Miten valefeminismihegemonia tuhoaa oikean feminismin Sarvissa

16.06.2022

Teksti Harald Olausen

Vuodesta toiseen jatkunut ja nyt lakipisteensä Pohjoismaissa saavuttanut miesvihamielisen feminismin riemumarssi on aiheuttanut sen, että tasa-arvolain nimissä monilla aloilla naiset ovat syrjäyttäneet miehet johtopaikoilta, ja ottaneet käsiinsä ehdottoman hegemonian pyörittelyn syöttää maailma täyteen valheita, mikä on johtanut vielä nykyisin, tabuna pidettyyn - ei puhuta kun ei saa, ja se joka määrää, mistä ja miten saa puhua ja milloin, on usein miesvihamielinen nainen - miesten syrjintään ja naisten suosimiseen, mutta mikä ehkä pahinta: mielivaltaan. Ongelma on varsin yleinen kulttuurin kentällä, jota pitää tutkia eurooppalaisen kriittisen marxilaisuuden tradition ja hallitsevan hegemonian analysoinin sekä paljastamistamisen näkökulmasta . ÄLKÄÄ vielä HÄTÄILKÖ! Kyseessä eivät ole oikeat feministit vaan ns. vihreät maailman pintarakenteesta ja omasta peilikuvastaan kiinnostuneet valefeministit. Oikea feministi haluaa sukupuolten välille tasa-arvoa eikä syrji vähemmistöön jäänyttä osapuolta, vaan tekee kaikkensa, jotta syrjässäkin olevat maan hiljaiset ja tukahdetetut saavat äänensä oikeutetusti esille. Lukekaa tarina loppuun niin ymmärrätte millaisia he ovat ja mitä he tekevät. Kyseessä ei ole selvennykseksi ideologia, vaan ns. valefeministien vallanhimo ja vallan väärinkäyttö, sillä feminismi ideologiana pyrkii Ranskan Suuren Vallankumouksen perillisenä samaan ihmisten väliseen yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon, kuin mitä ihmistä orjuuksistaan vapauttamaan pyrkivät ideologiat marxismi ja sen eri käytännölliset versiot sosialismissakin.

Olen aina pitänyt siskoja radikaalifeministejä KULTTUURIMARXISTINA tärkeinä ja ärhäköinä taistelutovereina ehdotonta vääryyttä ja epätasa-arvoa vastaan taistellessa, sillä he ovat ymmärtäneet Marxin tavoin, ettei ihmisellä ole menetettävää muuta kuin kahleensa. Ihmisen pitäisi vapautua häntä ympäröivistä orjuuksista ja murtaa vääryyksien voiman kirous elämässään. Kyse ei olekaan siitä, vaan valefeministien, jotka ovat usein lähtökohdiltaan porvarillisia ja mikä vielä pahinta, pikkuporvarillisia, halusta hyväksyä maailman epäoikeudenmukaisuus - kuten vihreät tekevät haluamattakaan puuttua riiston lopettamiseen, kunhan vain ruoskaa heiluttaa nainen. Heille - näille vihreille feminismeille - feminismi on instrumentti ei arvo. Siksi he takertuvat valtaan sukupuoli - ei arvot tai muutoksenhaluinen politiikka - edellä, ja yrittävät valefeministeina sukupuolisoida, käyttääkseen valtaa väärin mielivaltaisesti, omia asemiaan pönkittääkseen muiden kustannuksella, ja kaiken saavuttaakseen asemansa feminismillä ratsastaen. He ovat samalla tavalla valefeministeja, kuin mitä Fernando Pessoa kutsui Anarkistipankkiirissaan radikaaleja teeskenteleviä valeanarkisteja. He tekevät pahaa oikealle feminismille ja ällöttävät oikeita feministejä samalla tavalla kuin Astrid Lindgreniäkin. Tämä on tarina suomalaisesta valefeminismistä, joka uhkaa tuhota oikean feminismin. Entinen vähemmistö, naiset ovat vallanneet lähes kaikkien kulttuurijärjestöjen johtopaikat ja jakavat keskenään niin rahat, julkisuuden kuin sen tärkeän määritelmän, mikä on hyvää ja mikä ei. Valefeministit eli ns. vihreät feministit ovat mieltyneet valtaan eri järjestöissä, medioissa ja kulttuuurielämässä.

