Me Tammeloista se alkoi...

Teksti Harald Olausen

Käsittelen tässä jutussa sellaisia ilmiöitä televisiosta, radiosta ja televisioelokuvista, jotka ovat jollain tavalla joko lähellä minua itseäni tai vuosien aikana koskettaneet minua jollain tavalla. Siksi en esimerkiksi anna paljonkaan arvoa mainosrahoitteisille medioille ja sähköisille viritelmille, vaan pysttelen BBC:n ensimmäisen johtajan, John Reithin, ajatuksessa, jonka mukaan minua kiinnostaa sekä katsojana että kuuntelijna vain sellainen ohjelmatarjonta, jolla on korkeat ja hyvät päämäärät, täydennettynä periaatteella, vain paras kelpaa (tosin surkeakin kelpaa vallan mainiosti huonoiksi esimerkeiksi).

Ylessä on tänään kiinnostavaa mm, se, toteutuuko muuttuvissa olosuhteissa kovan poliittisen paineen alla yleisradioyhtiön idealistinen tavoite tarjota kansalaisille mahdollisimman tasa-arvoinen pääsy kulttuurin pariin, ja onko sillä vielä tavoitteena sen lisäksi joukkoviestinnän keinoin halu kohottaa ohjelmillaan ihmisten sivistystasoa, mikä on aina ollut ohut, mutta näyttää viime vuosina entisestään ohentuneen, samalla kun kulttuuriohjelmatkin ovat koko ajan typistyneet.

Tätä keskustelua on käyty Ylessäkin, samoin kuin kaikissa kansallisissa yleisradioyhtiöissä jo heti niiden perustamisista, 20-luvulta eteenpäin, lähtien. Suomessa aiheeseen puuttui tuoreeltaan muutaman numerollisen ilmestynyt uusi kriittinen elokuvalehti, Filmihullu numerossa 2/69, Ylen radion myöhemmän ohjelmapäällikön Heikki Peltosen, joka oli itse romuttamassa myöhemmin alkuperäisiä Ylen ideoita, toimesta, juttu otsikolla Tasapuolisuus ja Tasapuolisuus.

"Tasapuolisuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että Ruotsissa sensuroidut ohjelmat olisi ehkä Suomessa esitetty. Törmäys olisi tapahtunut myöhemmin, ohjelmista keskusteltaessa, jolloin ilmeisesti olisi puhuttu suhteettoman vähän työntekijöiden asemasta teollisuuslaitoksessa tai poliisin menettelytavoista ja suhteettoman paljon Yleisradion vasemmistolaisuudesta, toimiluvan määritelmistä, puolueettomuudesta, nihilismistä, lupamaksulakon organisoimisesta, anarkismista, yhteiskunnan syöpäläisistä, suomalaisesta elämänmuodosta, partaniekoista radikaaleista, aivopesusta, tasapuolisuudesta ja sosialismista. Tällaisilla käsitteillä huitelemisesksi ovat jääneet tv:n siittämät keskustelut viime aikoina, esimerkkinä kohu Timo Bergholmin "paimenkirjeestä"."

Tasapuolisuuden nimissä pitää myös sanoa, ettei ex-radikaali Heikki Peltonen (sdp.) ymmärtänyt ja ollut kiinnostunut mistään muusta kuin "urpoilusta", eli urheilusta ja politiikasta. Mutta hänellä ei ollut liiemmin pahaa tahtoa uudistuksiaan toteuttaessaan ennen eläköitymistään, vaikka oli romuttamassa radio Ykkösen kulttuuriporofiilia. Mutta Yle oli jo tuolloin ajautunut kauas Hannu Taanilan kunniakkaista päivistä kaltevalle pinnalle viihdyttäminen kilpenään, yrittäen unohtaa tehokkaasti John Reithin (kirjoitti kirjan Broadcast over Britain, 1924) edellä kerrotut idealistit tavoitteet koko kansaaa tasapuoliseti palvelevasta sivistysradiosta.

