Meidän tulee ajatella Sisyfosta onnellisena eli tarina siitä, miksi ääliöitä kannattaa äänestää...
Teksti Harald Olausen
"Älykkään ihmisen pitää olla enimmäkseen luonteeton olento, se on hänen moraalinen velvollisuutensa. Kun taas ihmisen, jolla on luonnetta – toiminnan ihmisen – on oltava enimmäkseen rajoittunut olento." -Dostojevski kirjassaan Kirjoituksia kellarista (Gummerus 2005).
Dostojevski kertoo halunneensa esitellä lukijoilleen ihmistyypin, joka ikään kuin haluaa selostaa syyt, miksi tällainen ihmistyyppi ilmaantui yhteiskuntaan ja esitti kysymyksen: Miksi sen täytyi ylipäätään ilmaantua? Kysymyksessä on tietenkin nykyaikaisen ihmisen sivullisuus ja irrallisuus. Mutta mistä muusta D puhuukaan, kuin vangitun sielun pyrkimyksestä vapauteen? Sehän määrittää lähes kaikkia 2020-luvun ihmisiä, joiden ainoa mahdollisuus kokea oikeudenmukaisuutta, on lukea tai katsoa Agatha Christien aina yhtä terävää ja valheen edessä periksiantamatonta Miss Marplea, kun mitään muuta mahdollisuutta ei enää ole.
Maailmaan yksin, jotenkuten pärjäämään,
heitetty kärsivä ihminen ei saa apua tuskaansa mistään. Mikään ei kamalampaa
kuin ihmisen traagisuus ja sen tajuaminen, ettei millään ole sittenkään
kaikista hienoista vakuutteluista huolimatta juurikaan mitään todellista
merkitystä missään. Nykyaikaisen ihmisen kohtalon
Sisyfoksena tiivistää hyvin Albert Camus kehotuksessaan meitä ajattelemaan
Sisyfosta onnellisena. Onko siinä samalla ihmisen elämän turhuus ja
tragikoomisuus samassa oivalluksessa?
Sisyfoshan vieritti aina samaa kiveä alusta loppuun ja lopusta alkuun. Se olisi täysin järjetöntä ja siksi tuntuukin järkevältä.
Tämän päivän dostojevskilaista
perinnettä kantaa kirjoituksissaan itävaltalainen vuoden 2019 kirjallisuusnobelisti
Peter Handke kirjassaan Vuosi ei kenenkään poukamassa – uuden ajan satu (Lurra
editions 2019). Handke ei suostu asettumaan alkuunkaan ruotuun vaan kapinoi. Handkessa on parasta juuri kapina
odotuksia ja normaaleja polkuja vastaan. Hän ei ole mikään nykyajan kiltti ja
sopeutuva kulttuuri-ihminen, jolle riittää kapinaksi vähäinen nöyristely tai
liiallinen altistuminen muiden tarinoille. Handke ei pidä rivissä hiljaa kulkemisesta.
Hän on täysin erilainen. Mutta hänessä on samaa tiukkaa jääräpäisyyttä kuin Sisyfoksessa.
Eikä se erilaisuus ole sopeutuva muotierilaisuutta, vaan assosiaatioiden vastavirtaa suomentajan sanoin: "Hän ylenkatsoo kirjallisuutta, joka kirjoittaa itseään median alistamista päivän aiheista median toivomalla tavalla." Descartesin sanoin: Se joka hyvin piileksii, elää myös hyvin! "Palattuani Eurooppaan, koin aikakauden, jolloin todellakin uskoin yksittäisten, kaukana toisistaan olevien, myös henkilökohtaisesti toisilleen tuntemattomien, yhteyteen." Peter Handke kirjoittaa niistä muutamista, joiden töitä hän seurasi, ja jotka hänen jouduttuaan keskelle kapeikkoa, huolehtivat hänestä sisäisellä valollaan.
"Se oli sellainen ylentävä tunne,
jollaista en ollut vielä koskaan tunnistanut ystävieni parissa. Se, mitä
sellaiset lajitoverit loivat, sai aikaan jonkinlaisen aavistuksen, tai sitten
he suojelivat minua, samalla tavalla kuin kaksi tai kolme maisemallista seutua
suojeli, joutumasta epätoivoon. Tunne ei
ilmoittanut pelkkää ulospääsyä, enemminkin sydäntä virkistävän päämäärän." Jos Marcel Proust loi muistelevan tajunnan.
Handke jatkaa siitä, mihin englantilainen runoilija John Keats jäi, puhuessaan
omaperäisestä mielestä, mistä tottumus loitontaa meidät: "Minusta näyttää
siltä, että melkein kuka vaan voi – hämähäkin tavoin – kehrätä omista
sisuksistaan tarinaa." Etsi siis se, mikä on muille yhdentekevää ja satsaa kaikkesi sille - se on tie totuuteen.
