Meitä vedetään komeasti nenästä!

Teksti Harald Olausen

"Hyvää kasvokuvaa ei voi tehdä muulla tavoin kuin sovittamalla siihen kaikki ristiriitamme; sopusointuisten piirteiden noudattelu ei riitä, ellei vastakkaisia soviteta mukaan; jos mieli ymmärtää jonkun kirjoittajan ajatus, pitää saada kaikki ristiriitaiset jaksot sopimaan yhteen."

-Blaise Pascal

Tammikuun 23. päivänä 1656 ilmestyi "eräälle maalaiselle osoitettu" kirje, jonka hänen ystävänsä oli kirjoittanut Sorbonnen yliopiston jumalopillisista kiistoista. Kirje alkoi kuulusilla sanoilla: "Meitä vedetään nenästä!" Kirjeen kirjoittaja Blaise Pascal on tullut tunnetuksi laajalle yleisölle siitä, että piti typerinä Michel de Montaignen Esseitä siitä huolimatta, että Montaigne, joka korosti kirjasarjassaan moniarvoisuutta, suhteellisuutta ja suvaitsevaisuutta, vaikutti suuresti häneen aikana, jolloin värit alkoivat saada sävyjä ja ennen niin ehdottomiin ja jyrkkiin mielipiteisiin alkoi ilmestyä vaihtelevuutta ja erilaisia näkökantoja.

1600-luku erityisesti Ranskassa oli uskonnollisten sotien aikaa niin katolisten kesken kuin katolisten ja protestanttien välillä. Pascalin mukaan järki voi ainoastaan deduktiivisesti johtaa väitteitä premisseistään - perimmäisistä hyväksytyistä lähtökohdista tai periaatteista. Nuo lähtökohdat sen sijaan on hyväksyttävä intuitiivisesti, niitä ei voida todistaa. Luonnontiede ja matematiikka perustuvat tällaiseen deduktioon: Varmaa tietoa voidaan saavuttaa ainoastaan Jumalan avulla.

Aika oli jo sulamassa eri jäykistä tavoista nähdä yksipuolisesti maailma, mutta ei täysin vielä vuosisataan. Esimerkiksi Hegel väitti, että historialla oli omat lakinsa, jotka olivat universaaleja. Historiaa oli hänestä ymmärrettävä sisältä päin. Historian sielu oli metafyysinen prinsiippi, jota Hegel kutsui ideaksi. Onneksi meillä oli näitä huumorilla liikkuneita epäilijöitä, kyseenalaistajia ja vastaanpanijoita ollut Erasmus Rotterdamilaisesta Blaise Pascaliin.

Blaise Pascalin ns. Maaseutukirjeet kasvoivat kirjaksi (Mietteitä). Niiden vaikutus eurooppalaiseen ajattelevaan ja kriittiseen oli yhtä merkittävä kuin esimerkiksi myöhemmin Georg Buhnerin (näytelmä Dantonin kuolema) ja Arthur Rimbaudin (runokokoelma Hirtettyjen metsä) tai aiemmin Michel de Montaignen (Esseet) ja myöhemmin Jonathan Swift (Gulliverin retket).

Blaise Pascalin Mietteitä (WSOY 1996) kiinnostavinta antia on ensimmäinen osa Linja jälkeen tulevat kuusi osastoa (II Haihattelu, III Surkeus, IV Ahdistus, V Ilmiöiden mielestä, VI Suuruus ja VII Ristiriitoja, mitkä käsittelevät ihmistä, hänen suuruuttaan, surkeuttaan ja ristiriitojaan.

Esimerkiksi alla oleva teksti on innoittanut amerikkalaista irvileukaa, Mark Twainia Matkakirjeitä maasta (Gummerus 1962)-kirja, jonka kirjeiden (viittaus Maaseutukirjeisiin) kirjoittaja arkkienkelikamuille on, ei vähempää kuin maahan karkotettu, itse paholainen - kaiken pahan alku ja juuri, joka ei jaksa olla pilke silmäkulmassa hämmästelemättä ihmisten ja eläinten mielipuolisuutta ja kaiken elämisen järjettömyyttä maassa:

"Ihminen luulee olevansa "Jumalan jaloin luomus" - hän luulee olevansa Luojan lemmikki. Hän uskoo, että luoja on hänestä ylpeä, jopa uskoo, että Luoja rakastaa häntä, rakastaa kiihkeästi, istuu yökaudet ihailemassa häntä, niin ja valvomassa ja vahtimassa, ettei hän joudu ikävyyksiin. Hän rukoilee ja luulee Luojan kuuntelevan. Eikö olekin hupaisa kuvitelma? Hänen rukouksensa ovat täynnä törkeää, ujostelematonta ja korusanaista Luojan imartelua, ja hän luulee, että Luoja istuu tyytyväisenä kehräten kuuntelemassa näitä haihatteluja ja nauttimassa niistä...Minun täytyy vaivata teitä vieläkin eräällä asialla: hän luulee pääsevänsä taivaaseen!"