Paavo Oinonen kirjoittaa kirjassaan Vain parasta kansalle – yleisradioitoiminta julkisena palveluna (Kulttuurihistorian seura, 2019) siitä, miten yleisradioyhtiön velvollisuutena oli välittää mahdollisimman suureen määrään koteja tietoa inhimillisen tiedon huipuista, parhaista pyrkimyksistä ja saavutuksista. Tämä periaate alkoi hävitä Suomessa 60-luvulla Reporadion mollaajien päästessä määräävään asemaan 70-luvun alussa oikeiston suuren vaalivoiton myötä. Vasemmisitolaiset toimittajat joko sopeutuivat tai lähtivät pois. Peltonen kävi viivästystaistelua.

"Paimenkirjeeksi Bergholmin Pohjoismaiden tv-teattereiden päälliköiden kokouksessa pitämää alustusta alkoi kutsua sen ensimmäiseksi julkistanut Aamulehti. Vanavedessä seurasi porvarillinen lehdistö koko leveydeltään, eikä aikaakaan, kun koko Suomen kansa tiesi, että tv-teatteri katalilla vehkeilyillään on johtamassa Suomen kohti sosialismin tietä: vain sosialistinen realismi hyväksytään ja näyttelijöiltäkin tarkastetaan jäsenkirjat. Hulluttelu huipentui eduskuntakyselyyn ja käsittelyyn Yleisradion hallintoneuvostossa ja johtokunnassa."

Artikkelia kirjoittava nuori toimittaja Heikki Peltonen on vielä aito kuuskytlukulainen radikaali, joka uskaltaa haastaa vallitsevan tylsyyslatteutta edustaneen porvarillisen ja staattisen kulttuurinäkemyksen sekä vasemmistolaisuutta ohjelmanteossa syyllistävän oikeistoretoriikan Ylessä "tasapuolisuuden nimissä", keskellä pahinta Reporadion ryöpytystä, ennen Raatikaisen aloittamaa "normalisointia", mikä avasi myös portit huonosti ja pinnallisesti tehdyille ohjelmille.

"Tasapuolisuus yhtiön sisälläkin on vain haave siksi "yleisen ohjelmapolitiikan rinnastaminen" tavoitteisiin onkin kevytmielistä. Sisältäköön termi "yleinen ohjelmapolitiikka" mitä tahansa, se on nykyisenlaista ohjelmistoa suoltaessaan joko tehotonta tai tavoitteiden kanssa ristiriidassa. Kun Bergholm ehdottaa "asenteita luovaa ohjelmatoimintaa", joka toimisi porvarillisen hegemonian vaikutusta vastaan, voidaan hänen pyrkimystensä oikeutus tasapuolisuuteenkin vedoten kiistattomasti jäävätä vain todistamalla, että Yleisradion ohjelmisto ei sisällä päinvastaisia asenteita luovaa so. porvarillista hegemoniaa pönkittäviä ohjelmia."

Peltosen puheenvuoro Filmihullussa on lajissaan uniikki ajankuva veitsenterällä koko ajan kulkevasta sananvapauden ja taiteellinen ilmaisun taistelusta vastaan virallinen näkemys. Se kuvaa hyvin myös noita vaikeita ja kiihkeitä vuosia, ja paljastaa meille yli viidenkymmenen vuoden takaa sen, miten hämmästyttävän samanlaista on Ylen ympärillä vuosikymmenestä toiseen käyty hegemoniataistelu siitä, kuka saa puhua ja miten ja ketä se mahdollisesti häritsee ja miksi niin.

"Tällaista selvitystä Yleisradion johto ei pysty laadituttamaan: sen sijaan sillä pitäisi olla mahdollisuuksia vaikuttaa pönkkäviihteen ja-asian vähentämiseksi. Vielä Yleisradion suunnasta; "Kun tähdennetään objektiivisuuden tärkeyttä, ei suinkaan tarkoiteta, että radion ja television tulisi tyytyä vain passiivisesti heijastamaaan yhteiskuntaa. Päinvastoin; yleisradiotoiminan tulee olla elävä, aktiivinen ja tietoisesti keskustelua virittävä tekijä yhteiskunnassaan." Tähän on Revon pääjohtajakaudella jossain määrin päästy, nyt olisi aika suunnistaa eteenpäin: luoda yleisradiotoiminnasta elävä, aktiivinen ja tietoisesti yhteiskunnallista muutosprosessia edistävä."

