Mihin menet USA?

Teksti:

Harald Olausen

Näin kyseli samannimisen kirjansa kera (Mihin menet USA? Weilin & Göös 1968) Ylen silloinen Washingtonin kirjeenvaihtaja Pasi Rutanen jo vuonna 1968. Vuosi 1968 muistutti etäisesti vuoden 2020 vaaleja. Vuoden 1968 vaalien voittajaa, republikaanien Richard M. Nixonia pidettiin melkein yhtä roistomaisena ja epämiellyttävänä kuin Trumpia. Molempia yhdisti karkea olemus ja vastenmielinen kielenkäyttö sekä välinpitämättömyys yhteisisä säänntöjä ja moraalia kohtaan, jotka sitoivat heidän mielestään kyllä muita mutta ei heitä. Vuonna 1968 sekä ennen vaaleja että vaalien jälkeen maassa oli levotonta, väkivaltaisuuksia ja kansa liikehti kaduilla osoittamassa mieltään Vietnamin sotaa ja rotusortoa vastaan samaan aikaan kun rikollisuus rehotti ja köyhyyden aiheuttamat yhteiskunnalliset ongelmat lisääntyivät. 2020 vaalien aikaan amerikkalaiset olivat taas kaduilla tällä kertaa vahvan äärioikeiston marssiessa trumpin nyrkkeinä kuin aikoinaan SA-ruskeapaidat Hitlerin Saksassa. Vuoden 1968 ja 2020 presidentinvaalit muistuttavat toisiaan myös siksi, että taistelu ihmisten mielistä valheen avulla sai valtavat mittasuhteet. Molempia aikakausia yhdistää myös preisidenttiehdokkaiden vahva usko huijauksen täydellisyyteen lakimiesarmeijoiden turvin. Silloin kun asia on käsitelty oikeudessa ja joko riittämättömien todisteiden tai hyvän puolustuksen ansiosta tuomio on ollut syytetylle vapauttava, hän on puhdas kuin pulmunen ja ongelma pyyhkäisty pois silmistä, vaikka ei asia ole käytännössä koskaan niin yksinkertaista. Paha on paha ja huijari huijaa vapauttavista tuomioista huolimatta.

Millainen pomo ja ihminen itse Trump oli kun seitsemän hänen kampanjatiimissään ollutta sai rikostuomiot 2017-2019 mm. petoksista, valheista ja oikeuskäsittelyjen estämisistä? Tai millä tavalla hänen kabinettinsa, joka koostuu pääosin häikäilemättöminä tunnetuista monimiljonääreistä, tekee päätöksiä koko kansan, ei vain oman edun nimissä? Siinäpä pulmaa pohdittavaksi. Hänen oma lakimiehensä kuvaili oikeudessa Trumpia rasistiksi, petturiksi ja huijariksi ja pyysi oikeudelta suojelua perheelleen Trumpin vihaa vastaan. Trump iskee arkaan paikkaan syyttäessään eliittiä, johon itsekin kuuluu, korruptiosta. Amerikkalainen poliittinen eliitti on läpeensä korruptoitunutta. Esimerkiksi Nixonin aikaisempi varapresidentti Spiro Agnew joutui eroamaan korruptioepäilyjen takia. Ja hieman myöhemmin itse presidentti Nixon vuonna 1972 Watergate-skandaalin myötä antaessaan avustajiensa asentaa demokraattien päämajaan salakuuntelulaitteet. Mutta se on pientä verrattuna Trumpin ja hänen tiiminsä ilmiselvään vilpillisyyteen ja korruptioon koko perheen voimalla. Voi sanoa, että roistovaltioista maailmalla puhunutta ja maailman suurimmaksi demokratiaksi itseään kutsunutta USAta johtaa nyt ensimmäistä kertaa roistomaisuudestaan kerskaileva roisto. Vaalit ovat ratkeamassa perjantaihin mennessä Bidenin hyväksi tässä äärimmäisen tasaisessa jännitysnäytelmässä. Trumpia saattaa odottaa vankila ja henkilökohtainen konkurssi. Ehkä juuri siksi totuudesta, laista, yleisestä mielipiteestä ja hyvistä tavoista piittaamaton ylimielinen ja epätoivoinen Trump lietsoi väkivaltaa ennen vaaleja uhkaamalla medioissa kutsua valkoiset kannattajansa kaduille protestoimaan, jos vaalit eivät sujuisi hänen suunnitelmiensa mukaan.