Valefeministikysymyksessä on hieman sama ongelma, kuin mistä Aleksi Okkonen kirjoitti uusimmassa Kulttuurivihkoissa 2/2022 otsikolla Elämäntapavasemmisto lannistaa työväenluokkaa. Kuvaavaa aiheelle on se, että siitä puhutaan Sakassa mutta ei Suomessa, missä tilanne on ihan sama vasemmistoliiton "elämäntapavasemmistolaisten" keskuudessa ja todellinen yksi syy sille, miksi vasemmistoliitto ei kasva koskaan ulos lapsenkengistään todelliseksi poliittiseksi vasemmiston johtavaksi vaihtoehdoksi, sillä valefeministit elämäntapavasemmistolaisten tapaan hengailevat eri totuuksien ja olomuotojen välillä rennosti ja ajatuksia sekä ideologioita syntaksisesti ilmaan heitellen. Tärkeintä heille on lippiksen oikea väri ja kaulahuivin asento sekä kaiken aidon ja oikean halveksunta. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Okkosen kirja-arvio Sahra Wagenknechtin saksalaisesta kirjasta Die Selbstgerechten - Mein Gegenprogramm fur Gemeinsinn und Zusammenhalt (Campus Verlag 2021) kertoo nykyvasemmistoa vaivaavasta yläluokkaisesta yliherkkyydestä ja sen polittikasta, mistä on tullut yksityiselämän jatketta eli elämäntapavasemmistolaisuutta, mihin ei enää mahdu terve järki eivätkä tavalliset ihmiset vaan vain MINÄ. MINÄ, MINÄ - ihan kuin valefeminismissakin. Kosketuksen menettämisen omaan ydinkanttajakuntaansa kirjailija laittaa "vasemmistoliberalismin" syyksi. Lukekaa lisää uusimmasta Kulttuurivihkosta siitä, miten itsekkyydessään typerät ihmiset pilaavat aina hyvät aatteet.

Marx ymmärsi Ranskan vallankumous mielessään porvarillisen yhteiskunnan olevan ongelma numero yksi yrittäessä vähentää yhteiskunnallisia ristiriitoja. Se mitä hän ei osannut ennakoida, olivat radikaaliksi tekeytyneet vallanhaluiset valefeministit, jotka vesittivät vallanhalussaan tasa-arvoiseen maailmaan pyrkivien ihmisten tavoitteet maailmasta vailla orjuuttajia ja valheita. Marx kuitenkin ennakoi uuden ihmisen ongelmatiikan: ihmisen uudestisyntyminen oli vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, sillä sen toteutumista estivät vakiintuneet edut ja luokkaitsekkyys. Tämä on vapauden, sen oikean ja ihmisestä lähtevän vapauden, sekä sukupuolten välisen tasa-arvon, yksi suurimmista ongelmista. Marx näki tämänkin kritisoidessaan porvarillista emansipaatiota rajoittuneeksi. Siitä on kyse myös valefeminismissä; he eivät ole kiinnostuneet muuttamaan huonoja valtasuhteita paremmiksi tai näe taloudellista valtaa totaalisena konfrontaationa tai perusongelmana, vaan haluavat valtaa itselleen ehdoin tahdoin, ummistaen samalla silmänsä rajuilta yhteiskuntariidoilta ja huutavilta vääryyksiltä. Tähän peliin kuuluu myös se, että hallitsevaa valefeminismihegemoniaa ylläpitävät VIHREÄT ja instituutiot eivät puhu aikeistaan totta tai tarkoita ihan tarkalleen sitä, mitä esittävät ajattelevansa silloin, kun kyseessä on valta ja sen mukanaan tuomien etujen jakaminen omalle sisäpiirilleen.

