Mestarillinen Gena Rowlands ja gansteriheila Gloria

Tesksti Harald Olausen

Gloria – gangsteriheila (1980) kertoo itsellisestä, lapsia inhoavasta newyorkilaisgangsterin ex-naisystävästä Gloriasta, joka piilottelee ja suojelee mafian operaation orvoksi jättämää pikkupoikaa, koska tämä voisi toimia tapauksen todistajana. Nimiroolia näytteli Cassavetesin vaimo Gena Rowlands. Gloria oli independent-ohjaajana tunnetun Cassavetesin ainoita suuren tuotantoyhtiön tuottamia elokuvia, ja on monessa maassa hänen tunnetuin elokuvansa. Gloria sai myös monia palkintoja. Sidney Lumet ohjasi tarinasta uuden version Gloria (1999). Sen pääosaa esittää Sharon Stone, joka oli roolistaan ehdolla vuoden huonoimman naisroolin Razzie-palkinnon saajaksi. Voi siis sanoa Gangsteriheila Glorian suosion perustuvan pitkälti Gena Rowlandsin näyttelijänlahjojen ansioille. Eikä syyttä. Rowlands oli mestarillinen näyttelijä Cassavetesin elokuvissa 1960- ja 1970-luvuilla.

On jotenkin vaikea kuvitella, että unohtumaton elokuvatähti Gena Rowlands täytti jo 93-vuotta ja on ollut pitkään unohduksissa. Muistan hänet erityisesti elokuvasta Ensi-ilta (1977), joka oli niitä ensimmäisiä elokuvia, joita näin kotkalaisessa elokuvakerho Majakassa 1970-luvun lopulla. Muutama vuosi sitten Ylen teenalta tuli Gena Rowlandista Sabine Carbonin ohjaama dokumentti, jossa käsiteltiin mm. aviopuoliso John Cassavetesin ohjaamia elokuvia Gloria ja Naisen parhaat vuodet (1974). Gena Rowlands tekee unohtumattoman roolin Naisen parhaissa vuosissa aviovaimona ja kolmen lapsen äitinä, jonka mielenterveys mureni. Loistava Peter Falk, joka työskenteli yhdessä Cassavetesin ja Rowlandin kanssa, esitti hänen miestään. Siksi olikin kummaa, ettei Rowlandsia palkittu koskaan rooleistaan. Rowlands sai kyllä gangsteriheila Gloriasta Globe- ja Oscar-ehdokkuudet.

Ohjaaja John Cassavets ja hänen elokuviensa päätähti Gena Rowlands, tulivat hyvinkin tutuksi 1980-luvulla suomalaisille elokuvakerhojen katsojille. Hyvin harva amerikkalainen ohjaaja kelpuutettiin listoille. Cassavetes oli listan kärkipäässä ja suosionsa huipulla amerikkalaisen indie-elokuvan ohjaajana apunaan Gena Rowlands ja Peter Falk, Tiimi oli laadukas ja osaava, ja se tuotti muutamia omalaatuisia huippuelokuvia. Gangsteriheila Gloriassa on heti elokuvan alkumetreiltä lähtien outoa imua ja viehätystä. Se kuvaa pahuuden voimien ytimen mädännäisyyttä ja kestämätöntä julmuutta raakarealistisesti kuin suoraan aitiopaikalta nähtynä, ja avaa maailman, joka kiehtoo ja kauhistuttaa esittäessään elämän eräänä pelastusrenkaana robinhoodimaista veitikkamaisuutta ja suloista lämpöä, mikä vie mennessään ja sulattaa jäätyneenkin ihmismielen ymmärtämään elämän suurta arvoitusta. Cassavetes antaa sille kasvot paatuneen gangsteriheilan ja pikkupojan ystävyytenä.

