Massahurmaaja Airaksinen

Teksti:

Harald Olausen

Näin mahtava on valtamedian voima. Maaliskuun 16. päivänä 2021 Ylen televisio I:ssä tullut Puoli Seitsemän-ohjelma vieraanaan professori Timo Airaksinen, veti Ylen mittausten mukaan television ääreen uusintoineen 789 000 katsojaa. Lisäksi Ylen Areenassa sitä oli katsottu vielä erikseen 29.308 kertaa. Seuraavana päivänä ohjelman tuottajan, Velipekka Pekkolan, kirjoittamaa uutista edellisen illan televisio-ohjelman painavasta sisällöstä oli muutama tunti sen ilmestymisen jälkeen jakanut facebook-sivuillaan jo yli 5000 ihmistä. Yle piti Airaksisesta kertovaa juttua tekstisivuillaan poikkeuksellisen pitkään tuottajan mukaan sen saamaan suuren suosion ansiosta. Digivallila.comiin lukijatilastot pomppasivat myös ohjelman jälkeen uusiin ennätyslukemiin Airaksisesta kertovan jutun osalta yli 4000 lukijaan. Nousu on jatkunut tänäänkin vielä hurjempana ja jatkuu yhä.

Velipekka Pekkola kirjoitti jutussaan Airaksisen tajunneen vasta vanhana, mitä oli tavoitellut koko elämänsä ajan - samalla löytyi vastaus elämän tarkoitukseen. Airaksinen siteerasi eilisessä Puoli Seitsemän-ohjelmassa antiikin filosofi Herakleitosta: "Mikä ihmisessä on, se koituu hänen kohtalokseen". Airaksinen kertoi ohjelmassa, miten oli aina vierastanut sanaa onnellisuus. Tässä seuraavassa Velipekka Pekkolan kirjoitus Ylen Areenassa 17.3.2021:

https://yle.fi/uutiset/3-11839299

- Jos katsoo ihmisiä, niin nehän tavoittelevat kaikkea muuta kuin onnellisuutta: menestystä ja parempaa työpaikkaa, kalliimpaa autoa ja asuntoa. Onni on niin abstrakti käsite, että minä korvaisin sen tyytyväisyydellä.

Filosofi pitää myös sellaisia arvoja kuin hyvyys, totuus ja kauneus ihan hienoina, mutta turhan juhlallisina. Airaksisen mielestä vapaus on tärkein ihmisen arvo. Airaksisella oman tärkeimmän arvon löytämisessä meni pitkään, ja se kirkastui hänelle vasta jälkeenpäin, elettyä elämää tarkastellessa.

- Kun katsoin omaa elämääni taaksepäin, niin huomasin, että minähän olen tavoitellut vapautta koko elämäni ajan. Kirjojen kirjoittaminen, matkustaminen, kaikki on ollut pyrkimystä pois normaalista arjesta ja yhteiskunnasta. Vapaana kulkemista sekä ajatuksissa että fyysisesti ja oman itsensä kanssa elämistä.

- En ollut ikinä tavoitellut vapautta tietoisesti, vaan huomasin vasta jälkeenpäin, että sitähän minä olen tehnyt.

Kun Airaksinen ymmärsi, mitä oli tavoitellut elämässään, kirkastui myös ajatus elämän tarkoituksesta. Se on jokaiselle omanlaisensa, ja vaatii tietämystä siitä, millainen itse oikeasti on.

- Vanha viisaus on, että elämän tarkoitus on tulla sellaiseksi kuin on, eli toteuttaa itseään. Tulla ulkoisesti samanlaiseksi kuin on sisäisesti. Se on minusta aika hyvä ohje. Tule sellaiseksi kuin olet - ei, tule sellaiseksi kuin haluat olla, koska se on järjetön ohje.

Toinen hyvä ohje on paljon Airaksista vanhemmalta filosofilta, Herakleitokselta (noin 535-475 eaa.).

- Herakleitos sanoo hienosti, että mikä ihmisessä on, se koituu hänen kohtalokseen. Jos ihmisessä on pieni lätkänpelaaja sisällä, niin ihmisen kohtaloksi koituu olla lätkänpelaaja. Ja jos ei onnistu olemaan lätkänpelaaja, on se aika kurjaa, eikä koskaan pääse toteuttamaan itseään oikeasti.