Kaikki on hegemoniaa, kuten legendaarinen "vastaanhangoittelija" ja toisinajattelija Hannu Taanila sanoi ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin haastattelussa Kansalliskirjastossa 5.2.2015 (https://sananvapauteen.fi/henkilokuva/437): "Hannu Taanila ei innostu käsitteistä 'sensuuri' ja 'sananvapaus'. Hänen mukaansa kaikki noudattaa vallitsevaa gramscilaista hegemoniaa (Antonio Gramsci, 1891- 1937, edusti kriittistä marxilaisuutta ja korosti hallitsevan hegemonian analysointia ja paljastamista). Kun Tuomas Anhava pyysi Taanilaa kirjoittamaan arvion Eino Kauppisen Haanpää-elämäkerrasta, Uudessa Suomessa päätettiin, ettei Taanilan nimeä arvostelussa mainita. Taanila ei pidä tätä sensuurina, vaan hegemoniana. Ekholm kysyy Taanilalta mitä se hegemonia on? Kaupallista hapatusta: "Ei se ole kaupallista. Sinä voit pukea sen (hegemonian) kaupalliseen muotoon tai ilmaista sitä kaupallisin termein. Mitä eroa on klassisella Tiedonantajalla ja tämän päivän Helsingin Sanomilla? Funktionaalisesti ei mitään eroa. Sen sijaan tämän päivän Tiedonantaja on paljon vapaampi lehti. Siellä esiintyy esimerkiksi Sixten Korkman isolla jutulla. Mielestäni tässä on kysymys hegemoniasta, ja lähde SIITÄ liikkeelle. (Taanilan mukaan siis käsillä olevaa sananvapauden ja sensuurin historiaa ei kannata sellaisenaan kirjoittaa...ellei ota hegemoniakäsitystä mukaan.)"

Hegemonian hyppysiinsä anastaneet valefeministit ovat usein liian vallanhimoisia ja hyvien perheiden koulutettuja kiipijöitä, joilla on kiivas moottoriturpa ja terävät kyynärpäät. Hyvin harvoin heitä kiinnostaa maailman ja yksilön ristiidat yksilön onnen tiellä. Heidän ei tarvitse välittää, koska he kuuluvat luokkaan, jolla on sosiaalista pääomaa ja yliopistosuoja. He puhuvat suulla suurella suurista periaatteellisista asioista, mutta eivät tee mitään vääryyksien poistamiseksi. Miehet ovat heille myrkkyä. Kulttuurialalle on syntynyt kummallinen jännitysnäytelmä, missä naisten sanomiset ovat arvokkaampaa kuin miesten, ja missä tasa-arvoa ei enää toteuteta, eikä siitä olla huolissaan sellaisissa järjestöissä, joissa naiset ovat johdossa, kun miehet pysyvät muutenkin hiljaa ja vaarattomina valefeministien feministikortin heiluttelulta pelästyneinä. Kuinka kauan tällainen saa jatkua, kunnes sille syntyy vastaliike ja miehet ottavat yhteen vihamielisen valefeministilauman kanssa? Ei enää ehkä enää kauan, sillä monet miehet ovat alkaneet perätä oikeuksiensa perään olla eri mieltä kuin naisistunut ympäristönsä. Miksi heidän pitäisi olla hieman aktiivisempia puolustaessaan itseeään? Koska usein kysymys on törkeästä tasa-arvolain loukkaamisesta miehiä vastaan prosenteilla 80-20, usein jopa 90-10.

Valefeministit ovat tasa-arvon nimissä kammenneet itsensä useiden järjestöjen johtopaikalle. Järjestöt, koulutus ja kulttuuri-sekä mediat ovat heille elintärkeitä vaikuttamiskanavia ja valefeministihegemonian ylläpitäjiä. Koko yhteiskunta, myös sortokoneisto, on naisistunut ja piilovalefeminisinyt. Mutta heti valtaan päästyään heille kävi samoin kuin vihreille valtaan päästyään, jotka unohtivat ensin luonnon, sitten kohtuullisuuden ja lopulta järjenkäytön. Samoin kävi valefeministihegemonialle ja naisille, jotka unohtivat heti tasa-arvon, ja käyvivät sen nimissä sortamaan hiljaisiksi alistettuja miehiä. Asiasta ei puhuta - kun ei saa puhua, sillä naiskortti on nyt yhteiskunnallisilla pelikentillä valttia, ja juuri siksi miehet pitävät suunsa supussa. Yksi ala, joka alkaa olla naisistunut päästä kantapäähän on kulttuuriala. Mihin se kaikkeen pahaan se käytännössä voi johtaa kun liiton toiminnassa jyllää valefeministihegemonia vailla riittävää vastavoimaa? Kerronpa siitä hyvin kuvaavan esimerkin. Koneen säätiö rahoittaa parhaillaan Suomen arvostelijoiden liitto SARV ry:n Kritiikki näkyy-hanketta, joka on herättänyt toteutuksen puolesta hämmennystä ja kritiikkiä suuressa osassa jäsenistöä.