Tänään kun rikkaat vain rikastuvat entisestään ja köyhät köyhtyvät, kukaan itsensä asiasta huolestunut ei ole puhunut muutoksesta, ja taistelusta ihmisarvoisen elämän puolesta kaiketi siksi, että yhteiskunta on mennyt sijoiltaan ja niin pirstaleiseksi, ettei kukaan enää näe metsää puilta. Olemme kuin eksyneitä sokeita ja kuuroja, jotka hamuilevat yksin ikuisessa pimeydessä vailla mahdollisuuttakaan selviytyä, eikä kukaan auta meitä, kun ei ole olemassa yhteyttä toisiin samanlaisiaan ihmisiin; luulemme olevamme yksin maailmassa vailla suojaa toisista samanlaisista, koska yhteydet on katkottu, juuri siksi muihin.
Ja se on valitettavasti yhtä totta kuin se, että samaan aikaan kun yhteiskunnan yläkerros valmistautuu antamaan kuoliniskun vapaushaaveillemme koventamalla kuria, vaikeutamme itse yhtä lailla omaa elämäämme hyväksymällä absoluuttisen pahan omassa elämässämme. Nyt, jos milloin, olisi KIRJALLISUUDEN MOMENTUM, ja aika uudelle Ranskan Vallankumoukselle, jossa kaikki kahlitut ja vapautensa rahanvallalle menettäneet heittäisivät huonot isännät romukoppaan ja ottaisivat sen vallan, mikä heille omassa elämässään tulisi kuuluakin, elää vapaana ja onnellisena vailla kahleita oman pään mukaan Sisyfoksina.
Mutta ei. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Kuka uskaltaisi enää nousta huonoja isäntiään tai ympäristöään vastaan, kun ihmiset on peloteltu puolikuolleiksi, ja oikeuksia kavennettu niin, ettei orja-sanan käyttäminen kärsivästä ja uupuneesta ihmisestä ole enää kaukana? Ei kukaan koska sekotamme annetun ja todellisen toisiinsa! Keskiluokka on hiljaa ottanut vallan ja onnistunut erilaisilla rangaistus- ja syyllistämistoimenpiteillä pitämään köyhät köyhinä, ja kaukana perityistä arvojärjestyksistä (ja kaupunkien parhailta paikoilta) sekä pitämään lellityt ja rikkaat pentunsa systeemin sisällä sekavina huumeongelmaisinakin.
Mutta mikä pahinta. Vasemmistokin on hylännyt heidät ja sopuilee luokkavihollisten kanssa esittäen auttavansa köyhiä. Mutta kuka enää uskoisi, kun mitään ei tapahdu – muutosta parempaan. Siksi köyhien ainoa toivo on kostaa keskiluokan omilla aseilla äänestämällä ääliöitä. Juuri siksi Jutta Urpilainen (sdp.) ja Li Andersson (vas.) eivät saa kannatusta heiltä, joiden etua he väittävät ajavansa, mitä he eivät tee "kompromissipolitiikaksi" kutsumansa pettämisautomaatin nimissä. Juuri siksi köyhät nauttivat kostona äänestäessään Jussi Halla-ahoa ja Trumpia jne…kapina ei voi olla annettua, sen pitää olla otettua, ja pakolla.
Hetken äänestäjä luulee koskettaneensa taivasta mutta palaan jo pian takaisin maanpinnalle pettyneenä. Tämä ei ollutkaan hänen hetkensä. Tämä oli sen toisen, joka piti häntä tarpeellisena hetken ja tarvitsi häntä vain yhtenä mahdollisena rappusena kurottautuessaan ylemmäs. Juuri siksi on (ehkä) oikein, ettei mitään sittenkään muutu. Ihminen on mikä on, hänen surkea kohtalonsa on epäonnistua Dostojevskin kellari-ihmisen tavoin ihmisenä ja inhota itseään: " Minä olen sairas ihminen. Minä olen paha ihminen. Epämiellyttävä ihminen…" Olen aloittanut vasta lukemaan Handkea, mutta olen ensisivuista lähtien ollut innoissani.
"Niin kuin on lukemiseni, niin on kirjoittamiseni. Minä tarvitsen...ja minä toivon...ja minä haaveilen...ja minulla on unelma."
"Vuoteen 1997 sijoittuva teos on sadun ja unen, unelmien ja viattomuuden sävyttämä kuvaus myös lapsisuhteen ja rakkauden monista kasvoista ja yksinäisyydestä; kirjailijan materiaaleista. Oman surrealistisen unensa muodostavat seitsemän ystävän amarcordilaiset matkat ympäri maailman, jotka K kuvittelee odottaessaan seitsikkoa päivällisille Poukamaansa. Kertomuksen luontosuhde on vertaansa vailla ajassamme, jossa luonnon puolesta puhumisesta on tullut mantra, jolla kuka tahansa voi korostaa itseään tuntematta luontoa. Handke on kronikoitsija, jolle myytit ja tarut, elävät ja poisnukkuneet, linnut ja jyrsijät, maisema ja valo ovat yksi jakamaton todellisuus. Luonnon yksityiskohtien loputtomuus ja ihmisen vieraus rakennetussa järjestelmässä nousevat keskeisiksi teemoiksi paradoksien täyttämässä eksistentialistisessa odysseiassa."