Meeting Gorbatsev

Teksti Harald Olausen

Kun katsoo saksalaisohjaaja Werner Hertzogin Neuvostoliiton viimeisestä presidentistä, Mihail Gorbatsovista (1931-2022) tekemää televisiodokumenttia, Meeting Gorbatsov (2020) ei voi välttyä ikävikseen huomaamasta, miten pihalla ja ohjailtavissa tunnettu ohjaaja on suuren manipulaattorin kynsissä. Gorbatsov käyttää tilanteen täysin hyväkseen uhriutumalla ja esiintymällä kuin mikäkin viaton ja hyvin aikein hallinnut johtaja. Ihan hävettää ja käy sääliksi poloista nyöristelijää ja mielistelijää, joka yrittää esittää kriittistä toimittajaa mutta ei siinä onnistu pyllistäessään samalla totuudelle. Toinen puhuu - aidasta ja toinen aidanseipäästä - selvästikin ihan toisesta asiasta kuin toinen. Se osaltaan paljastaa myös miksi Gorbatsovista tuli maailmanluokan ilmiö (hirviö?), mutta ei Neuvostoliiton historiassa ainutlaatuinen.

Samanlainen selittelynmaku, uho ja ilmiömäinen kyky ohjailla kuuntelijansa tunteita oli myös Neuvostoliiton edellisellä karismaattisella johtajalla, Nikita Hruštšovilla (vallassa 1953-1964) - molempia yhdisti toisiinsa myös stalinistinen opportunismi, eli tyyli olla välittämättä ihmishengistä tai kustannuksista, ja olla kuuntelematta niiden ihmisten tarpeita, joita päätökset koskivat - ennen kuin Leonid Breznevin johdolla vallan ottivat harmaat byrokraatit, jotka ajoivat sekä maan että kommunismin ideologiana lopulliseen konkurssiinsa, minkä vain sen ajan konservatiivien voimien "epäpyhä allianssi" Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan ja Brittipääministeri Margaret Thatcher sekä puolalaissyntyinen äärioikeistolainen (-ja katolinen) paavi viimeistelivät.

Sosialistinen muisti on lyhyt eikä siihen ole luottamista Neuvostoliiton aikaisten johtajien kohdalla yhtään sen enempää kuin kenenkään länsijohtajankaan. Johtajat eivät jää koskaan ideologisessa mielessä eläkkeelle omista vallan sokeuttamista valheistaan. He ovat aina sen yhden ja saman historiallisen totuuden palveluksessa, jota he ovat omana aikanaan uskollisesti palvelleet. Siksi heidän juttuihinsa ja muisteloihinsa ei pitäisi suhtautua Hertzogin tavoin kunnioittavasti ja antaa heidän selittää mustaa valkoiseksi parannellen tarinoita omia tarpeitaan silmällä pitäen oppimallaan tyylillä totuutta sivuten mutta valheella sen päälle jyräten, vaan antaa palaa ja kunnolla pohjiin saakka kyseenalaistamalla joka ikisen sanan, aikeen ja teon niitä uusia tietoja vasten, mitä tänään esimerkiksi Neuvostoliiton hajoamisen taustatekijöistä ja itse Gorbatsovista tiedämme.

Tätä Hertzog ei ollut valitettavasti ottanut etukäteen huomioon dokumenttia suunnitellessaan. Se myös paistaa läpi koko dokumentin häiritsevänä jarruna ja tekee dokumentin katsomisesta jotenkin toispuolista ja ärsyttävän limaista. Olisi odottanut Hertzogin tapaisen syvällisen kulttuuri-ihmisen kurkistavan aiheeseensa myös taiteen keinoin vaikuttaviin tunnelmiin, ihmisluonteisiin ja ajassa tapahtuviin muutoksiin, vaikka kuvaamalla aikalaistodistajien suilla ensimmäisen neuvostosukupolven koostumusta, jotta olisimme saaneet mentaalisen pohjakosketuksen neuvostoihmiseen ja ymmärtäneet sitä tunnemaailmaa, mihin Gorbatsov syntyi.

Paras tapa olisi ollut tehdä se siteeraamalla Glasnost-kirjallisuuden ikoniksi noussutta Anatoli Rybakovin (1911-1998) Arbatin lapsia (Tammi 1998), jossa tämä sukupolvi jakaantui kahteen vastaiseen ryhmään ja voimaan ihan kuten koko yhteiskunnassakin; vilpittömiin ja naiiveihin sekä vallanhimoisiin ja kyynisiin. Vuonna 1931 syntynyt Gorbatsov kuului neuvostokansalaisten toiseen sukupolveen, jotka elivät lapsuuttaan ja nuoruuttaan kansalaissodan jälkeisen epävarmuuden ajan ja sotien välisen ajan puutteen ja ahdistuksen keskellä samalla kun stalinismi hallitsi kansaa pelolla ja väkivallalla. Mielenkiintoista olisi ollut tutkia sitä, miksi Gorbatsov, joka itse kuului vallanhimoisiin ja kyynisiin, antoi itsestään kuvan muille kuin olisi ollut muka naiivi ja vilpitön?

Wertzogin yllätyksetön dokumentti on sekä turha että hampaaton, tylsä ja alamittainen eikä anna hyvää kuvaa hänen saksalaisesta nöyristelystään Gorbatsovin edessä, vaikka taustalla vaikuttaakin Hertzogin mielissä kiitollisuus Gorbatsovin roolista Berliinin muurin murtajana. Paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut lähestyä aihetta kysymyksellä, oliko hän sittenkin KGB:n tuote yrittää pelastaa hiipumassa olleen sosialismin liekin rippeet, sillä KGB:n johtaja Juri Andropov oli yksi Gorbatsovin keksijöistä ja nostajista?

Toinen tärkeä kysymys mikä jäi kysymättä osaamattoman Wertzogin piinallisessa dokumentissa oli se, miksi Gorbatsov luopui vanhasta ja turvallisesta Kremlin vallanjaon logiikasta, minkä mukaan ensin oli varmistettava valtansa murskaamalla epälojaali vähemmistö ennen kuin se muodostuisi enemmistöksi? Vai luopuiko sittenkään? Oliko sittenkin niin että KGB käänsi kesken pelin kelkkansa ja alkoi veikata uutta hevosta sen jälkeen, kun Gorbatsov alkoi neuvotella lännen kanssa ydinaseista ja paljasti Neuvostoliiton heikkouden, mikä johti ensin Itä-Euroopan vapautumiseen ja lopulta Neuvostoliiton romahtamiseen?

Ensimmäiset vaikutusvaltaiset vihamiehensä Gorbatsov hankki Hruštšovin tapaan mahtavan Puna-armeijan parista, joka pelkäsi vuosien 1955-1957 tapahtumien uusiutuvan, kun Hruštšov määräsi armeijaa supistettavaksi kahdella miljoonalla miehellä. Joidenkin mielestä juuri tuolloin Hruštšov käynnisti Neuvostoliiton tuhon. Tätä pohti myös Kansan Uutisten toimittaja Kai Hirvasnoro artikkelissaan: https://hirvasnoro.blogspot.com/2006/03/kynnistik-hrustshev-neuvostoliiton.html. Gorbatsov vaikuttaa vain olleen erään vääjäämättömän kehityksen päätepiste ja hän itse sosialismin hautajaisten juoksupoika. Mutta kenen laskuun? Sitä Hertzog ei harmillisesti osaa ja uskalla kysyä, vaikka se olisi ollut kiinnostavinta yrittäessä purkaa Gorbatsovin ja KGB:n yhdessä luomaa viattoman kansanjohtajan myyttiä hänestä.