Matkalla vapauteen: prinsessa Diana vihdoinkin oikeasta näkökulmasta kuvattuna

Teksti Harald Olausen

"Kuninkaallisen perheen viettäessä joulua Sandringhamin kartanossa prinsessa Diana pohtii eroa Charlesista. N: Kristen Stewart, Timothy Spall, Jack Farthing, Stella Gonet, Sally Hawkins O: Pablo Larrain (Britannia 2021) 1 h 52 min." Yle Areena.

Tässä on elokuva, jota on jo pitkään kaivattu. Elegantti ja hätkähdyttävä. Eräänlainen brittihovin kuolinkellojen soitto ja samalla laadukas brittiläisen kriittinen kuva tyhjääkin tyhjemmästä kuninkaallisesta hovista kiduttamassa prinsessa Dianaa hengiltä ja hulluksi, tehden sen sekä epäempaattisesti pikkumaisia ilkeyksiä viljellen prinsessalle, joka koki, tunsi ja halusi kuten ihmiset.

Spencer on matka vapauteen elinikäiseksi vankilaksi tarkoitetusta ahdingosta prinsessa Dianan silmin nähtynä. Se on visuaalisesti kaunis ja oivaltava elokuva, joka ei lankea helppoihin ansoihin, joita tarunhohtoisessa sydänten prinsessan tarinassa olisi yllin kyllin vaikka muille jakaa siitä huolimatta, että elokuvassa on selkeästi voimakas halua kosiskella itkuherkkää yleisöään.

Elokuvan piikikästä britti-ironiaa kuvastaa kuningattaren joulupuheen sanoma vapaudesta ja elämisestä vapaassa yhteiskunnassa versus diktatuuri. Tämä onkin Spencer-elokuvan parasta antia. Kuvata tyhjyyttä sen itsensä kautta. Prinssi Charlesin sanoin Dianalla, aina voi syyttää muita omasta vääränlaisuudestaan: "Tavalliset ihmiset haluavat, ettemme ole ihmisiä."

Elokuva kuvittaa Dianan mielen ja "psykopolitoi" erään aikakauden lopun – elämällä ja henkilökohtaisesti kärsimällä - läpi valtapoliittisen tragiikan. Diana on vastentahtoisesti asemansa vanki tajuttuaan olevansa vain sivussa oleva pelaaja pelissä, missä kuningatar ja Walesin prinssi tekevät hänestä välittämättä häntä koskevat siirrot, ja hän tajuaa, ettei hänestä tule kuningatarta.

Spencer on harvinaisen kiinnostava Diana-elokuva dianakaanoniin kuuluvien usein hymistelevien ja väärällä tavalla kohdettaan kunnioittavien elokuvien sarjassa. Se on tarkka psykologinen yksilötutkielma rappeutuneen ja sadistisen feodaalivaltion ahdistavista sisäpiireistä, jossa symbolinen valtionpää on ehdoton valtiatar omassa valtakunnassaan, missä aika käy taaksepäin.

Se on myös tyhjyyden, ylimielisyyden ja omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneiden yläluokkaisten tyhjäntoimittajien, kuvauksena ylittämätön omassa sarjassaan. Elokuvan kuvaama kolmenkymmenenvuoden takainen aika, kuningattaren ollessa vielä voimissaan, oli käsittämättömän tunnekylmää aikaa brittihovissa, joka lähes grillasi hengiltä nuoren Dianan hengiltä.

Diana on kuninkaallisen siitospelin viimeinen uhri, jonka karmea kohtalo herätti britit ymmärtämään kuninkaallisten ajan olevan pian ohitse, ja ettei kansan seuraama kuninkaallisten elämä ole sittenkään mitään ruusuilla tanssimista. Elokuva näyttää myös sen, että naiivius pahan edessä on vaarallista, koska se vahvistaa vain kuvaa jostain, minkä edessä olemme voimattomia.

Elokuvassa on kaksi aikatasoa, menneisyys ja kuninkaallinen menneisyys, muita ei ole, ei edes tätä päivää, tulevaisuudesta puhumattakaan. Diana tajuaa tämän, ja olevansa vain pieni palanen isompaa vanhojen perinteiden, sekä ikävien tapahtumien toistumisen historiaa, ja vallan kieron logiikan muuttumattomana pahuutena keskellä epätäydellisyyttä, kun leikitään Jumalaa.

