Menestysteoksen diskurssi

24.06.2020

Teksti:

Eero K.V. Suorsa


Mistä on menestysteokset tehty? Tai, mistä on menestysteoksia tehtailevat nerot tehty? Jean-Paul Sartren mukaan nerous on ihmisen kekseliäisyyttä epätoivoisissa olosuhteissa. Kulttuurissamme on oletus, että menestysteoksia kirjoittavat nerot, ja tämä nerous näkyy menestysteoksissa. Tämän oletuksen vallassa otamme vastaan uutiset jokavuotisista kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnoista ja suhtaudumme siihen tämän linssin lävitse.


Pajtim Statovcin Bolla voitti vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Statovcin menestys on ollut huikaisevaa; hänen jokainen kolmesta kirjastaan on palkittu; Statovcin aiempi teos Tiranan sydän (2016) oli ehdolla Yhdysvalloissa National Book Awardin käännöskirjallisuussarjan palkinnon saajaksi ja esikoisteokseen Kissani Jugoslavia (2014) perustuva näytelmä pyörii Kansallisteatterissa täysille saleille.


Ironista on, että Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Noora Vaaralan artikkelissa Menestystarina todetaan että Statovci ei ole kiinnostunut menestystarinoiden kertomisesta. Statovci tuntuu osuvan jollain tavalla aikamme diskurssin pirtaan; Ylen Jonni Aromaan artikkelin mukaan Statovci "kirjoittaa suoraan miesten välisestä seksistä", pirtaan, jossa normatiivisen kaavan mukainen homoromaani marssii lukijoiden eteen. Tätä samaa lajityyppiä ovat viime vuosina edustaneet niin Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin trilogiassa (2012) , ja menestyselokuvan myötä suomennettu Andre Acimanin Kutsu minua nimelläsi (2007).


Nämä ovat maistuvia, ns. "läpimurtoromaaneja" (tai mikä tahansa vastaava ilmaus, menestysteos kilpailee saman termin paikasta joten käytän tästä eteenpäin tätä termiä), jotka eivät itse asiassa murra mitään, koska tämä tie on heille jo valmiiksi murrettu esimerkiksi loistavien Jean Genetin Kukkien Madonnan (1949) ja Jeanette Wintersonin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1985) , sekä Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (1982). Nämä olivat todellisia keihäänkärkiä omana aikanaan, jotka mullistivat sen, mitä proosakirjallisuudessa saa sanoa seksuaalisuudesta, etenkin jostain ei-heteroseksuaalisesta. Nämä keihäänkärjet olivat erittäin kaukana normatiivisen kaavan mukaisesta homoromaanista, "läpimurtoromaaneista", läpeensä kaupallistetusta tuotteesta.


Miesten välisestä seksistä on tullut yhtä kaupallisempaa, ja tässä menestysteoksen kaavassa kaava toimii kuin yliarvostetun Troye Sivanin musiikki: menestysteoksen kaavassa homomiehistä tehdään ali-ihmisiä, eläimellistettyjä puoliapinoita jotka ainoastaan nussivat, nussivat ja nussivat, vastaavalla tavalla kuin Sivan tekee narsistisesti huomion omasta seksielämästään hitissään Bloom. Kaikki muu jää sivulla. On ironista, että sateenkaaren väreillä maalattuna aikana homomiehet esitetään näin alentuvan linssin lävitse pelkkinä teatraalisina kuvaelmina, suolla tanssivina virvatulina. Ja tämä intiimiyttä koskeva narsismi on todella surullista; kiistelty moraalifilosofi Christopher Lasch kirjoitti klassikkoteoksessaan The Culture of Narcissism (1979) seuraavasti: Intiimiyden ilojen kultti koostuu kasvavasta epätoivosta koko intiimiyden löytämiseksi. Henkilökohtaiset suhteet vapisevat romahdustilassa niitä rasittavien tunteiden alla. Kyvyttömyys kiinnostua "mistään mikä tapahtuu kuoleman jälkeen" ruokkii kiirettämme syöksyä suhteesta toiseen ja tekee intiimiydestä vielä vaikeammin tavoiteltavaa.