Tuossa vaiheessa kulttuurikapina yhteiskuntaa säilyttäviä porvarillisia instituutioita ja mielipidettä vastaan oli jo hävitty ja oikeistolaiset saavuttaneet mitä halusivatkin; vasemmistolaisten turpien tukkimisen, Hämmentävää nykylukijalle on oikeistolaisten puheenvuorojen samankaltaiset syytökset, kuin tänäkin päivänä vasemmistolaisten vaatimusten liiottelevasta luonteesta ja virheellisyydestä, ihan kuin kuolaava, kokoomuksen oma kiiluvasilmäinen Ben Z-hirviö, olisi ollut huutamassa onttoja iskulauseitaan. Oikeisto ei halunnut epäkohtia paljastavia ohjelmia tai tiedostavia kulttuuriohjelmia kiusakseen.

"Puoluettomuuden, asiallisuuden, tasapuolisuuden ym. ideaalien katsotaan täälläkin liian usein käytännössä merkitsevän kankeaa oikeudenkäyntimenettelyä, suunvuoron antamista kaikille samassa ohjelmassa – niillekin joilla ei ole mitään sanottavaa. Näin tietysti vain silloin kun suurteollisuuden, poliisi ja ns. instituutioiden tuntevat itsensä loukatuiksi; konservatiivisten ja konservoivien herjoja ei ole koskaan muistaakseni "tasapuolistettu" samalla tavalla."

Keskustelu kävi kuumana ja sen aikana syntyi lisää uusia vastavoimia vallitysevalle tylsyyslatteudelle, Mutta miksi Peltosen huomio oli ja on yhä edelleenkin tärkeä? Siksi että tuo sama ristiriita on pysynyt, ja tulee aina pysymään tärkeänä vedenjakajana televisiossa (ja se kulkee älyllisen ja emotionaalisesti stimuloivan elokuva vastaan älytön ja mielet turruttava hömppöviihde-linjalla), vaikka siitä ei enää niin suureen ääneen yleisesti puhuta. Television aikakauden aamunkoitossa sekä sen ajan nuoret radikaalit että vanhat konservatiivit huomasivat uuden välineen propagandistisen arvon, ja käyttivät televisiota estoitta hyväkseen taisteluissaan toisiaan vastaan.

Pitää muistaa, että tuohon aikaan Kansallisteatteri oli eräs vanhan ajattelun ikävystyttävistä linnakkeista. Kokoomuksella oli hallussaan MTV:n arvoton viihdehumppa Kivikasvot-show etunenässä, kepulaisilla kansantanssi ja nuorisoseurojen näytelmät samaan aikaan, kun Ylioppilasteatteri ja radikaalit nuoret ajatuivat poliittisen vasemmiston vaikutuspiiriin. Käynnissä ollut kulttuurisota oli myös sota huonoa makua ja aivotonta hömppäviihdetä vastaan, jota Peltonen kutsui jutussaan halveksien "pönkkäviihteeksi" ihan syystäkin. Se olikin hilpatinpilpati-osastoa.

Suomi oli vielä television kääpiömaa 1960-luvun lopussa, mitä televisiovastaanottimiin ja itse televisiotarjontaan tuli. Suomi kuitenkin kiri nopeasti kymmenessä vuodessa muun lännen viereen, ja jossain suhteessa jopa ohitse, 60-luvun lopulla, jolloin Ylen ja MTV:n omat televisioteatterit olivat alkaneet tehdä jo vähäisistä resursseistaan huolimatta taiteellisesti kunnianhimoisia televisio-ohjelmia siitä huolimatta, että ne olivat usein aika kömpelöitä teknisesti ja myös amatöörimäisiä toteuttamistavoiltaan. Mutta ne olivat suosittuja ja niissä oli oma viehätyksensä.

Pitää myös muistaa, varsinkin kun tämän ajan tekeleitä joskus katsoo, sen ajan televisioilmaisun olleen vasta hakusessa, ja tason vaihtelevan kovasti. Siitä huolimatta, että Suomessa oli jo hyviä ja osaavia elokuvaohjaajia, televisioilmaisu oli yhtä ja samaa "pitkää ottoa (kuvattiin usein yhdellä kameralla pitkiä 3-6 minuutin otoksia ilman leikkauksia, lähikuvia yms.) ja tulos oli unettavan etäistä". Televisio-ohjelmissa oli usein vanhan ajan kirjallinen kertojaääni, ja niissä myös puhuttiin teennäisesti ja paljon samaan aikaan, kun kuva seisoi paikallaan eikä juuri mitään tapahtunut.