Hanke ei ole vakuuttanut kaikkia eikä vaikuta kirjoitusten perusteella (mm. kotkalaisen itsemurhan tehneen huippunovellisti Raija Siekkisen piinaajana - August Ahlqvistina - tunnetun, partiolaisten kesäleirien tiedottajana tunnetuksi tulleen Päivi Taussi-Forsmanin) erityisen laadukkaalta. Mutta miksi kukaan ei uskalla kritisoida hanketta julkisuudessa? Vastauksena voisi olla Kritiikki näkyy- hankkeen koordinaattori Maaria Ylikangas itse projektin työntekijänä hehkuttama projektin tunnustuksellinen "voimallisuus", mikä vaikuttaa enemmän kuin hörhöhenkiseltä höpötökseltä, kuin vakavasti otettavana totena. Kenet muut se on voimauttanut kuin hänet ja hänen kaverinsa? Ei kovin kuulemma monia. Kaikki jäsenet ja projektia hiljaa sivusta seuranneet eivät ole ihan samaa mieltä Ylikankaan kanssa, mutta eivät halua, tai uskalla, omilla nimillään astua siitä julkisuudessa puimaan, sillä he tietävät vaarantavansa sen jälkeen omat mahdollisuutensa saada töitä ja apurahoja. Mutta mikä tässä erityisesti mättää? Ongelmana on hankkeen sukupuolittuminen ja naisten ylivalta eli hegemonia. Hyvin koulutetut ja voimakkaat naiset eivät anna periksi omista näkemyksistään eivätkä hevin tunnusta teheensä väärin, valehdelleen tai liikkuvan julkisesti kyseenalaisilla periaatteilla varustettuna. Siksi projektista ei voi eikä saa esittää kriittisiä arvioita ja siksi kriittiset äänet ovat mieluummin hiljaa.

Hanke koetaan vahvasti naisten omaksi hankkeeksi eikä siihen ole miehillä nokankoputtamista. Olisi asiat voinut hoitaa tosiinkin, jos olisi ollut tahtoa. Liitto on täynnä osaavia miespuolisia jäseniäkin. Nyt projekti näyttää onnistuneen projektin johdon ja siinä mukana olleiden mielestä erinomaisesti. Totuus on paljon raadollisempi. Projekti näyttää kauniista juhlapuheistaan huolimatta voimauttavan etupäässä naisia. Niin ei pitänyt olla, vai pitikö sittenkin olla? Oliko se projektiin kätketty piiloviesti? Miksi projektin kaikki neljä vastuuhenkilö olivat naisia? Oliko kyseessä naisten oma puuhaprojekti? Se täky, millä projektia myytiin Koneen säätiölle, oli väite hankkeen kyvystä lisätä kritiikin yhteiskunnallista painoarvoa demokraattisen kansalaiskeskustelun ytimessä. Kauniit sanat eivät ole tosia eivätkä todet sanat kauniita, käy hyvin yksiin tässä projektissa, sillä näin ei ole käytännössä asian laita. Laaja yhteiskunnallinen keskustelukenttä on ollut hiljaa eikä hankkeen itsensä asettamat tavoitteet ole siltä osin toteutuneet vaan jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.

Projekti on sen sijaan lisännyt projektissa mukana olleiden naisten vaikutusta ja näkyvyyttä sekä yhteiskunnassa että kriitikkomaailmassa. Ei paljon muuta eikä se ollut projektin alkuperäinen tarkoitus, ellei todellinen tarkoitus ollutkin se, ja omien naispuolisten kaverien suosiminen. Projektilla oli muutenkin taivaanrannanmaalarien tapaan kovin epärealistiset tavoitteet muuttaa kotimaisten medioiden suhdetta taidekritiikkiin. Sekään ei ole projektista huolimatta muuttunut mihinkään - paitsi ehkä huonompaan suuntaan, sillä laadukasta ja asiantuntevaa kritiikkiä ei enää käytännössä esiinnyt Hesaria, Turun Sanomia ja Kalevaa lukuun ottamatta juuri missään. Kun projektin tavoitteita lukee ja vertaa niitä tähän päivään hämmästyy lisää. Mikään tavoite ei näytä toteutuneen, kuten tavoite vakiinnuttaa kritiikki osaksi paikallisjournalismia. Oliko tässä tyyppiesimerkki siitä, miten ammattimaiset apurahanhakijat kuppaavat ammatikseen valheellisilla sanoilla isoja rahoja itselleen, koska Menivätkö rahoittajan Koneen-säätiön rahat hukkaan? Oliko hanke tehty vain itsetarkoitukselliseksi projektiksi, jossa yhdistys sai rahaa ja näkyvyyttä satuilemalla kauniita tarinoita, kuten nykyisin apurahojen saantiedellytyksenä tuntuu kaikkialla olevan.