Vuoden 1968 ja vuoden 2020 presidentinvaalien aikaan ongelmia lisäsi sama pelokkuus kansakunnan epävarmasta kohtalosta. Rutanen aloittaa raporttinsa USAn vuoden 1969 presidentinvaaleista kuvailemalla, miten ilmassa on ollut paljon sellaista, mikä on tehnyt ihmiset levottomiksi. Se ei ole hänen mielestään yksistään kuvitelma marisätkän imelän savun sekoittumisesta savustetun häränseläkkeen tuoksuun esikaupunkitalojen takapihoilla. Se ei ole ollut yksistään nuorison kapinaa Systeemiä ja Järjestelmää vastaan vaan paljon vakavampaa. Rutanen muistuttaa filosofi Eric Hofferin sanoneen Amerikan livahtaneen syrjään historialta. Mitä hän tällä tarkoitti? Sitäkö ettei maa ole koskaan ollut täysin jähmettynyt oman suuruutensa ihailun alle vaan toiminut todellisena vapaan maailman veturina, mitä tulee talouden ja demokratian edistämisessä? Sitä eivät edes hyväuskoisimmat amerikkalaiset itsekään usko. USAn toiset kasvot ovat vaarallisen rumat ja kuin vihje tehdä pahaa ja tappaa, kuten olemme voineet lukea John Grishamin nokkelista oikeussalidraamoista hänen tiiliskivijännityskirjoistaan. Yllättävää Rutasen raportissa on sama lopunajan tunnelma nykyajan modernissa Babyloniassa, mikä natisee satojen kansallisuuksien puristuksessa liitoksestaan mutta ei ennusteista huolimatta murru vaan sopeutuu veren maku suussa, kuten loistavassa Jokeri-elokuvassa näimme:

"Vahingoniloiset eurooppalaiset vallankumousfilosofit ovat olleet havaitsevinaan, että suuri osa Amerikan yhteiskuntarakennetta on väistämättömän romahduksen partaalla. Heidän mukaansa tämä rakennelma pysyi pystyssä niin kauan kuin valvonta ja kuri säilytettiin pitämällä yhteiskuntaluokat jollakin tavalla tasapainossa; vastarinta murskattiin kommunismin vastaisilla puhdistuksilla."

Valtiotieteilijä Clinton Rossiter kirjoitti jo vuonna 1960 USAn poliittisen elämän kohtalokkaimman tosiasian olevan se, että maata hallitsee järkkymätön, paatunut ja melkein tyrannimainen kaksipuoluejärjestelmä. USAssa kolmas puolue ei ole koskaan onnistunut pääsemään kahden valtapuolueen apajille tai rinnalle kalastamaan valtakunnallisesti varteenotettavana vaihtoehtona ääniä ja valtaa. Kun jokin uusia idea tai ryhmä alkaa esiintyä, on valtapuolueilla ollut tapana sulauttaa ne sisäänsä. Vuonna 1968 Georg Wallacen laki- ja järjestysteemalla ratsastanut itsenäisyyspuolue sai ehdokkaansa listoille jokaisessa osavaltiossa ilman sen suurempaa menestystä. Kyseessä oli yhden henkilön johtama karismaattinen sekä hetkellinen ilmiö, joka ei saanut myöhemminkään varteenotettavia seuraajia USAn poliittisessa historiassa.

Mihin USA on ollut menossa viimeiset 200-vuotta? Ei ainakaan demokraattiseen suuntaan julksista puheista huolimatta. Siitä on todisteena demokratian rappioksi katsottava valtava lobbaaminen ja ennennäkemätön poliittinen korruptio, mikä näkyy kaiken yhteiskunnallisen toiminnan politoimisessa. Kun valtaapitävät taloudelliset piirit kokevat jonkun uudistuksen, kuten Obaman yrittämän Obamacaren - terveysuudistuksen uhkaavan maan todellisia vallanpitäjiä suuryrityksiä kuten isoja vakuutusfirmoja, lääketehtaita ja mm. isoja sairaalaketjuja, he aloittivat likaisen kampanjan medioissa uudistusta vastaan haukkumalla sen yritykseksi sosialisoimalla (huomatkaa 50-lukulainen republikaanien maccarthyrylainen kommunismi-pelottelusana kaikkea uudistusta ja uudistajia -köyhiä tavallisia ihmisiä - vastaan on muuttunut sanaksi sosialismi) viedä ihmisten vapauden eikä muuta tarvita. Puolet on vastaan ja toinen puoli on puolustusasemissa ja maassa on jälleen moniksi vuosikymmeniksi pattitilanne ja mistä tapella, jos muuta ei ole tarjolla.

