Mihin me nyt ollaan taas rähmällään?

Teksti Harald Olausen

Oikein korvaan sorahti pahasti Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin lyhyen vierailun yhteydessä tänään Ylen Washingtonin kirjeenvaihtajan, Ida Tikan sanomana "Yhdysvaltojen olevan erityisen innoissaan uudesta suhteestaan suomalaisiin". Huhuh, että teki pahaa ja alkoi pelottaa. Se tuntuu pahaenteiseltä varsinkin nyt, kun maailma on taas jämähtänyt kylmän sodan asetelmiin Yhdysvallat vastaan muu maailma ja vaikuttaa siltä, että maailman hallinnasta keskenään kiistelevät mahtivaltiot valmistuvat raskaasti kilpaillen tulevaa sotaa (III ms.) varten viattoman Suomen joutuessa taas (muka) "ajopuuna" mukaan isojen pahoihin leikkeihin. On kummallista ettei kukaan tunnu ajattelevän tätä tai jos niin tekee, miksi on hiljaa vai pidetäänkö heidät hiljaisina ja poissa julkisuudesta?

Nyt pitäisi kysyä oikeita kysymyksiä, kuten 1: Miksi Yhdysvallat on kiirehtinyt Ukarinan-sodan varjolla saamaan strategisesti tärkeät Suomen ja Ruotsin talutusnuoransa alle sotilaallisesti ja aseiden ostajaksi maan mahtavalle aseteollisuudelle, jolla on tilauslistat kuulema täynnä jo 2030-luvulle saakka?, 2: Miksi Suomella on aivan erityinen paikka tässä näytelmässä Venäjän naapurina. Vasemmistoliiton entisen kansanedustajan ja mepin (joka osoitti kyllä olevansa enemminkin riippumaton uusvasemmistolainen eurooppalaiseen tapaan), toimittaja ja talousexpertti, Esko Seppänen, kutsui jo 90-luvulla innokkaimpia natoon ajavia osuvasti "natokiimailijoiksi". Silloin ne olivat etupäässä yhteiskunnan eliitistä ja sekä armeijan että turvallisuuspalvelun johtajista koostuva pieni piiri vahvistettuna kokoomuslaisilla ja sodan asiantuntijoilla maanpuolustuskorkeakoulusta sekä ulkopoliittisesta instituutista.

Samaan aikaan oikeistolehdet vaativat kissankorkuisin otsikoin 60-luvun radikaaleja irtautumaan rauhanaatteestaan ja väljähtäneestä kulttuuriradikalismistaan niinkin osuvasti, että 2000-luvulta lähtien olemme saaneet valtamedioista lukea milloin kenenkin nykyisen rikkaan ja kuuluisan katuvan ja häpeävän sitä, että nuorena sentään ajatteli muitakin kuin itseään ja tulojaan. Rauhanaatteen ihmisten anteeksipyyntö oli oleellisen osa huomion kääntämisestä pois rauhan todellisista uhkaajista eli sotilaista ja oikeistolaisista poliitikoista. Kun tämän päivän nelikymppiset katsovat peiliin neljänkymmenen vuoden päästä ja kysyvät mitä kaikkea tuli tehtyä, saattaa kysymys rähmällään olosta Yhdysvaltoihin olla se yleisin ripittäytymisen ja katumisen aihe, sillä yksituumaiseksi taputetussa Suomen nato-päätäksessä ei ole ollut lainkaan epäilyksen tai epäiljöiden mentävää aukkoa muutamaa entistä änkyrää vasemmistoliittolaista lukuunottamatta, jotka joko tipahtivat tai luopuivat viime vaaleissa eduskunnasta. 

Eikä silloin katumusharhoituksissa ole kyseessä mikään rauhanajan mukava ja kiltti nato, vaan verissäpäin vallasta eri mantereilla eri syin Yhdysvaltojen johdolla ja intressien mukaan sotineet natojoukot. Sodat syövät inhimillisenä pääoman ymmärryksen lisäksi elämänarvoisen elämän reunaehtoja, ja voivat nykytekniikalla tehdä maappallosta nopeammin asumattoman paikan kuin kovaa vauhtia etenevä ilmastonmuutos. Eikö kukaan suomalainen ajattele tätä kaukonäköisen viisaasti ennen, kuin on liian myöhäistä eikä katua voi muuta kuin sormet selän takana purramaisesti tarkoittamatta sitä, mitä tuli tehtyä ja millä omalla vaikenemisella antoi luvan? Suomessa on kulissein takana tehty viime vuodet iso urakka tämän yksimielisyyden saavuttamiseksi. Niinpä Ylekään ei tänään vaivaantunut natokiimassaan kutsumaan Bidenin vierailua seuraavien asiantuntijoiden joukkoon yhtään kunnolla eri mieltä olevaa tutkijaa tai asiantuntijaa – ehkä siksi ettei niitä löydy kun ei ole olemassakaan.