Elokuvan jäykät ja epäinhimilliset sadististyyppiset hahmot ovat kiduttajien karikatyyrejä, kuin suoraan keskiajalta. Mitään aitoa ja totta ei voi olla olemassa, jos kaikki perustuu nöyrään alamaisuuteen, ja hallitseminen on hiljaista näkymättömässä vankilassa, missä kuningattaren tahto, ja kaikkialle näkyvä silmä on käskevä, tahditon, ja pyövelimäinen ehdottomuus on sääntö numero 1.

Dianan traaginen kohtalo tulee elokuvan alussa heti selville, mutta vasta siinä kohtauksessa, jossa hänen uskottunsa pukija on lähetetty takaisin Lontooseen, koska on ollut liian avoin ja tuttavallinen prinsessan kanssa, nostattaa katsojan niskavillat pystyyn, koska paljastuu epäinhimillisen perinteen vaalijan, kuningattaren ja Charlesin, olevan kaikkien ikävien päätösten takana.

Kuninkaallisten on pakko oppia tekemään asioita, joita inhoaa ja tajuamaan, että on kaksi minää; se todellinen ja se, josta otetaan kuvia, kuten elokuvassa Charles Dianalle selittää. Diana ei kuitenkaan anna periksi, vaan uhkaa leikata keittiöveitsellä aamiaisleninkinsä, jotka muut ovat hänelle vastoin hänen tahtoaan valinneet. Elokuvan tähdellisin repliikki kuvastaakin tätä mahdottomuutta: "Ei niin, koska päättää ei tarvitse, tarvitsee vain tehdä."

Diana on vankilassa, josta hän haluaa paeta, mutta jää aina kiinni. Ylimielinen kuninkaallinen perhe saa joululahjatkin etuoikeutettuna päivää ennen muita, "jotta saisivat ne parhaimmat". Kyseessä on alkujuuri pahuudelle ja tekopyhyydelle olettamuksena, että korkea valta-asema vain lisää molempia ikäviä asioita: kuningattaren vahva rooli tekopyhyyttä.

Brittien itseään täydentävässä aristokraattisessa järjestelmässä oikeudentunnolla, inhimillisyydellä tai yksilöllisyydellä, ei ole ollut sijaa. Siitä kertoo myös itsensä Sandringhamin historia, ja siitä kertoo myös tämä elokuva. Lady Di kuului itse tähän "kultaisen häkin vankeihin" korkea-aatelisiin, ja hänen isänsä, Spencerin jaarli, kuului kuninkaallisen perheen vaikutusvaltaisiin lähiystäviin.

Diana voi kapinoida vain käyttämällä väärin kuningattaren hänelle valitsemia pukuja eri tapahtumissa ja yhteyksissä, kuin mitä kuningatar haluaisi. Hän on nukke, joka puetaan kauniiksi, jotta miljoonat britit saavat maistaa "aitobrittiläistä" alamaisuutta joulunakin lippua heilutellen. Mutta kuninkaallinen maailma ei ole Dianalle täysin tuntematon. Onhan hän asunut lapsuutensa Sandrighmanin kylässä sijaitsevassa kuninkaallisen kartanon naapurissa Norfolkissa. 

Nyt sen ovet ovat säpissä ja isä kuollut, ja Diana tajunnut olevansa vain prinssien siittäjä, ja kaukaista sukua Henrik VIII:n mestauttamalleen vaimolle, Anna Boleylle, joka sai mennä kuninkaan uuden rakkauden tieltä Dianan tavoin, joka sentään säästi päänsä. Elokuva alkaa sillä, kun Diana harhailee autollaan matkallaan kohti Sandringhamin kartanoa, jossa kuninkaallinen perhe viettää sekunnin tarkkuudella kuningattaren suunnittelemaa joulua, kuin rangaistuksena etuoikeuksista, sillä se on kärsimystä.. 

Joulujuhla on onton tylsä ja kiduttava perheen kapinalliseksi, sekä suureksi pettymykseksi osoittautuneelle Spencerin jaarlin tyttärelle, ja prinssi Charlesin vaimolle, Dianalle, ja Sandrighman yhtä kylmä ja jäykkä kuin sen vieraatkin – kartanoa ei "perinteisesti" lämmitetä tarpeeksi kuvastaa talon ihmisten kylmyyttä ja välinpitämättämyyttä kohtuullisuudesta.