Huolimatta intiimiyden juhlinnasta olemme siis päätyneet tilanteeseen, jossa intiimiys on yhä vaikeammin tavoiteltavissa; intiimiydestä on tullut täysin tuotteistettu asia, ja näin seksuaalisuutta hallitsee kapitalismi. Tähän väliin on sanottava, että pidin Bollasta, se on nopeasti luettava välipala joka on räätälöity ja kustannustoimitettu lukijaa varten siten että sen nauttimisesta ei seuraa mitään älyllisiä vatsanpuruja, eli sitä että kirjan sisältöä tulisi pohdittua joko lukiessa tai jälkikäteen. Bolla on teos jonka lukee nopeasti, yhdessä tai kahdessa illassa, ja sen kannet suljettua ei pysy valveilla miettien juuri lukemansa kirjan sisältöä ennen nukahtamistaan. Tässä tullaan olennaiseen kohtaan; Bolla ei herätä lukijassa kysymystä "mistä tässä on kyse?", mikä on olennaisen, maailmaa muuttavan kirjallisuuden herättämä peruskysymys.


Bolla kuvaa toivotonta rakkautta päähenkilöidensä, Arsimin ja Milošin kautta. He kokevat yhden rakkauden ja seksin täyteisen kesän Kosovossa, Jugoslavian hajoamissotien keskellä 1990-luvun alussa. On selvää, että sota leviää myös Kosovoon; serbit kahmivat etuoikeuksia albaanien tullessa syrjityiksi. Arsim on albaani, Miloš serbi. Näin tragediaa kehystetään. Tragedian voiman voisi olettaa kumpuavan tuosta rakkauden täyteisestä kesästä, jota molemmat muistelevat kirjan kulkiessa eteenpäin. Varsinainen tragedia on kehystetty vasta kirjan juonen edetessä eteenpäin.


Ongelma tässä on vain se, että kirjaa lukiessa tragedian syvyys ei tunnu tragedialta. Traagiset tapahtumat, kuten Milošin muuttuminen laitostuneeksi ihmisraunioksi, Arsimin päätyminen vankilaan uudessa kotimaassaan ja karkotus takaisin Kosovoon, eivät tunnu miltään. Ja tämä ei pohjimmiltaan yllätä, koska tragedian syvyyttä ei voida koskaan kuvailla Bollan tapaisissa menestysteoksissa, koska niistä tulisi lukijalle hankalia nieltäviä. Tragedian täytyy tuntua epämiellyttävältä, ja ironista kyllä, monet menestysteoksen asemaan eli virallisesti tunnustetut teokset eivät toteuta tätä kehossa tuntuvaa tragediaa.


Kehossa tuntuvat tragediat löytyvät esimerkiksi Thomas Harrisin Hannibal Lecter-kvartetissa; Lecterin ihmissyöjän kohtalon taustalla on lapsuuden tragedia, jossa hänen pikkusiskonsa Mischa syödään elävältä. Tämä tuntuu kehossa tragedialta, todella epämiellyttävältä. Mutta vaikka Harrisin teokset ovat menestyneitä niin myyntilukujen kuin kritiikkien myötä, niin Finlandia- tai National Book Awardin kaltaisia palkintoja niiden on turha odottaa, kenties juuri siksi että niissä kuvattu tragedia todella tuntuu joltain. Kun tragedia tuntuu, se on aina kammottavaa. Pohjimmiltaan A.M. Homesin The End of Alicea (1996) vaadittiin 1990-luvun lopulla vedettäväksi kirjakaupoista, koska siinä kuvattu tragedia, lapsenmurha ja murhaajan elämä oli liikaa nieltäväksi kirjallisuuden kuluttajille. Statovcin teoksista emme löydä tätä voimakasta tragediaa, joka tekisi lukijalle inhottavan olon.


Statovci kyllä yrittää tuottaa tätä tragediaa hakemalla Arsimin ja Milošin suhteeseen vaikutteita antiikin Kreikasta; Milošia kuvaillaan seuraavasti: Painan mieleeni hänen tapansa nojata tuolin selkämykseen, hänen suonikkaat käsivartensa, sen miten hän kannattelee itseään ristiessään jalkojaan, hänen korkeat poskipäänsä ja kaulansa ihon kuin kuivaa leipää, pienen pyöreähkön lantion kuin nuorella tytöllä, sen miten huolellisesti ja varovaisesti hän puhuu, kuin miettisi tarkkaan jokaista tavua, sen miten valkoiset hänen hampaansa ovat ja miten uurteisena hymy leviää hänen kulmikkaille kasvoilleen, kuin istuvan vatsa.