Gangsteriheila Gloria on parhaimmillaan kuin ihmeellinen satu lapsesta, joka itkee salamoita. Elokuva on kertomus lapsesta isojen ihmisten taistelun välikappaleena. Lapsi on viaton heittopussi ja samalla elämä elokuvan keskellä. Elokuvan lapsi edustaa elämän jatkuvuutta. Gansteriheilan maailma taas elämän (äkillistä) loppua. Iranilainen elokuvaohjaaja Hamir Reza Sadrin väitti, että vain lapsena on mahdollista olla oma itsensä. Pikkupojan reaktiot kaiken pahan ja kärsimyksen keskellä tuntuvat vakuuttavilta "aikuisten hallitsemaa päättymätöntä vankilaa, jota systeemiksi kutsutaan", vastaan. Loppupeleissä Glorian elokuvassa tokaisema "systeemi, josta hän ei tiedä sen enempää kuin, että se on, ja sen järkkymättömän pillin mukaan kaikki muutkin tanssivat yhtä tietämättöminä ja pakosta", kuin hän vailla mahdollisuutta pullikoida sitä vastaan, tietämättä mikä seuraavan nurkan takaa oikein kurkistaa, silloin kun sen kutsu ajasta ja paikasta välittämättä kunkin kohdalle osuu.

Elokuvan puertoricolainen poika ei ole mikä tahansa pikkupoika. Hän on katsoja, joka samaistuu häneen ja pelkää hänen puolestaan äkkiarvaamatonta pahaa. Ingmar Bergmann sanoi eräässä Jörn Donnerin haastattelussa uskovansa lapsen aistien olevan paljon herkemmät kuin aikuisen. Hän uskoi myös lapsen käyttävän aistejaan intensiivisemmin. Seuraavan aistihavaintojaan ja käyttäen niitä hyväkseen. Lasten kuvaaminen elokuvassa ei ole elokuvan historiassa uutta. Päinvastoin muistutukseksi elokuvaesseisti Marc Cuosinsin mukaan mikään taide ei ole rakastanut lapsi enemmän kuin elokuva. Elokuvat ovat hänen mielestään kuin lapsia ja lapset kuin elokuvia. Elokuva ja psyyke -kirjasarjan (toim. Antti Alanen) viidennessä osassa Lapsi oudossa maailmassa (Minerva 2019) Alanen muistuttaa, että Abbas Kierostamin kaltaiset taiteilijat oppivat kuvaamaan suuruutta pienuudessa ja löytämään ikuisia arvoja. Alasen mukaan lapsuudelle ominainen katseen tuoreus on aina innoittanut elokuvantekijöitä. Yhtä lailla heitä on järkyttänyt myös yksinäisten, hylättyjen, turvattomien ja kodittomien lasten teema. 

Ihan saman tekee riipaiseva Gangsteriheila Glorian pikkupoika ja häntä suojeleva gangsteriheila. Elokuvan päähenkilöstä, homssuisesta entisestä gangsteriukkojen kiertopalkinnosta tulee pientä poikaa puolustaessaan samanlainen muukalainen omassa elämässään kuin Krzysztof Kieslowskin Kolme väriä: sininen (1993) Juliesta (Juliette Binoche), jonka mies ja lapsi kuolevat auto-onnettomuudessa, ja hänkin on vähällä menettää onnettomuudessa henkensä. Gangsteriheila Glorian paras ystävätär, pienen puertoricolaisen pojan äiti, kuolee gangsterien sisäisessä välienselvittelyssä. Perheestä pelastuu vain isän Glorian helmaan lähettämä pikkupoika. Gangsteriheila Gloria on kovis, joka on seurustellut aiemmin teurastajat pikkupojan isän perään lähettäneen mafiapäällikön kanssa, ja on symbolisesti oman aikansa vainoharhaisuuden tuote - tosin postparanoidisen hysterian – eräänlainen nihilistisen puolustuksen puheenvuoro kuin ajan väkivaltaisen hengen ilmentymä ja puolustus. 