Oli ikävää katsoa Ylen erikoislähetyksestä, kun innokkaat naton ja Yhdysvaltojen ihailijat varauksetta vailla epäilyn häivääkään kilvan kehuivat Yhdysvaltojen roolia maailmanpolitiikassa unohtaen samalla kertoa, mitä Suomen osallistuminen mahdollisiin natojoukkojen käymiin konflikteihin maksaa niin uhreissa kuin euroissa. Montako sotilasta tulee vielä kuolemaa ja mikä on kuolemien hintalappu, jotka maksamme? Mutta mikä pahinta: entinen rauhanraja, 1300 kilometriä, Venäjän kanssa on muuttunut nyt Yhdysvaltojen ja Venäjän mahdollisen sodan ensiskun kohteena sodan rajaksi. Mitä mahtavat rajaseudulla Imatralla ja Lappeenrannassa sekä Kotkassa ja Haminassa asuvat asiasta ajatella jos, ja kun, se heille joskus selviää (ei ehkä selviä)? Nato-kartoissa Suomen ja Venäjän välinen rajavyöhyke ja sen välittömässä yhteydessä oleva sotatoimialue kun on satoja kilometrejä pitkä ulottuen aina syvälle sisämaahan saakka.

Ja jos hieman luovasti natostrategioita soveltaa, ymmärtää miksi Yhdysvalloilla oli kiire saada Suomi natoon mahdollisimman nopeasti turvaamaan naton sisämaat ja niiden toisen iskun mahdollisuus. Suomihan tuhoutuu/tuhotaan sodassa ensimmiseksi. Natokenraalit Pentagonissa ovat laskeneet koko Suomen III-ms:n ensi-iskun ja sissisodan vyöhykkeeksi, johon todennäköisemmin mahdollinen (Venäjä, Kiina tai kuka lie) vihollinen iskee ensimmäiseksi tuhoten kaiken mahdollisen eteen tulevan satojen kilometrien säteellä tuusanuuskaksi ennen kuin nato ehtii tehdä vastaiskun ja puolustautumaan hyökkääjää vastaan. Suomesta on aiemman vankkumattoman puolueettoman aseman myötä tullut maailman johtajien kartoilla nyt vain pelkkä verinen sotatanner. Tätäkö tämän päivän nelikymppiset aktiivihenkilöt (muka) halusivat?

Tätäkö täystuhoa ne neljänkymmenen vuoden päästä eläkeläisinä katuvat medioissa kertoessaan koko maan ja ikäluokkansa olleen yksisilmäisesti vahingollisin seurauksien Yhdysvaltoihin ja oikeistoon sekä sotilaisiin rähmällään? Saattaa olla vain niin että se on jo silloin liian myöhäistä eikä mitään katumista ole, eikä katujia ole enää kovinkaan montaa hengissä Suomen tuhotulla maaperällä muutamaa hassua metsissä piilevää sissiä lukuunottamatta. Meille ei ole vielä kerrottu mitä tapahtuu sitten, kun nato ensimmäisen kerran päättää antaa lopullisen iskun kaikilla mahdollisilla rintamilla Venäjälle, kyllystyttyään Ukrainan sodan hitaaseen tahtiin esimerkiksi kun Biden vaihtuu taas Trumpiin kahden vuoden päästä. Ukraina saatetaan hyväksyä kesken sodan "kuin varmuudeksi" naton jäseneksi, ja nato voi alkaa taistella suoraan koko liittouman nimissä täydellä arsenaalilla rapistuvaa ja alakynnessä olevaa Venäjää vastaan. 

Ja vaikka Venäjä onkin heikentynyt ja mitä todennäköisimmin jo nyt sisällissodan partaalla, eivät venäläiset katso hyvällä hävityn sodan jälkeen entistä osaa valtakuntaansa ja hyvää naapuriaan, joka on taistellut sitä vastaan ensimmäisen kerran sitten kesän 1944 rintamalla. Suomi ei voi enää toimia maailmassa lääkärinä tuomarin asemesta, eikä puhua tai välittää rauhaa, mikä on ollut meille aiemmin kunniakasta ja lisännyt Suomen luotettavuutta muualla maailmassa, olemmehan puolueettomuutemme turvin tehneet töitä keskinäisen ymmärryksen levittämiseksi sotien runtelemiin maihin. Tällä viikolla kuolleen Liisa Tavin, joka oli niitä viimeisiä vasemmistolaisia rauhanliikkeen näkyviä aktvisteja ja taiteilijoita, jotka jaksoivat välittää ja muistuttaa sodan vaaroista muistoa kunnioittaen voikin hyvin sanoa, ettei rauhan puolesta ajatteleminen ja toimiminen, saati sitten laulaminen ole koskaan turhaa, vaikka niin on annettu ymmärtää, sillä silloin omalla tunnolla on aina vähemmän kuin sodan puolelle hiljaisen hyväksynnän antaneilla katujilla.