Demokratian ei pitäisi olla vaikeaa muistutti Vermontin senaattori Bernie Sanders. Sen periaatteiden tulisi olla juurtunut jokaisen yhdysvaltalaisen sieluun. Aikaisempien presidenttien Jeffersonin, Adamsin, Painen, Washingtonin, Madisonin, Franklinin ja Hamiltonin esikuvien innostamina. Mutta asia ei ole näin. Ei sinnepäinkään. Eikä ole koskaan ollutkaan. USA on paljon puhetta silmänlumeeksi asian kuin asian suhteen, ja samassa kolikossa se toinen puoli näkymättömänä mitä ei pitäisi olla tai sallia terveen järjen, moraalin ja demokratian nimissä tapahtuvaksi. Demokratia on USAssa ase ja kulissi, minkä nimissä ja varjolla voi vallassa oleva ja hänen mahtavat taloudelliset tukijansa tehdä juuri niin kuin itse haluavat juuri kenenkään voimatta puuttua asioihin, ennen kuin se on jo liian myöhäistä. Sanders onkin niitä harvinaisia eturivin poliitikkoja, joka osaa ja uskaltaa puuttua demokratian suurimpaan nykyongelmaan, rikkaiden mahtiin vaikuttaa amerikkalaisen vahingollisesti omaa etuaan yleistä etua vastaan yleisen politiikan suuntaan.

Amerikkalaisen presidentti-instituution eräs elinehdoista on ollut presidentti Woodrow Wilsonin ajoista lähtien vakiintuneet lehdistösuhteet. Mutta eivät kaikki presidentit ole sen jälkeen juosseet lehdistön pillin tahdissa. Esimerkiksi Grantilla, Taftilla ja Hooverilla oli yhtä kylmät ja huonot suhteet lehdistöön kuin Trumpillakin. Siksi Trumpin demonisoiminen ihmetyttää. Hän ei ole poikkeus republikaanipresidenttien tavassa hoitaa presidenttiytään kuin kuningas New Yorkissa. Se on myös yksi syy siihen, miksi länsimaissa oli laajalle levinnyt harhaluulo sekä edellisissä vaaleissa Clintonin ja nyt Bidenin lähes varmasta voitosta hurjalla 10 prosentin marginaalilla. Esimerkiksi kun eduskunnan ulkoasianvaliokunnan varapuheenjohtajalta ja entiseltä pitkäaikaiselta demariulkoministeriltä, 74-vuotiaalta Erkki Tuomiojalta kysytään Ylen tv-iltauutisissa vaaleista, hän vastaa silmää räpäyttämättä vaalien olleen ennen näkemättömät mitä tulee huhuihin ja poikkeukselliseen tunnelmaan. Siinä hän on väärässä. Koko 60-luku oli Yhdysvalloissa rajua taistelua vallasta valheen ja propagandan avulla. Kun presidentti John F. Kennedyn neuvonantaja professori Arthur M. Schlesinger jätti tehtävänsä Valkoisessa talossa, hän tuskaili julkisuudessa, ettei voinut enää koskaan suhtautua vakavasti siihen, mitä toimittajat kirjoittivat politiikasta.

Mediat ovat tässäkin pelissä ratkaisijan roolissa. Kuinka kaukaisilta tänään tuntuvatkaan Lincolnin ylevät sanat USAsta maana, jonka kansalaisten päämääränä on ja tulee olla luoda kansalaisten hallinto kansalaisten hoitamana omia kansalaisiaan varten. Korruptio ja talouden valta toimii epädemokraattisesti demokratiaa vastaan. Korkeimman oikeuden tuomari Louis Branders puuttui tähän ongelmaan aiemmin muistuttamalla, että yhdysvaltalaisten on tehtävä tärkeä valinta totuuden ja valheen välillä, josta riippuu kansakunnan parantuminen. Me voimme elää demokratiassa tai voimme antaa harvojen hallita USAn rikkauksia. Molempia me emme hänen mukaansa voi koskaan saada. Rutasen raportin mukaan amerikkalaiset kokivat shokin huomatessaan 30 miljoonan köyhän muodostaneen ennen vuoden 68 presidentinvaaleja eräänlaisen toisen kansakunnan USAn sisälle, slummiutuneen ja katkeroituneen. Ensimmäinen shokki oli 60-luvun nuorison kapinallisuus ja amerikkalaisvastaisuus reaktiona 50-lukulaista perinteistä konservatiivisten perhearvojen edustamaa cocacola-kulttuurin yletöntä kulutusmaailmaa vastaan.