Ei ole yllättävää, että tämä kuvaus muistuttaa antiikin Kreikan kinaidosta, miesten välisessä seksissä heikommaksi ja halveksitummaksi kuvailtua osapuolta. David M. Halperin kuvailee naisellisesti käyttäytyvää kinaidosta artikkelissaan Forgetting Foucault (2002, julkaistu Martha C. Nussbaumin ja Juha Sihvolan toimittamassa The Sleep of Reason. Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece and Rome) seuraavasti. Kreikkalaiset ajattelivat että kinaidos voitiin tunnistaa fyysisten piirteiden määrittämänä: heikot silmät, jalat ristissä istuttaessa, oikealle kallistuva pää, veltot kädet ja lantio joka kävellessä joko keinuu puolelta toiselle tai pysyy tiukasti paikoillaan.


Statovci ei siis soutele minkään erityisen uuden tai mullistavan parissa kuvaillessaan homoseksuaalista rakkautta. Itse asiassa on varsin hälyttävää, että Statovcin teoksissa toistuu tämä kuvio, jossa miesten välisen seksin toinen osapuoli on aina heikommaksi ja sitä kautta huonommaksi leimattu. Ja tämä heikkous näyttäytyy naisellisuutena, ja naisellisuus tulee tämän kautta pahaksi ja torjuttavaksi leimatuksi. Kreikkaisille ja roomalaisille kinaidos oli jotain halveksuttavaa ja yhteiskunnasta pois torjuttavaa perversiota, jonka vastapoolina aggressiivista, kaiken valtaansa ottavaa maskuliinista seksuaalista, kaikkeen liikkuvaan yhtyvää miestyrannia palvottiin viimeisiin asti. Tosin, jotta tämä palvonta olisi ollut mahdollista, tarvittiin kinaidos, ikään kuin välttämättömänä pahana.


Niin, tämä osoittaa että antiikin kreikkalaiset olivat tieteestä ja filosofiasta kaikkea muuta kuin järkeviä; heitä riivasivat kaikki mahdolliset taikauskon muodot, kuin myös järjettömät sukupuoli- ja seksuaalistereotypiat, sekä erittäin vanhakantaisiksi jo omana aikanaan tunnistetut yhteiskuntajärjestelmät kuten orjuus. Bollassa Miloš jää lopulta yksin raunioituneena Arsimin tekojen tähden, ja tässä lainataan voimakkaasti antiikkia: kinaidoksen kohtalo ei voi olla onnellinen. Statovci nostaa näin vastakohtien kautta aatteelliseksi idoliksi kinaidoksen vastakohdan, Tom of Finlandin piirroksia muistuttavan kaiken väkisin ottavan raakalaisen. Arsim ei ehkä ole tätä ulkoisesti, mutta hän käyttäytyy kuin olisi karannut Tom of Finlandin piirroksista.


Statovci sanoo teoksissaan myös varsin paljon naisista naisellisuuden lisäksi; Bollassa Arsimin Ajshe on tungettu väkivalloin sivuun, Kissani Jugoslaviassa päähenkilön äiti Emine on myös työnnetty väkivalloin sivuun ja Tiranan sydämessä naisia kuvaillaan lähinnä tahdottomina sivullisina korostamaan miehen rosoista matkaa itseensä, jonka varrella kaikki muut saavat kärsiä. Ei ole yllättävää, että Tiranan sydän päätyi National Book Awardin käännöskirjallisuuden palkintoehdokkaaksi, koska se istuu täydellisesti yhdysvaltalaiseen arvokonservatiiviseen maailmankuvaan. Yhdysvaltalaiset pokkarit ovat täynnä miesten matkoja itseensä ja maailmaan; esimerkkeinä käyvät niin suomalaisten kokoomusnuorten hellimän Ayn Randin Kun maailma järkkyi (1957) tai kauhugenren ultrakonservatiivisen, fanaattisen katolilaisen Dean Koontzin Ääniä yössä (1987).


Tämän genren romaanissa on tärkeää että miehen asema on korotettu kirkkaimmaksi kruunuksi. Esiin nousee radikaalifeministi Mary Dalyn teoksessaan Gyn/Ecology (1975) teoretisoima sado-rituaalinen syndrooma, jossa miehet vapautetaan kaikesta vastuusta yksinkertaisilla toteamuksella kuten "pojat ovat poikia". Sado-rituaalista syndroomaa leimaa myös patriarkaalisen yhteiskunnan pakkomielle puhtaudesta; kaikissa Statovcin teoksissa naiset yhdistetään likaan esittämällä heidät vain siivoojina tai vastaavissa rooleissa.