Ei väliä mikä on sisältö tai tekijän todelliset kyvyt, tärkeintä on hyvä sumutusverho ja hyvät, samanmieliset kaverit antamassa "asiantuntijalausuntoja" ystävistään säätiöiden päättäjille. Miten tällainen kaveritoiminta on mahdollista? Siksikö että SARVissa vallitsee samanmielisten ylivalta? Eri mieltä saa olla, mutta se johtaa automaattisesti ulkoruokintaan. Myös liiton työntekijänä on ollut nainen. Jotain tästä yksitoista vuotta vallassa olleesta toiminnanjohtajasta kertoo se, ettei hän osaa edes perusasioita yhdistyslaista. Yhdistytoiminnan perustana oleva pöytäkirjoissa unohtuu tarkuus, täsmällisyys ja sitä kautta myös valitettavasti laillisuus, kun ei osata vaikka uhotaan osaavan. Eri mieltä olevat ovat tällaisen mielivallan edessä hiljaa piilossa ja heitä on paljon. Liiton merkitys on suuri jo siksi, että se koostuu kulttuurialan asiantuntijoista ja sen sanomisilla ja tekemisillä on merkitystä' ympäröivään yhteiskuntaan. Samoin se, keitä se tukee ja mitkä projektit se itse näkee tukemisen arvoisiksi. Kritiikki näkyy-hanke ei käytännössä ole ihan sitä, miltä se ensi silmäyksellä näyttää olevan. Yksi mahdollinen julkilausumaton piirre on projektin kielteinen vaikutus vahvistaa liiton johdon valtaa jäsendemokratian kustannuksella.

Miksi tästä ei puhuta? Siksi että kukaan ei uskalla, ainakaan julkisesti. Silti ei pidä unohtaa, että jäsenillä on oikeus ja velvollisuus olla varuillaan mielivallan ja syrjinnän edessä. Olen lukenut viimeisimmän Yhteinen kritiikki- kirjan ja siksi olen myös itsekin huolestunut. Ilmiselvästi tasa-arvoalain henki ei ole lainkaan tässä projektissa toteutunut kun ei ole edes haluttu toteutuvan. Lähes kaikki mukana olleet ja kirjaan kirjoittaneet ovat olleet naisia. Kirjan toimittamisesta on vastannut neljä naista ja kirjan 17 kirjoittajasta naisia tai sukupuoleltaan biologisiksi naisiksi luettavia on 14 eli vain kolme miespuolista kirjoittajaa on pyydetty ja hyväksytty kirjan artikkelien kirjoittajiksi. Mutta ne ovatkin hyviä, kuten Max Ryynäsen kirjoitus heti kirjan alussa. Onko Koneen säätiö tietoinen näistä ongelmista? Hankkeen tarkoitus ei ole kaiketi ollut julistaa ja saarnata yhtä totuutta ja polkea tasa-arvoa, vaan innostaa ja kannustaa jäseniä sisäiseen laaduntarkkailuun. Kukahan säätiöllä valvoo hankkeen toteutumista? Ihmettelen! Hanke on tarjonnut paljon myönteistä näkyvyyttä ja ponnahduslaudan julkisuuteen monelle hankkeessa mukana olleelle valefeministille, jotka ovat saaneet apurahoja. Kun projektin toteuttamista katsoo vaikuttaa siltä, että se rikkoisi tasa-arvolain henkeä naisten ja miesten asettamista eri asemaan sukupuolen perusteella naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (609/1986, tasa-arvolaki) perusteella.