Diana ei tiedä missä on, eikä kukaan kerro hänelle sitä, lähes psykologiseksi jännityselokuvaksi muuttuneessa sekavassa todellisuudessa, jossa eksynyt prinsessa käy läpi hermoromahdustaan, ja tajuaa seikkailevansa oman mielensä dystopiassa pyristellessään irti muista. Elokuva kuvaa nimenomaan Dianan sisäisen maailman sekavuutta ja reaktioita kuninkaallisiin.

Diana on elokuvan, ja oman elämänsä, valittu uhri – ehkä viimeinen lajissaan ihmisyydestä vieraantuneessa kuningasperheessä -, joka sovitti myöhemmin omalla hengellään vastentahtoisen kohtalonsa kuolla nykyajan Anna Boleyna, ja oli samalla tänään nähtävän lopun alku aristokratialle kuin haudantakaisena kostona (HUOM: Tätä elokuvaa ei olisi voinut tehdä vielä vuonna 1991).

Tässä elokuvan merkitys piileekin. Se kuvaa aristokraattisen epäoikeudenmukaisuuden viimeistä linnaketta, Englannin hovia, ja itse kuningatartakin, pisteliään tarkasti eikä katsoja tunne myötätuntoa kuninkaallista perhettä ja heidän valtarituaalejaan, tai sydämetöntä kiusaamistaan kohtaan; tällä tavalla suljetaan enemmän kuin avataan; rajataan piiri vielä pienemmäksi kuin olisi tarvetta sen takia, että näin aikaansaadussa tiiviydessä, saadaan tärkeyden ja merkityksellisyyden tunne aikaan.

Elokuvan keskiössä ei olekaan pelkästään Dianaa esittävä Kristen Stewart, vaan myös kuningattaren valvovaa ja rankaisevaa silmää ilkeän terävästi näyttelevä Timothy Spallin epäystävällinen ja tiukkatahtoinen majuri Alistair Gregory, minkä hahmossa kuninkaallinen pahuus ja pahantahtoisuus näkyy jäykkinä sääntöinä sekä käskyinä, mutta myös sinä, millainen lasti ja kahleet ihmiselle on sälytetty nöyristelevässä alamaismielessä turhien auktoriteettien sekä järjettömien sääntöjen kunnioittamisena.

Meille Suomessa Spallin hahmon synkkä symbolisuus on epädemokraattinen "On sovittu"-käsite siitä huolimatta, että etuilijoiden yhteiskunta vallitsee myös maassamme. Briteille se on todempi ja jäykempi ja historiallisempi. Koko Englannin historia huutaa verisenä epäoikeudenmukaisuudesta. Spallin hahmossa on kuitenkin tiettyä haavoittavuutta Belfastin kokemuksina samaistuakseen Dianaan. Aurora Amidon kuvailee osuvasti elokuvaa "tunnelmaisena aavemaisena satuna" 

https://www.pastemagazine.com/movies/pablo-larrain/spencer-review 

Minustakin se on lajissaan tavallaan (hieman varauksella) sellainen, mutta lisäksi myös karmaisevan kylmä ja pelottava kurkistus erään sellaisen pahuuden maailmaan, mikä kuvataan valheellisesti hyvänä ja välttämättömänä, mitä se ei tietenkään ole. Elokuvassa on inhimillistä lämpöä ja sielujen yhteensovitettua kapinallisuutta varsinkin siinä kohdassa, kun Diana palaa yölliseltä pakoyritykseltään prinssipoikiensa luokse ja aloittaa heidän kanssaan totuusleikin siitä, mikä on joulussa parasta. 

Aluksi prinssit kasvatuksen kierouttamina puhuvat läpiä päähän, mutta lopuksi Dianan käskystä suoraan sydämestään siitä, mitä ajattelevat ja tuntevat. "Täydellisenä jouluna ei noudateta sääntöjä ja tehdään mitä halutaan", prinssi William innostuu Dianan antaman vapauden siivin, vapauduttuaan Sandringhamin pakkoperinteiden kahleista. Elokuvasta puuttuu kokonaan katse tulevaisuuteen, tai se on sumun hämäränä yhtä lohduton ja yksinäinen, kuin mitä Sandringham pahuutena edustaa elokuvassa.

