatemaailmaan Varsovassa. Maa on vaurastunut, mutta kommunismin jäljet näkyvät edelleen politiikassa, aivan kuten muissakin itäisen Euroopan maissa.

Maassa oli itsenäisyyspäivä 11.11. ja sen kunniaksi, perinteiseen tapaan, nationalistiset konservatiivit marssivat päärautatieasemalta joen yli suurelle futisstadionille tuollaisen kolmen kilometrin matkan. Lupauduin mukaan marssille, jossa maan liput liehuivat ja punaiset soidut valaisivat sateista kaupunkia. Väittivät seuraavana päivänä kolmensadan tuhannen ihmisen osallistuneen marssiin. Tiedä häntä sitten, mutta joukkoa oli paljon. Vanhoja ei juuri näkynyt, siksi rankka marssi se oli, mutta paljon oli edustavan näköistä nuorta väkeä, pariskuntia lapsineen.

Fiilis oli iloinen ja reipas, ei kapinallisen tuntuinen, enkä nähnyt mitään rähinöitä. Vaaran tuntua ei ollut. Kuulin sitten, että keskellä pitkää, pimeää ja kapeahkoa siltaa katuvalot olivat sammuneet. Väittivät, että joku pääministeri Tuskin kannattaja sammutti valot. Marssiminen pimeässä oli ollut hankalaa, kuten arvata saattaa. Onneksi me emme menneet sillalle asti, minulle kun riitti vähempikin tallaaminen ja rouva vaati tulemaan illalliselle. Kolmisen tuntia ehdin osallistua, mikä riitti minulle ihan hyvin. Kokemus oli mieleenpainuva.

Monessa maassa maaseutu on konservatiivisempi kuin kaupungit. Varsova on Tuskin maata. Puolassa nationalistiset konservatiivit ovat katolisen kirkon vahvan vaikutuksen alaisina. EU on vihollinen, jota kuitenkin on pakko sietää, kun se maksaa avustuksia. Abortti on murha ja niin edelleen, se sama litania joka paikassa. Ilmastonmuutosta ei ole. Kysyin homoseksuaalisuudesta, joka kuulemma on ihan viaton juttu. Molemmissa puolueissa on homoja, joten se siitä sitten. 

Totesin, että katolisessa kirkossa niitä homoja vasta onkin, enkä saanut kieltävää vastausta. Pedofiilipappeja Puolassa ei kuulemma ole, koska uskonnollisuus on syvää. Onhan niitä, mutta kirkon asema on niin vahva, ettei kohua synny. Irlannissa ennen niin vahva kirkko menetti poliittisen asemansa ja moraalisen arvovaltansa juuri pedofiilipappien takia.  

Suomalainen konservatismi on kovin laimeaa ja melkein häpeää itseään. Yksi hyvä tunnusmerkki on haikailu jo kadonneen yhtenäiskulttuurin perään. Ei kovin kauan sitten kaikkien piti viettää joulu samalla tavalla. Homoavioliitot kiellettiin, koska kaikkien piti rakastaa samalla tavalla. Yhtenäiskulttuuri merkitsi koti, uskonto ja isänmaa ajattelua. Demokratia on hankala juttu, kun kansa saattaa haluta ja valita aivan kummia asioita.

Muuten, olen puhumassa filosofiasta Vaasan kaupunginkirjastossa 27.11., klo 18.