Amerikkalainen elokuva otti kovastikin kantaa 1960-luvun lopusta lähtien yhteiskunnallisiin epäkohtiin, kuten Oliver Stonen lähes psykoottiseksi yltyvä Nixon elokuva (1995), missä Nixonia näyttelevä Anthony Hopkins erottuaan tajuaa hävinneensä samalla systeemille, joka maailmaa pitää kuristusotteessaan. Amerikka oli noihin aikoihin maailmapoliisina sekä hyvis että pahis. Hyvis, kun pelasti maailmaa roistoilta ja terroristeiltä. Pahis, kun syrjäytti demokraattisia hallituksia ja tuki julmia diktaattoreita. Vuonna 1971 Don Siegel ohjasi rankkaa vittuilua amerikkalaissysteemiä vastaan laukovan ja oman käden oikeutusta juhlistaneen Dirty Harryn, pääosassa itse Clint Eastwood. Elokuva vaikutti taustalla koko 70-luvun muiden elokuvantekijöiden takaraivossa jyskyttäen kuin jatkuvia kommentteja vaatien, ihan kuten myös Bob Fossen ohjaama mustavalkoinen Lenny (1974).

Amerikka eli kaaoksen keskellä. 50-lukulainen eisenhowerilainen konservatismi ja maccarthyrismi oli kärsinyt tappion. Yök-mittari oli Nixonin silmänlumedemokratiassa yhtä pohjassa kuin oli häväistyn ja vallasta väkisin riisuttu amerikkalainen ay-liikekin (ei se demokraattien korruptoima kumileimasin vaan aitoa ruohonjuuritason ay-liikettä), ja  heikko yhteiskunta oli riisuttu eikä kyennyt tai halunnut puolustaa ihmisiä, kun taas voimakkaat rosvot taustalla olivat vahvoja ja voittamattomia, kuten 30-luvun Chigacossa. Gangsteriheila Goloriakin on yhden tällaisen "välttämättömän pahan, mistä ei pääse eroon edes kuolemasta" korkeaveisu, samalla kun se paljastaa amerikkalaisen unelman kääntöpuolen raakarealismin selviytymisen ikiaikaisella Via Dolorosalla: tapa tai tule itse tapetuksi. Kaikki tätä kuvaavat mestariohjaajat ovat samaa Hellseher-joukkoa (saksaa).

Tällaisiksi Jörn Donner kutsui Ingmar Bergmania, kun tämä aavisteli mahdollisen pahan tapahtuvaksi omalla kohdallaan yllätyksinä, joita ei voinut välttää. Ihan samalla tavalla kuin amerikkalaisen elokuvan kulta-aikaa 1960-luvun loppua ja 70-lukua sekä sen kauden armottomia ohjaajia voisi kutsua Leppymättömät (Like 1990)-kirjan mukaan myös "leppymättömiksi", ainakin John Cassavetesin voisi nimetä listaan leppymättömyytensä ansiosta, mikä tuntuukin olevan yksi persoonallisen mestariohjaajan perusedellytyksistä, kuten Christian Braad Thomsen kirjassaan kuvaa: "Leppymättömyyden, joka on ainutlaatuista taiteenalalla, joka yhteiskunnallisen asemansa vuoksi kaikkia muita kehittynyt kompromissien taiteeksi. Elokuvataitelija ei yleensä saa työskentelymahdollisuuksia, jos hän asettuu vastustamaan joko yksityistä pääomaa tai valtiovaltaa."