Bernie Sanders on näistä asioista puhuessaan joko tahallisen sinisilmäinen tai sitten tekopyhä yrittäen korostaa demokraattien viattomuutta tapahtuneiden ikävien asioiden edessä. Sandersin idealismi on osa amerikkalaisen vasemmiston toivelistaa. Mutta valitettavasti demokraatit ovat olleet yhtä innokkaita poliittisen korruption halvaannuttama nukkehallitsijoita kuin republikaanit. Rikkaiden masinoima poliitikkojen kampanjarahoitus on amerikkalaisen unelman kääntöpuolena muodostunut demokratian painaiseksi. Sanders kertoo, miten kourallinen monimiljardöörejä käytti pienen Ohion senaattorinvaaliin 100 miljoonaa USD saadakseen itselleen mieluisen ehdokkaan senaattiin. Ongelma on se, että kaikki julkiset virat on ostettavissa. Poliittinen raha vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen sekä myös sisä- ja ulkopolitiikkaan epädemokraattisella tavalla vain rahoittajien näkemystä painottaen. Rahalla ostetut poliitikot todellisuudessa toimivat rahoittajiensa eivätkä äänestäjiensä edustajina lainsäätäjinä.

Vuoden 1968 presidentinvaalien ehdokkaat olivat demokraattien Hubert Humhrey ja republikaanien jo toista kertaa ehdolla presidentinvaaleissa ollut entinen Eisenhowerin varapresidentti Richard M. Nixon. Kumpikin tuntuivat olevan väärässä näytelmässä väärään aikaan ja sopimattomia ehdokkaiksi. Siinä myös yhtymäkohta näiden kahden vaalien kesken. Vuoden 68 tunnelmaa hallitsi opiskelijaradikalismi uudet kasvot ja kyllästyminen texasilaista vanhoillisena ja arvokonservatiivina pidettyä vanhan vallan edustajaa, istuvaa demokraattipresidentti Johnsonia kohtaan. Rutasen mukaan vuoden 1968 presidentinvaaleihin liittyvää taistelua kuvattiin emotionaaliseksi orgiaksi, joka pyrki siirtämään huomion pois todellisista kiistakysymyksistä ja halvaannuttaa senkin vähäisen aivotoiminnan, jonka ihminen normaalisti pystyisi panemaan liikkeelle. Tässäkin vuoden 1968 ja vuoden 2020 presidentinvaaleilla on yllättävä yhtymäkohtansa. Vai toistuuko hieman eri kaavussa presidentinvaaleista toiseen USAssa? Onko tämä se näytelmä, mitä kaikki odottavat näkevänsä?

Myös molemmat pääpuolueet, demokraatit ja republikaanit olivat yhtä hajalla ennen vuoden 1968 presidentinvaaleja kuten siinä prosessissa, mikä oli johtanut vuoden 2020 presidentinvaaleihin demokraateissa ja republikaaneissakin. Istuva presidentti Lyndon B. Johnson eristettiin. Hän koki itsensä ulkopuoliseksi hakeutuen toisen samanlaisen Capitol-kukkulan vanhan ketun, poliittisen vastustajansa ja vanhoillisena haukkana tunnetun republikaanien kärkinimen Everett Dickensin seuraan. Vietnamin sota oli räjäyttänyt radikaalien Pandoran lippaan ja salaileva eisenhowerilainen kabinettipolitiikka oli saanut väistyä Johnsonin ja Dickensin suureksi mieliharmiksi. Vuoden 2020 presidentinvaalien alla trumpilaiset valtasivat republikaanipuolueen. Demokraattien sisäinen hajaannus sai aikaan sen, että kompromissina yhdistävänä voimana Trumpia vastaan ehdolle asetettiin poliittisen kulta-aikansa 90-luvulla elänyt (suomalaisittain kokoomuslainen) kohtelias mutta ajatuksiltaan keskinkertainen vanhus, jonka mitäänsanomaton poliittinen ohjelma ei ärsyttänyt liiaksi republikaanien oikeistosiiven ärhäkkäitä öykkäreitä. Siksi hänet huudettiin lopulta yksimielisesti puolueensa ehdokkaaksi. Vain keskitietä kulkeva Biden pystyi galluppien mukaan lyömään istuvan presidentin. Ja täpärälle sekin meni maltillisten republikaanien hiljaisesta tuesta huolimatta.