Jos Veikko Huovinen olisi elänyt, hän olisi voinut kirjoittaa kirjan massahurmaaja Airaksisesta. Mistä kaikki tämä kertoo? Ensinnäkin Airaksisen valtavasta suosiosta, mikä jatkuu vuodesta toiseen tasaisen korkeana. Toiseksi siitä, ettei kiinnostus kaiken hömpän keskellä vakavasti otettaviin pohdiskeluihin ole kuollut.

Professori Timo Airaksinen on ollut suomalaisen älymystön tähdistössä harvinainen tuikku ihmislämpöisen ja samalla periaatteistaan tinkimättömän vapauden puolestapuhujana siitä lähtien, kun lähes nuorukaisena hieman yli kolmekymppisenä 1980-luvun alussa valittiin Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professoriksi.

Professori Timo Airaksinen on tehnyt niin kotimassa kuin ulkomaillakin, vakavasti otettavaa ja kiitettyä tieteellistä tutkimustyötä, kuin myös popularisoinut tiedettä esiintymällä eri medioissa ja pitämällä luentoja sekä kirjoittamalla suosittuja kirjojaan, joista Onnellisuuden opas-kirjan pokkariversiota myydään edelleenkin monissa kirjakaupoissa pokkarikirjojen bestseller-hyllyssä.

Airaksinen aloitti tieteen huipulla filosofian professorina suomalaisen todellisuuden pilkkomisen sana sanalta käsitettävämpiin osiin. Ihmisten on hyvä ymmärtää sitä kamalaa sekamelskaa, mitä akateemiset ajattelijat olivat epäselvästi kirjoitetuissa ja ajatteluissa teksteissään suoltaneet suurelle yleisölle. Tieteen piirissä joskus vieroksuttiin julkisuudessa esiintyviä professoreja ja heidän päälleen langetettiin epäilyn varjo siitä, etteivät he keskity itse tieteen ongelmiin.

Airaksinen oli ensimmäisiä uuden tien kulkijoita, joka uskalsi ja osasi yhdistää tieteentekemisen siitä suurelle yleisölle puhumiseen. Nykyjään puhuttaisiin tieteen popularisoimisessa, mutta kyse ei ollut yksistään siitä. Airaksinen tarjosi ihmisille Umberto Econ tapaan kanavan tutkistella asioita syvällisemmin epäilyn valossa, ja alkaa puhua siitä omalla tunnerekisterillään juuri niin, kuin ihmiset osasivat tai olivat osaamatta - toisin olisi odotettu tehtävän sen ajan ylhäältä alaspäin-maailmassa, silloin vielä niin valmiiksi luullussa suunnitelmien ja järkähtämättömien totuuksien muka todellisuudessa.

Mutta Airaksinen alkoi epäilevistä tuomaista huolimatta rohkeasti kirjoittaa suurelle yleisölle suunnattuja elämän eri ongelmia läpivalaisevia kirjoja, ja puhua medioissa ja seminaareissa samaan aikaan, kun teki omaa tieteellistä tutkimusta, opetti ja opasti tohtorikoulutettavia väitöskirjojen teossa. Tämän sävelen hän on säilyttänyt tähän päivään saakka, orkesteroidessaan itseensä monta erilaista ja erisävyistä ääntä; hän kirjoittaa vakavasti otettavaa ja kansainvälisesti mittavaa tieteellistä tekstiä englanniksi. Sen lisäksi hän jatkaa ahkeraa kolumnistin uraansa synnyinseutunsa Vaasan valtamediassa Ilkka-Pohjalaisessa sekä kulttuuriklubi.comissa

Airaksisen suorat puheet ja iskevät kirjoitukset hurmaavat sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta paatuneemmankin ihmisvihaajan tai hyvän epäilijän. Puhumattakaan että Airaksinen, jota voisi kutsu hypnoottisen esiintymistyylinsä takia kuuluisan vilutaiteilija Paganinin tapaan maagiseksi viettelijäksi, puhuu suoraan sydämiin, eikä häntä pelota käydä ongelmiin käsiksi ja puhua asioista, joista yleensä joko vaietaan tai hyssytellään, milloin minkäkin normin nimissä.

Päinvastoin. Juuri silloin avaa sanallisen arkkunsa asioita syvällisesti omassa ajattelijan kammiossaan pohdiskellut filosofi, jonka antaa ensin ovelasti Pandoran lippaan tyhjentyä kaikesta pahasta ja satuttavasta houkutellakseen sieltä esiin sen viimeisen, josta harvoin puhutaan ja muistetaan: Toivon!