Tunnettu sosiologi Zygmunt Bauman, joka tunnetaan myös toteamuksestaan "Mitä pahuus on, on kysymys, johon on mahdoton vastata", puhuu kirjassaan Notkea moderni (Vastapaino 2002) hieman samasta, tarkoittaen vaikeasti käsitettävästä ilmiötä nimeltään vapaus, joka Baumanin mielestä tarkoitti kirjaimellisesti vapautumista kahleista. Kaikista kahleista.

Se, että tunsi itsensä vapaaksi rajoituksista, vapaaksi toimimaan omien toiveidensa mukaan, tarkoitti tasapainon löytymistä toiveiden, mielikuvituksen ja toimintakyvyn välillä. Juuri tätä samaa Diana etsii elokuvassa, ja juuri tämä vapaus oli kortilla keskiaikaisessa valta-ajattelussa, ja on edelleenkin, ja tätä vanhoillinen brittihovi pahimmillaan vuonna 1991 edusti Sandringhamissa. Siksi elokuvassa puhutaan koko ajan menneestä menneisyydestä, joka on totta vain kuolemassa.

Lopulta Dianan kohtalo olisi ollut ilman kapinaa ja irtiottoa menneestä sama, kuin fasaanien olla tiettyä tehtävää varten kauniina odottamassa joutumistaan lopulta tapahtuvien tapahtumien sääntöjen mukaan ja tulla ammutuksi ruuaksi. Prinsessa kyselee keittiömestarilta, miten käy ammuttujen lintujen: "Ne annetaan henkilökunnalle ja koirille, loput heitetään pois. Fasaanit kasvatetaan ammuttaviksi muuten niitä ei olisikaan. Luodeilta säästyvät jäävät autojen alle, ne eivät ole välkkyjä lintuja."

Diana on järkyttynyt kuulemastaan, koska kokee kiusattuna uhrina olevansa fasaani samanlaisen välttämättömyyden mielivaltaisessa pakossa kuin viattomat linnutkin. Herkkä prinsessa Diana ei ole tyhmä. Hän oli valmistautunut elämään kädestä käteen kolikoissa, mutta Sandringhamissa hän tekeekin daavidit goljattea vastaan, ja murtaa aloittamallaan kapinalla brittihovin moraalisuuden ylemmyydentunteen tunnetuin seurauksin, antaen toivoa muillekin kapinoitsijoille sekä eri mieltä oleville.

Niin hänestä tuli lopulta jälkikäteen katsottuna tämän kisan voittaja, ja ikuinen sydänten prinsessa, samalla kun vanhan vallan ja menneisyyden kuningatar menetti lopullisesti kasvonsa, ja brittihovista tuli se tänään toisin silmin katsottu mörkö, joka saatetaan siksi lopettaa jo Charlesin valtakaudella turhana ja epäinhimillisenä vankilana, joka kahlitsee vapauden ja mielen aiheuttaen lisäksi aivan liikaa kärsimystä. Briteille riittää toryjenkin ylimielisyydestä paljon tekemistä vielä parlamenttivaalien jälkeenkin.

Elokuvassa riittää tunnelmaisia hetkiä ja kauniita sekä värikkäitä kohtauksia. Dianan mielen kuvaaminen ja eri tunnetilat tulevat hyvin esille samoin, kuin jäykkien sääntöjen ihmisyyden puutteesta jähmettyneet ilmeettömät kuoret – eikä turhia sanoja tai draaman kaaria tarvita ja rakennella, vaan elokuva etenee sujuvasti kohti loppuuaan kuin Dianan kokemana painajaisena.

Kauneinta elokuvassa on sen loppu, kun Diana pukeutuu variksenpelättimen päältä varastamaansa isänsä takkiin, ja pysäyttää juuri alkaneen fasaaninmetsästyksen, johon pikkuprinssit on vastoin heidän tahtoaan Charlesin määräyksestä pakotettuja. Dianan on oltava järkevä, kun uskaltaa uhmata Charlesia, ja hän saakin poikansa takaisin. Hän ei ole siis hullu vaan hullunrohkea. Hovi oli toista mieltä ja vuoti siksi julkisuuteen tietoa Dianan hulluudesta vahingoittaakseen Dianaa. Aika julmaa peliä.