Cassavetes oli meille elokuvakerholaisille tuttu ja pidetty. Mutta gangsteriheila Glorian pääseminen kaupalliseen levitykseen herätti aluksi epäilyni ja vierastin ajatusta gangsteriheilasta suuren massan elokuvana, sillä epäilin se kosiskelevan yleisöä seksillä ja väkivallalla mässäillen, mutta elokuvan nähtyäni voin vain onnitella Cassavetesin koko tiimiä taas täyspotista. Elokuva ei ole tavanomaisen kiltti ja kohtelias, seksillä ja väkivallalla kuorrutettu amerikkalaiselokuva, vaan onnekseen kaikkea muuta. Se ei kuvia kumartele eikä perustu kyyniselle laskelmallisuudelle yleisön odotuksista, vaan on leppymättömän aitoa vihassa ja rakkaudessa hieman samalla tavalla ovelasti, kuin mitä espanjalaista fasismia Meksikoon (Los Olvidados 1950) paennut mestariohjaaja Luis Bunuel, joka ohjasi suosittuja elokuvia, jotka kaikesta huolimatta oli suunnattu tätä samaa yleisöä vastaan. 

Gangsteriheila Gloria on kuvattu samaan aikaan, kun New York oli konkurssin partaalla ja meno kaupungissa gangstereineen vaikutti yhtä rujolta ja järkyttävältä kuin yhdessä "nykylempielokuvassani" armottomassa Jokerissa (2019). 1990-luvun kiinteistöbisneksen romahtaminen ja säälimättömän kapitalismin raateluhampaat ylläpitivät vahvoja rikollisjoukkoa, joiden sulamisesta yleiseen välttämättömyyteen elimelliseksi osaksi, elokuva myös kuvaa mestarillisesti. Gangsteriheila Gloriassa on jotain samaa sekä vastustamaton viehätys, mikä piillee kyvyssä näyttää itkun ja hymyn välimaastosta sen vastakohdan tunteen, joka tahallisesti törmää koko ajan päistikkaa kaikkeen eteen tulevaan etsien etsimällä ongelmia, ihan kuten kovaksikeitetty gangsteriheila Gloriakin ennen kuin kohtaa rakkauden ja ystävyyden nuoressa orvoksi jääneessä puertoricolaispojassa.

Gloria muuttuu oikean luontonsa mukaisesti pentuaan suojelevaksi naarasleijonaksi raadellen kaikki häntä ja hänen pentuaan uhkaavat verille, tai hengiltä, uskomattomalla vimmallaan ja päättäväisyydellä niin, ettei kenellekään jää epäselväksi rikollisten hallitseman vaarallisen maailman keskellä elämää suojelevan vastavoiman toimivan sittenkin aidon välittämisen ja rakkauden nimissä. Gloriassa on sitä jotain. Hän iskee tajuntaamme täysillä ja puolustaa pikkupoikaa viimeiseen saakka pahalta ja isolta miesten maailmalta (siltä vanhalta tutulta kummitukselta, jota feministit nimittävät patriarkaatiksi eli miehiseksi mielivallaksi). Mutta on Gloria muutakin. Hän on katsojien omatunto ja halu suojella elämää. Elämän "tehtävä" ilman sen kummempia selityksiä maapallolla on elää. Katsokaa miten elävät olennot pitävät kuoleman lähestyessä kiinni elämästä. Siitä tässäkin on kysymys.

"Katsoessani Gena Rowlandsia olen hänen kanssaan matkalla jonnekin. Jonnekin muualle käsikirjoituksen ulkopuolelle, eikä se tie ole välttämättä turvallinen. Joskus kuljemme kuilunreunaa selkä vuorta vasten, joskus pysähdymme katsomaan kauniita maisemia, sytytämme tupakan ja otamme viskipaukun. Paljon ei puhuta, mutta aina välillä Gena katsoo minua silmiin hymyillen niin kuin hän vain voi. Jatkamme matkaa eikä mitään pahaa tapahdu, koska Gena Rowlands vie katsojan perille, minne kanssakulkija ikinä onkaan matkalla..." Näin on hyvä kirjoittaja ja tarkka havainnoitsija Taina West kirjoittanut Yleen Teema-sivuille tyhjentävän artikkelin sankarittarestamme Gena Rowlandista elokuvissa katsojan näkövinkkelistä. Suosittelen sen lukemisesta lämpimästi osoitteessa:­ https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/11/21/gena-rowlands-nainen-vailla-vertaa