Mainitsen tässä yhden: Rauni Mollbergin, jonka mustavalkoisessa televisiosarjassa, Toivo Pekkasen Lapsuuteni-romaanin pohjalta tehdyssä neliosaisessa televisiosarjassa (1967) sain olla mukana yhtenä sadoista avustajista, ja josta olen toimittanut sarjan dramaturgin, toimittaja Jorma Savikon, kirjoittaman hienon kirjan Pitkä Ajo (2011). Lapsuuteni myytiin lähes kaikkiin maihin ja sarjan taloudellinen menestys takasi moneksi vuodeksi Ylen televisioteatterille töitä ja olemassaolon oikeutuksen (siitä huolimatta että sen kuvakerronta on nykyvinkkelistä liian hidasta ja tylsää).

Olin Kotkassa syksyllä 2011 tekemässä freenä kulttuurijuttuja samana syksynä lopetettuun kotkalaiseen sanomalehteen, Viikko-Eteenpäihin, jonka edeltäjän, Eteenpäin, kulttuuritoimittaja Savikko oli ollut. Aikoinaan sekä Mollbergin että hänen hovidramaturginsa, Savikon, maine kannatteli heitä suuren yleisön silmissä nimenomaan Lapsuuteni-televisioelokuvan saaman huomion ansiosta. Ei enää. Kun järjestin Kotkan kirjaston isoon 300-paikkaiseen auditorioon televisioelokuvan uusintaensi-illan kirjanjulkistamisen yhteydessä, paikalle vaivautui raahautumaan vain toistakymmentä katsojaa, joista useimmat olivat olleet myös elokuvan entisiä avustajia.

Lapsuuteni-televisiosarja on jo unohtunut nykyihmisen mielistä mutta nostalgisuudestaan huolimatta sen merkitys on kuitenkin suurempi kuin vain pelkkä televisiosarja. Se tehtiin uuden ajan ja vanhan rajalla (naturalistisesti): kirjallinen kulttuuri ja vanhakantainen puheilmaisu, vastaan uusi väline - ja uusi "televisiomainen ilmaisu", josta puhumme paljon tässä kirjassa. Suomalaiset alkoivat hankkia joukolla televisioita vasta 60-luvun lopussa. Television uutuusarvo sekä viehätys säilyi aina 80-luvun loppuun saakka voimakkaana (ja sillä myytiin niin makkaraa kuin urheiluakin).

https://media.kirjavalitys.fi/library/product-page/helmet/9789526751344?format=html

Mutta vasta Me Tammeloista alkoi television varsinainen läpimurto, ja toosan sisältö muuttui päivittäiseksi puheenaihaiksi työpaikoilla ja kodeissa. Me Tammelat oli suomalaisten oma Peyton Place.Me Tammeloita esitettiin MTV:llä joka toinen lauantai vuosina 1963–1969. Sarjasta ei ole arkistoissa tallella yhtään kokonaista jaksoa. Sarjaa edelsi Tuttavamme Tarkat, jossa esiintyivät samat näyttelijät samoissa roolihahmoissa. Me Tammelat oli 1960-luvun lopulla yksi katsotuimmista televisio-ohjelmista Suomessa. Esimerkiksi eräs jakso sai 2,22 miljoonaa katsojaa.

Kaikki tämä oli mahdollista kahdesta syystä. Ensinnäkin, Suomi hengitti kehdosta hautaan yhdessä yhtenäiskulttuurissa optimismin ja idealismin hengessä. Me Tammeloille myös oli kysyntää, että se kertoi tätä perhetarinaa hymyssä suin. Toiseksi, 50-luku oli pohjustanut käsitystä mukavasta maailmasta ja ihmisyydestä turvallisena sekä pahuudesta vapaana ennen, kuin 60-luvun lopun maailman vaarallisuus ja haavoittuvuus muuttui ihmisissä olevaksi pahaksi. Me Tammeloiden tilalle alkoi tulla väkivaltakulttuurin viihdemössöä (ja 50-luvulta peräisin olleita kauhuelokuvia) King Kong (1933) ja Jaws (1975) etunenässä.