Myös "jumalantappaja" Friedrich Nietzsche sai vaikutteita Pascalista todetessaan kirjassaan Moraalin alkuperästä (Otava 1969), ettemme tunne toisiamme, emme tunne itseämmekään. Siihen oli hänestä täysi syy. Me emme olleet etsineet itseämme - kuinka voisikaan sattua, että me jonakin päivänä löytäisimme itsemme? Mark Twainin teoksessa Matkakirjeitä maasta kristinuskon Jumala luo koemielessä pienen pallon, jolle hän antaa nimeksi Maa. Jumalan palvelija, arkkienkeli Saatana eli paholainen, arvostelee liian kärkevästi herransa luomuksia ja hänet karkotetaan määräajaksi katsomaan, miten koe edistyy.

Paholainen kirjoittaa tovereilleen Mikaelille ja Gabrielille Maan ihmisten olevan mielipuolia, mutta mikä tärkeintä, Jumala luo eläimiä, jolloin paholainen kysyy: mikä tarkoitus niillä on? Jumala vastaa niiden olevan koe moraalin ja käyttäytymisen alalla. Jumalan mielestä ne ovat viattomia. Se on vain heidän luontonsa laki. Ja luonnonlaki on aina myös Jumalan laki. Silloin paholainen ymmärtää maailman perustuvan tappamiselle. Kaikki tappavat toisiaan ja ovat murhaajia, se on elämisen ehto, syö tai tule syödyksi, mutta vain ihminen huvikseen tai tunteesta, ei pelkästään syödäkseen. Sitten Jumala luo ihmisen. Kun paholainen kysyy, mitä Jumala aikoo niillä tehdä, Jumala vastaa:

"Panna jokaiseen yksilöön erivivahteisina ja määrältään vaihtelevina kaikkia niitä moraalisia ominaisuuksia, joita olen puhekyvyttömässä eläinmaailmassa jaellut antaen yhden tunnusmerkillisen piirteen kerrallaan - rohkeutta, pelkuruutta, saaliinhimoa, lempeyttä, rehtiyttä, oikeudenmukaisuutta, oveluutta, petollisuutta, jalomielisyyttä, julmuutta, pahuutta, häijyyttä, himoa, armeliaisuutta, sääliä, puhtautta, itsekkyyttä, suloutta, kunniaa, rakkautta, vihaa, alhaisuutta, jaloutta, uskollisuutta, kieroutta, totuudenrakkautta, vilppiä - jokaisella ihmisellä on oleva itsessään nämä kaikki, ja ne muodostavat hänen luontonsa. Muutamissa on oleva yleviä ja hienoja ominaisuuksia, jotka hukuttavat alleen pahat, ja heitä tullaan sanomaan hyviksi ihmisiksi. Toisissa on pahoilla ominaisuuksilla oleva ylivalta, ja heitä tullaan sanomaan huonoiksi ihmisiksi."

Twainin kirjoitelma on kirjoitettu samoihin aikoihin, kun Nietzsche puhui ihmiskunnan patsaasta, eli ihmisestä, johon valettaessa jalometallien jatkeeksi heitetään myös erheitä, paheita, toiveita ja houreita, koska muuten patsas ei tulisi koskaan valmiiksi - sitä samaa Twainin Jumalan liukaskielisen Saatanan karkottaminen maahan tarkoitti. Ehkä siksi Nietzsche sanoi Jumalan olevan kuollut koska me olimme sen itse kostoksi kaikesta kokemastamme vääryydestä tappaneet. Siitä lähtien helvetti olivat toiset ihmiset. Ennen Pascalia meitä vedettiin todella komeasti nenästä. Enää sen jälkeen temppu ei ollutkaan niin helposti tehtävissä.

Pascaliin vaikutti myös Montaignen ajattelu. Esimerkiksi väite että, kun hyödylliset ajatukset muuttuvat rikkaammaksi ja lujemmiksi, ne muuttuvat myös vaativimmiksi ja rasittavimmiksi, Esseidensä III- osassa luvun Vergeliuksen säkeistä alussa: "Pahe, kuolema, köyhyys ja sairaudet ovat raskaita asioita jotka painostavat meitä. Mielemme on opittava tuntemaan keinot, jodien avulla se kestää onnettomuudet ja taistelee niitä vastaan, sen on opittava elämään oikein ja uskomaan oikein, ja se on alati herätettävä harjoittamaan tätä jaloa tutkimusta. Mutta kun kyseessä on tavallinen mieli, tässä on edettävä kohtuudella ja taukoja pitäen; suistumme raiteiltamme, jos joudumme jatkuvasti ponnistelemaan."

"Me olemme niin itserakkaita, että soisimme koko maailman tuntevan meidät, sellaistenkin ihmisten, jotka tulevat, kun meitä ei enää ole. Ja olemme sellaisia haihattelijoita, että viiden tai kuuden lähellemme sattuneen henkilön arvostus saa meidät tyytyväisiksi ja hyville mielin."

-Blaise Pascal