Mutta sitä ennen on valheen ja hämäyksen hävittävä. Sitä ennen on paljon työtä saada valheesta rähmäiset silmät avattua. Se voi joskus olla se kovin homma. Se onnistuu vain puhumalla ja kirjoittamalla puhki vaikeatkin asiat. Siinä on Airaksinen ollut jo yli kolmekymmentä vuotta oman alansa mestari. Airaksinen kirjoittaa sekä helposti että vaikeatajuisesti vaikeista aiheista, että myös helposti tai vaikeatajuisesti helpoista aiheista, riippuen milloin mistä ja missä siitä on kyse. Mutta siinä hän ei anna periksi, että perimmäisestä totuudesta on pidettävä kiinni, ja jos sitä ei löydy, se on etsittävä, sillä hänen lukuisia tieteellisiä artikkeleitaan ja tiedettä popularisoivia artikkeleitaan yhdistää selväjärkisyyden vaatimus.

Airaksisen puheista ja kirjoituksista paistaa läpi valtavan tiedon ja laajan sivistyksen sekä humanistisen ihmisnäkemyksen lisäksi sanansa tarkkaan valikoiva osaava sanataiteilija, asia, joka ei ole kovinkaan yleistä, kun kyseessä on suomalainen tiedemies. Maailmalla filosofeissa on samaa kirjallisen taituruuden vikaa kuin Airaksisessa, esimerkiksi ranskalaisfilosofi Michel Foucaultissa.

Joistakin Airaksisen kolumneista tulee mieleen suuret amerikkalaiset kirjallisuuden nobelistit ja mestarit, juutalaistaustaiset maailmankansalaiset Iisac Bahevis Singer, ja aivan erityisesti Saul Bellow, jonka kirja Dekaanin joulukuu (Keltainen kirjasto no: 179. Tammi, 1983), joka kuvaa amerikkalaisen kirjallisuuden professorin moraalisia ja älyllisiä seikkailuja sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut kaksi kiisteltyä artikkeli kotikaupungistaan.

Ja jos Airaksisen joskus julkaisisi professorimuistelmansa, joita olen kuullut monen jännityksellä haikailevan, voisin kuvitella hänen tekstejään lukeneena niiden kuuluvan samaan kategoriaan edellä mainitun kirjan seestyneessä, mutta samalla hedelmällisen kompleksisessa ristiriitoja ja uhkia - niin sisäisiä kuin ulkoisiakin - sisältävän maailmankuvan rosoisessa erittelyssä.

Professori Airaksisen proosallista metodiikkaa hyväksikäyttävät filosofiset pohdinnat, ovat kuin pieniä helmiä sumun keskellä tai kuin hienostuneita pastisseja, joiden parissa palautuu takaisin se vanha humanistisen sivistyksen avartava merkitys, mikä Cicerosta ja Caton ajoista lähtien länsimaisen sivistyksen pohjavesissä on vaikuttanut, ensin 1500-luvun leikillisen humanismin suuriin nimiin, kuten Erasmus Rotterdamilaiseen, Francis Baconiin, Shakespeareen ja Michel de Montaigneen, ja sitten 1700-luvun valistuksen tärkeimpiin Voltaireen ja Humeen.

Professori Timo Airaksinen on samalla tavalla suomalaisen käytännöllisen viisauden perikuva, kuin mitä roomalaista käytännöllisen viisauden perikuvana pidetty Cato, jonka Opetuksia (Marcus Boas: Disticha Catonius 1952) -kirja oli yli tuhannen vuoden ajan yksi Euroopan luetuimmista teoksista. Ajatus moraalisesti opettavaisten lauseiden ja tarinoiden käytöstä tuli alun perin kreikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta mm. Euripideeltä ja Menandrokselta.

Catolta Airaksinenkin on lainannut reseptinsä selväjärkisyyden ja tolkun sekä maltin säilyttämisessä ja kehittämisessä epävarmoja ja näköalattomia maailmoja sekä sulkeutuneita mieliä myllertävien myrskyjen keskellä; Caton elämänohjeissa neuvottiin nuorta koulupoikaa ikään kuin hän olisi jo aikuinen, julkiseen elämään osallistuva mies. Oppaassa kaikkiin nuoriin ihmistaimien mieliin yritettiin iskostaa käytännön viisauksia, jotta hän pärjäisi maailmassa.