Ja sitten niitä alkoi tulla levitykseen kuin liukuhihnalta mm. esimerkiksi; Alligator (1980), Nightwing (1980), Cujo (1983), Link (1985), Strays (1991), Mans Best Frend ( 1993) Congo (1995), Rattled (1996) ja Anaconda (1997) jne…). Osaltaan se vähensi ja muutti myös tavallisten perhekatsojien kiinnostuksen kohteita. Heti alusta lähtien oli selvää, että televisiosarjat paitsi koukuttivat, ne myös muuttivat katsojia haluamaansa suuntaan. Kaikki alkoi maailmanlaajuisen nuorison kapinavuonna 1968, jota Euroopan toiseksi hulluksi vuodeksikin kutsutaan. Bergholmin, tehtäväksi tuli ampua tämän sukupolvikulttuurisodan ensilaukaus.

Me Tammelat, herätti huomiota Filmihullun näytenumerossa 1968 Eero Tuomikosken haastatellessa Timo Bergholmia otsikolla: TV tekee meistä Tammeloita. Juttu osui tarkasti juuri sinne minne se oli tarkoitettukin: herättämään ajatuksia. Filmihullu puuttui ilmiöön heti räväkästi ja ruoti ilmiötä: "Timo Bergholmin johdossa tv-teatteri on pyrkinyt teatterin museoimisesta ajankohtaisiin ohjelmiin, koordinoituihin ohjelmakokonaisuuksiin, vaikuttavaan ja kantaaottavaan ilmaisuun, reportaashin ja kollaasin keinoihin, filmin käyttöön. Kuvaavina esimerkkeinä keskustelu herättäneet ohjelmat "Ihminen rakastaa" ja Luule kanssamme".

Tuomikoski kirjoittaa heidän puhuneen tv:n ja televisioteatterin vaikutusmahdollisuuksista siinä uskossa, että niin keskeisistä asioista ei puhuta liikaa. Sävy on vahvasti ideologinen ja ironinen, ja suunnattu sen ajan pikkuporvarillista viihdemaailmaa, sekä erityisesti vanhakantaista puskakomediateatteri-ilmaisua vastaan. Tuomikoski kirjoittaa siitä, miten vaikuttaa kriittinen tv-ohjelma ellei se joudu hyllylle, kuten Bergholmin Ihminen rakastaa?: "Onko ohjelmien keskeinen tarkoitus rauhoittaa ohjelmajohdon yhteiskunnallista omaatuntoa tarjoamalla mahdollisuus radikaaliin eleeseen tammeloiden ja mainospalojen välillä?"

Kysymys on yhä edelleenkin osuva ja ajankohtainen. Tuomikoski asetaa juttunsa aluksi ihmeteltäväksemme kuin härnäten Bergholmin näytelmästä Luule kanssamme: "TV:ssä näytettiin kerran Jeesusta hyvin tiiviissä lähikuvassa. Miestä oli mahdoton tuntea kun ei nähnyt beatlestukkaa eikä partaa, viikset vain. Jos oikein muistan niin kohtaus oli tehty kuin arvausleikki teoksesta Kuka kukin on. Tunnistamista yritettiin helpottaa luettelemalla miehen julkisia toimia. Järjesträytyneen yhteiskunnan vastainen ansioluettelo sisälsi anarkistisia laatusanoja. Mies solvasi vallanpitäjiä, halveksi yksityisomistusta, lietsoi kansaa maallisia diktaattoreita ja heidän laitoksiaan vastaan. Rikolliselle, poliittiselle vangille tai Che Guevaralle sopivat tunnusmerkit eivät auttaneet kuin osaa katsojista oikeaan veikkaukseen, vaikka tuttu hamo sitten näytettiin suuremmassa kuvassa."