Miksi asiasta on hyvä puhua vielä tässä vaiheessa, kun sota naisten ja miesten välillä ei ole roihahtanut isompiin likkeihin, sillä luulisi muidenkin huolestuvan ilmiöstä ajan myötä ja sille syntyvän muunkinlaista vastavoimaa kuin ällötyhmätpersut? Valefeministit ovat hiljaa tyytyväisinä vaikka tietävät samalla törkeillä tasa-arvoa luokkaavilla tempuillaan tuhoavansa oikeaa feminismiä eli sukupuolten herkän tasa-arvon toteuttamista. Se ei heitä kiinnosta. Heitä kiinnostavat vain puhtaasti valta ja sen käyttäminen vahvistamaan omia asemiaan sukupuoli suojanaan. Kyseessä on kilpailun vääristäminen, syrjiminen ja toisten suosiminen toisten kustannuksella. Ongelma on yleinen valefeministien johtamalla naisistuneella kulttuurikentällä. Entinen vähemmistö, naiset ovat vallanneet valefeministien johdolla lähes kaikkien kulttuurijärjestöjen näköalapaikat, ja jakavat keskenään niin rahat, julkisuuden kuin sen yleisen käsityksen, mikä on hyvää, huonoa, ja mikä ei. Mutta milloin kaikille tälle pannaan piste iin päälle? Kuka on se rohkea ensimmäinen oikea feministi tai tasa-arvon nimeen vannova mies, jotka yhdessä tai erikseen uskaltaisivat ja tahtoisivat korjata tämän suuren ja totuutta syövän vääryyden?

Kaikki tämä on mahdollista kun pieni piiri pyörii ja kukaan ei sano mitään, ettei paljasta liikoja. Yhdistyksen muoto on johtoa suosivana epädemokraattinen, ja tehty suojelemaa kulloistakin valtaa pitävää klikkiä. Vaikuttaa siltä, että yhdistyksen pitkäaikainen ja voimantunnossaan itseriittoinen toiminnanjohtaja on se kerhon Iso Paha Susi, joka päättää kulisseissa mitä tehdään, ja kuka saa tehdä. Syyskokous valitsee puheenjohtajan ja varsinaiset jäsenet kahdeksi kalenterivuodeksi kerrallaan, varajäsenet vuodeksi. Yhdistyksen johdon vaihtaminen on tehty vaikeaksi, ellei peräti mahdottomaksi. Kun puheenjohtajalta ja toiminnanjohtajalta pyytää pöytäkirjoja luettavakseen tai sääntöjä tarkistettavaksi, nihkeys on käsinkosketeltavaa ja kommunikointi sangen epäystävällistä. On olemassa joukko sarvilaisia, jotka haluasivat muutoksen. Silti he ovat hiljaa julkisuudessa eivätkä uskalla (vielä) sanoa mielipiteitään. Sen ymmärtää kun on ollut s-postiyhteydessä istuvaan johtoon. Puheenjohtaja alleviivaa viestissään syvän inhonsa ja halveksuntansa aktiivista ja toiminnasta kysymyksiä esittävää jäsentä kohtaan antamalla ymmärtää viestin läpi, ettei aio ottaa esityksiä todesta pyytämällä "varmuuden vuoksi lähettämään ne uudelleen lähempänä ajankohtana", ihan kuin printtereitä tai wordeja olisi vielä keksitty.

On ihan selvää että kuuluminen SARViin on tehty tuskalliseksi kokemukseksi - kuin pakolliseksi via dolorosaksi, jossa on siedettävä sanelua, käskyjä ja pysyttävä mahdollisimman hiljaa. Millainen kokemus oli kysellä sarvilaisilta heidän salaisuuksiaan? Järkyttävä, täytyy myöntää. Kaikenlaisia muitakin ikäviä verukkeilta ja vihjeitä voi tulkita SARVin puheenjohtajan s-postiviestittelystä ja toiminnanjohtajan kanssa puhelinkeskustelussa (hysteerinen olisi kaiketi lievä sana kuvaamaan tämän päällepuhujan sekavaa kimitystä) yrityksistä pelastaa kasvonsa ja turvata selustansa. Olisi varmasti kamala kuulua tällaiseen hirviöyhdistykseen, missä jäseniä kohdellaan vailla oikeuksia kuin potkittavia sikoja pellossa! APUA, MUTTA MINÄHÄN KUULUn tähän yhdistykseen, vaikka periaatteeni on se, etten Groucho Marxin esimerkin mukaisesti halua kuulua sellaiseen yhdistykseen, joka hyväksyisi minut jäsenekseen. Pitää vain toivoa niiden, aina maan hiljaisten, oikeiden SARVin feministien heräävän ja aktivoituvan puolustamaan feminismin hienoa aatetta SARVissa ottamalla vallan takaisin itselleen ja pöllyttämällä valefeministit sinne minne kuuluvatkin - yhtä kaus kuin pippuri kasvaa!