Niin tekee ovelan salakavalan hyvällä takaa-ajatuksella myös Airaksinen, joka on laajentanut catolaisen ehdottoman eettisyyden vaatimuksen yhteiskuntaan, muistuttamalla, että samalla kun puhumme hyvästä, meidän tulee myös tehdä sitä niin omassa kuin yhteisessä maailmassamme muiden kanssa. Cato ei puhu jumalista, kuten ei myöskään Suomen yhtenä tunnetuimpana ateistina ja ateismin korkeaveisuksi kutsutun kirjan "Jäähyväiset uskonnolle - henkisyyden puolustus" (Bazar 2020) -kirjan kirjoittanut Airaksinen, joka sai kirjastaan Vapaa-ajattelijat-lehden Väinö Valpio palkinnon toissa vuonna. Cato puhui myöhäisantiikin tapaan ainoana aktiivisena voimana maailmassa rouva Fortunasta ja hänen liepeillään kulkevasta sattumien mahdollisuuksien epämääräisestä maailmasta.

Mutta Airaksiselle se ei ole Caton tapaan sumea ja sekava, vaan selvä ja elämän ainoa oikea merkitys ilman turhia attribuutteja tai epiteettejä, huijaavista adjektiiveista nyt puhumattakaan. Quintilaniuksen tapaan Airaksisen punainen lanka kaikessa hänen kirjoituksissaan ja puheissaan, on ajatus siitä, ettei niissä ole mitään tyhjänpäiväistä vaan, että ne sisältävät aina jonkin moraalisen opetuksen. Airaksinen on satusetä, sanan parhaimmassa merkityksessä, kuin perialaisella torilla kertomassa tuhatta ja yhtä tarinaa hobbesilaisena ymmärryksen maailmasta kaikkien sotana kaikkia vastaan, hieman kuten Grimmin veljesten saduissa.

Alkuperäisissä, joissa Tuhkimon ilkeä äitipuoli laitetaan kärsimään pahoista teoistaan, pakottamalla hänen tanssimaan tulikuumissa rautakengissä, on ihan eri tunnelma kuin siistityissä Disney-nykyversioissa. Mutta millainen on tällaisten ihmisten mieli? Siitä hän on kirjoittanut ehkä kansainvälisesti tunnetuimmassa kirjassaan markiisi de Sadesta, jonka uusintaversioon (Markiisi de Saden filosofia Kulttuuriklubi 2019) kirjoitin esipuheen.

Hedelmällinen ja monipolvinen yhteistyömme alkoi, kun olin toimittanut ja julkaissut toisen Suomessa harvinaisen ja omaperäisen älykön, filosofian tohtori, esseisti ja Helsingin Sanomien kriitikon, Jan Blomstedtin, aforistisen pienoiskirjan "Tilaa mielikuvitukselle" (Kulttuuriklubi 2019), joka ihan samoin, kuin nyt käsissä oleva Airaksisen kirjakin, perustui nettikolumneille. Blomstedtin kirja on harvinaislaatuisen terävän mielen tarkkoja ja maaleihinsa sofistikoituneesti tähdättyjä sivalluksia.

Annoin kirjan älykkäistä kirjoituksista innostuvalle ja oman alansa, filosofisen vasta-ajattelun tyylitaituri Airaksiselle, joka piti kirjasta suuresti, ja jonka filosofisia kirjoja Blomstedt oli aikoinaan kehunut rivien välistä Helsingin Sanomissa, sillä ajatuksella että Airaksinen itse antaisi luvan julkaista hänen parhaimpia kolumnejaan myös kirjana, Veikko Huovisen "Lyhyiden erikoisten" tapaan.

Airaksisen kirjat kuuluvat siinä missä Wittgensteininkin filosofisen kirjallisuuden piiriin. Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen on kirjassaan "Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansamurhista, itkevistä kivistä" (avain.net 2011) kuvannut uusien medioiden muuttaneen suhdettamme perinteisiin yhteisöihin, kuten lukijoihin tavoilla, joita oli vielä tuolloin hänen mielestään vaikea arvioida.

Nyt tiedämme, mitä nuo profeetalliset varoituksen sanat asioita tutkineen oman alansa suomalaisen huipun sanomina merkitsevät tänä päivänä, kun sivistys-Suomi on lähes katomassa netin, ja Wikpedian ja voyeristisen "marcelproustimaisen" - hän sanoi ystävyyden olevan sitä, kun tiesi mihin toista sattui - tunnustuskulttuurin sekä ihmistä alentavan ala-arvoisen viihdelässytyksen kourissa.