Tyylilaji on tahallisen ärsyttävä ja kuvia kaatava. Näin siis Tuomikoski Bergholmin Jeesuksesta, mikä ei ole kaukana Pier-Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumista tai Montrealin Jeesuksesta. Mutta tuolloin moinen mekastus oli melkein jopa julmaa Jumalanpilkkaa, ja siksi lajissaan tuomittavan rikollista, eihän siitä ollut ajallisesti edes pitkä aika, kun kirjailija Hannu Salama sai jumalanpilkasta rikostuomion. Bergholmin idea oli virittää katsoja suomalaisille ominaisista uskonnollisista ja poliittsiista yms, ennakkoluuloista. Ohjelman vaikutusta testattiin pienellä otoksella. Sanoman perillemenon kannalta tulokset olivat masentavia.

Tuomikoski puhuu kiinnoistavalla tavalla Bergholmin kanssa kahden sivun verran tv-teatterin vaikutusmahdollisuuksista sekä silloin ajankohtaisesta tv-sensuurista sekä ohjelmien hyllyttämisestä. Se oli kuuma peruna juuri syttyneessä kulttuurisodassa (vieläpä ennen Vietanamin-sodan ja Chilen sotilasvallankaappauksen aiheuttamaa televisiodokumenttien räjähdysmäistä kasvua) vanhan vallan ja nuoren radikaalisukupolven, jolla oli omatunto paikallaan, välillä.

Reporadion kohtaloa ollaan toistamassa tänään sellaisenaan olikeiston, ja erityisesti persujen päästyä valtaan, vaikka vallankumous Ylessä on tehty mahdollisimman hankalaksi toteuttaa, onhan Yle perinteisesti mielletty eduskunnan alaisena laitoksena koko kansan Yleksi, mitä se ei ihan tarkkaan ottaen ole koskaan ollut, koska sen toiminta ja arvot ovat koko ajan muutoksessa, ja vaanhat reithiläiset näkemykset Ylestä yhtiönä, joka noudattaisi idealistisia korkeampia moraalisia arvoja, jotka kytkeytyivät aiemmin moniin arvonomaisiin asioihin, ovat nyt jo hiljaa väistymässä.

Ainakin siltä vaikuttaa sivusta katsottuna esimerkiksi Paavo Oinoasen huomiossa, kun hän kirjoitti, että Reith huomautti BBC:n tarjonneen yleisölleen sitä, mitä se itse arvioi tärkeiksi, ei sellaista, mitä yleisö halusi: "Hän jatkoi, että harvat tiesivät, mitä yleisö halusi, ja hyvin harvat tiesivät, mitä yleisö halusi, ja hyvin harvat ymmärsivät, mitä se tarvitsi. Muotoilu sisälsi toisenkin ajatuksen, että BBC:llä tämä tieto oli. Kaiken lisäksi on parempi kirjoittajan mukaan yli-kuin aliarvioida yleisön hengenlaatu. Reuthin ajattelussa kansanvaltaisuus tarkoitti kaikille samanlaista tarjontaa, ei niinkään valinnan mahdollisuutta. Tämän ohjailevan demokraattisuuden ihanne toteutui yksikanavaisessa ääniradiossa. Likipitäen näin tuli muotoiltua julkiseen palvelun itseymmärrykseen syvälle juurtunut ajatus, että yleisöjä tuli opettaa nauttimaan tietynlaisista sisällöistä."

Mutta kaikki alkoi kauan sitten Me Tammeloista. Siis vielä tänäänkin kulttuurikenttää ja suurta yleisöä repivät kiistat siitä, mikä on hyvää ja kenelle, ja pitääkö Ylestä näyttää tasapuolisuuden nimissä kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä? Samalla voidaan esittää kysymys, pitääkö kansallisen yleisradioyhtiön näyttää kaupallisia urheiluohjelmia, joiden näyttäminen sopisi paremmin mainosrahoitteisille televisiokanaville, ja josta nyt käydään kulissien takaista taistelua hiljaisella liekillä? Minusta ei pitäisi näyttää, eikä koko perheen musiikkiohjelmia, jotka nekin sopivat sekä laadultaan että tyyliltään paremmin jäätelömainoisten väliin kaupallisille kanaville, Ylen jäädessä hoitamaan reuthilaista perustehtäväänsä, jota olen yllä olevassa tekstissä siteerannut.