Vaikka Statovcin Bolla on menestysteos, on syytä kysyä onko siinä mitään vaikuttavaa, elementtiä joka tekisi siitä enemmän kuin menestysteoksen? Menestysteoksia nimittäin tulee ja menee, joka syksy ja joka kevät kirjamarkkinoille tarjoillaan uusi menestysteos, jota kriitikot ja lukijat odottavat yhtä nälkäisinä ja ahneina kuin filosofi Epikuroksen karja. Ja menestysteos täyttää tämän karjan mahan, jättäen ne odottamaan uutta annosta, jonka saapumisesta ilmoittavat määrätyt kriitikot kuin enkelit ilmoittavat Jeesuksen saapumisesta. Menestysteos ei välttämättä ole aina hyvä; suoritetaanpa vertailu Bollan ja Madeline Millerin Akhilleen laulun (2012), joka voitti Isossa-Britanniassa vuoden parhaalle naiskirjailijalle myönnettävän Orange Prizen (nykyään Women's Prize for Fiction). Seuraavassa kaksi pitkää sitaattia molemmista:


Bolla: Hänen huulensa maistuvat makeilta kuin tuoreet hedelmät, ehdin panna merkille kiihkoltani, halultani nähdä hänet alasti, ja sitten hän vetää minut perässään portaat ylös asuntoonsa, jossa me rakastelemme kuin koirat, kiskomme vaateet toistemme yltä, hän suutelee ja koskettaa minua joka paikkaan ja minä suutelen häntä joka paikkaan, kyltymättömästi, vailla järjestystä ja järkeä; kuin hän olisi lipumassa otteestani minä puristan hänen ranteitaan koko ajan kovemmin, kuin hän ei olisi tottakaan, kuin hän ruumiinlämpönsä ei olisi aitoa minä painan vartaloni hänen vartaloaan vasten aina vain lujemmin, ja vaikka hän antaa vallan kehostaan minulle, riuhdon häntä kuin vihan kiroamana, nuuskin häntä ja ilmaa välillämme, hänen ihonsa suolan tuoksua, ja ihailen hänen siroa ruumiinrakennettaan, kylkiä joista luut erottuvat kellertävinä siveltimenvetoina, vasta ajeltua sileää vartaloa, minä työnnän sormeni hänen pakaroihinsa ja kieleni niiden väliin ja sitten hänen suuhunsa vielä, ja painan hänen päätään tyynyyn; hänen lihansa taipuu käsissäni kuin taikina. Minä päätän hänestä nyt ja hän haluaa niin.


Akhilleen laulu: Vapisin ja pelkäsin pelottavani hänet pakoon En tiennyt mitä tehdä, mistä hän pitäisi. Suutelin hänen niskaansa ja rintaansa ja maistoin suolan. Hän näytti kypsyvän ja avautuvan kosketuksestani. Hän tuoksui manteleilta ja maaperältä. Hän syleili minua ja pusersi huulensa omiani vasten. Niiden maku oli kuin viiniä. Hän jäykistyi, kun otin hänen kalunsa käteeni. Sen pinta oli pehmeän samettinen kuin terälehdet. Tunsin Akhilleen kultaisen ihon ja hänen niskansa kaaren ja kyynärpäiden kulma. Tiesin, miltä hän näytti nauttiessaan. Vartalomme sopivat toisiinsa kuin ristityt kädet.


Kuulostaako banaalilta, kuin Harlekiini-sarjasta repäistyltä? Molemmat ovat kuitenkin palkittuja teoksia. Toisaalta, kummankaan kuvauksessa miesten välisestä seksistä ei ole mitään mullistavaa, siksi näiden lukeminen tuntuu kuin Harlekiini kirjan selailulta. En halua kieltää ketään lukemasta Bollaa, päin vastoin. Se on nopeasti luettavissa, hotkaistavissa kerralla. Kehotan vain suhtautumaan kriittisesti näiden palkittujen romaanien yllä pyörivään sirkukseen. Menestysteoksen diskurssi nimittäin pitää tämän sirkuksen käynnissä, ja lukija ei aina huomaa osallistuvansa tähän sirkukseen.