Siitä voi omin silmin saada todisteen lukemalla Tom Nicholsin kirjan "Asiantuntemuksen kuolema - vakiintuneen tiedon vastainen kampanja ja miksi se on tärkeä" (suomentanut Kimmo Pietiläinen Terra Cognita 2017). Kirjallisuus on jäänyt tai jäämässä, riippuu siitä, katsommeko otteemme jo lipsuneeksi liikaa, viihteelliseksi muuttuneen päivätodellisuuden varjoon.

Sana on häviämässä ikiaikaisen taistelun kuvaa vastaan, ja hömppä on vallannut salamyhkäisesti alaa valitettavasti myös tiedekirjojen maailmassa, missä nostalgian ja romantiikan sekä valmiiden unelmien tyrkyttäminen on noussut arvoon arvaamattomaan, epäilyksen ja oikean tiedon kustannuksella. Korhonen muistuttaa kirjassaan oivaltavasti, että vaikka kirjat ovat vain esineitä. kasa paperia, ne tuntuvat sisältävän aina myös lupauksen jostain, joka ylittää niiden esineellisyyden. Ihan samalla tavoin vaikuttaa nimi Timo Airaksinen lukevan suomalaisen mielissä.

Airaksinen puhuu suuren yleisön mielissä aina asiaa ja on laatutakuu sanoille "punnittua puhetta", ihan kuten aikoinaan Valituissa Paloissa. Niitä Airaksinen luki kesäisin kalastusreissujen luppoaikana ja mökin puuveeseessä. Palsta oli joskus huuhaatakin sisältäneen aikakauskirjan sisällä, kuin muistutuksena oikean tiedon tärkeydestä nimellä "Punnittua puhetta".

Airaksinen kirjoittaa joskus vaikeasti helposta asiasta tarkoituksella. Hän ei brassaile tai namedroppaa, vaan mene suoraan itse ongelman ytimeen vääntämällä sitä niskasta, hieman samalla tavalla, kuin tunnettu aatehistorioitsija Stephen Toulmin, Ludvig Wittgenstainin yksi kuuluisimmista oppilaista ja filosofi itsekin, joka esimerkiksi kirjoitti kirjassaan "Argumentit"(niin&näin 2015) tarkoitusperiemme kannalta keskeiseroksi tutkittavaksi olevan ero, kun jostain sanotaan "Hän väitti tietävänsä sen- ja-sen, muttei tiennyt" ja sanotaan "Hän luuli tietävänsä, mutta erehtyi".

Toulmin pyytää meitä sitten olettamaan, että hän yrittää kasvattaa kivipuutarhassaan katkeroita eivätkä ne menesty alkuunkaan. Uskottava naapuri tahto neuvoa häntä, vaikka väkisin ja kertoo, missä ongelma hänen mielestään piilee ja mitä sen korjaamiseksi täytyisi tehdä. Toulmin noudattaa hänen neuvojaan. Hän kirjoittaa, että tässä vaiheessa on hienovaraisesti ajateltuna kaksi täysin erilaista asiaa, jotka hän voi sanoa hänestä ja hänen neuvoistaan "Hän luuli tietävänsä, miten tilanne korjataan mutta erehtyi" tai hän olisi voinut myös sanoa "Hän väitti tietävänsä, miten tilanne korjataan muttei tiennyt".

Ymmärrättekö mitä yritän sanoa? Todellinen filosofia on todellisten hengenjättiläisten, kuin antiikin jättiläisten teutonien, omaa aluetta temmeltää keskenään vaikka sukupuuttoon asti veri suussa samoin, kuin vaikkapa korkein matematiikka, siinä on meille tavallisille pallinaamoille ihmetystä, vaikka kuinka tietäisimme, mitä jokin sanoi ja ajatteli, emme pääse yhtä syvälle kuin asiaan vihkiytyneet.

Mutta siitä voi puhua myös niin että se aukeaa muillekin. Siksi on tärkeää, että joku selväsanainen ajattelija, kuten Airaksinen, kirjoittaa teksteissään auki näitä suuria probleemoja, niiden keskeistä tematiikkaa ja paradigmoja myös meille tavallisille ihmisille, ja osallistuttaa meidät näin suurien kysymysten äärellä äärettömien ja ikuisten kysymysten pohdintaan sekä älylliseen itsepuolustukseen valheita ammatikseen suoltavia "maailma on valmis ja tulee hyvin toimeen ilman kysymyksiä"- idiootteja ja oppeja vastaan.

Toulmin halkoo sanoja ja avaa umpimähkään karanneita merkityksiä, melkein samalla tavalla kuin Airaksinen. Joskus ne saattavat tuntua turhalta ja näsäviisaalta näpräilyltä. Mutta sitä ne eivät ole, ainakaan itse tärkeämmän päämärän, ison kuvan kannalta katsottuna, kun teksteistä alkaa pikkuhiljaa eri mieltä oleminen, kapina ja tahto päästä perille, ja ennen niin umpioisen pään sisällä herää ensin älyllinen uteliaisuus, ja sitten pikkuhiljaa, pää avautuu mahdollisuuksien moninaiselle maailmalle.

Ja se sama voima, joka Tähtien sodassa antoi toivoa alakynnessä oleville hyviksille, valuu sanoina aivoihin aiheuttaen oman tahdon kypsymisen toiminnaksi. Eikä se ole kaikille niille mukavaa, jotka ovat hyötyneet siitä, ettemme käytä laajoja aivojamme muuhun, kuin vain alistumisen strategioiden mukaisiin eksyttäviin sijaistoimintoihin, välttääksemme vastuumme omista päätöksistämme ja niiden seurauksista.

Airaksinen käyttää kertomusta vain Toulminin tapaan argumenttianalyysinä. Mutta poiketen Toulminista, hän tekee sen lukijaystävällisesti kuuluisien stoalaisfilosofien, Senecan ja Marcus Aureliuksen, tapaan hienovaraista suostuttelua hyväkseen käyttäen, kääntääkseen mielemme pois askartelemasta toisarvoisten ja harhaanjohtavien asioiden parista, kohti itsetutkiskeluja ja sitä kautta kohti parempaa itsetuntemusta.

Sekin on kirjallisuutta, jo mainittua filosofista kirjallisuutta. Korhoselle, joka on myös kirjallisuusfilosofi, kirjallisuus oli aina kreikkalaisten näytelmäkirjailijoiden tapaan eettistä. Korhosen ajattelussa paistaa läpi Ciceron kreikkalaisuus, kun Korhonen uskoo kirjoituksen voiman muuttaa ihmismieltä olevan rajaton ja kesyttämätön; sanat eivät ole hänelle vain kasa kolikkoja, joilla ostaa itselleen merkityksiä.

Eivätkä toiset ihmiset eivät ole hänelle vain kohteita halulleen. Ja muste, paperi, ilma välissämme, taivas yllämme, se kaikki oli olemassa Korhosen mielestä muutenkin kuin vain hänen katsettaan varten. Kirjoituksen voimalla, Korhonen kirjoittaa, voimme vaihtaa ammattia, sukupuolta, kulttuuria, lentää toisilla mantereilla, virnistää apinan hampailla, keskustella kuolleiden kanssa, haihtua ilmaan, vajota maaperään, hajota mineraaleiksi, atomeiksi, partikkeleiksi ja prepositioksi. ja kaiken tämän se tekee minun tajunnassani, minun aivojeni hermoradoissa Korhosen mukaan.

Tai kaiken minä teen hänen tajunnassaan, hänen aivojensa hermoradoissa. Airaksinen on taas taustaltaan psykologi eikä mikä tahansa lanttumaakari. Jos häntä ei olisi valittu parrattomana nuorukaisena huippuvirkaan filosofian professoriksi Helsinkiin, hän olisi yhtä hyvin saattanut jatkaa jo askelmilla ollessaan hyvissä asemissa, kiipeämistään psykologian professorin virkaan joko Turussa tai jossain muussa ulkomaisessa arvostetussa yliopistossa.

Airaksinen osaa käsitellä kuulijaa ja lukijaa kuten viisaan filosofin tuleekin. Siksi Airaksisen korvaa hellivät sanat lohduttavat. Kaikessa alastomassa raadollisuudessakin ne ovat suoraa puhetta ihmiseltä ihmiselle ilman seliteleviä välittäjiä kuin kollektiivisena runona, jonka tehtävä on samaan aikaan sekä parantaa että voimistaa otsikkona: Herätkää!

Miksi hän jaksaa ja mikä häntä ajaa vielä eläkkeelläkin pohtimaan visaisia ongelmia ja kirjoittamaan sekä puhumaan niistä julkisesti? Esimerkki velvoittaa, tekeehän samoin hänen eräs hyvä ystävänsä, Nick Rescher Pittsburghin yliopistossa vielä 93-vuotiaana hyvässä vedossa tieteentekijänä, mikäs muu kuin filosofian professori hänkin, eikä loppua ole näkyvissä.