Miten valefeminismihegemonia tuhoaa oikean feminismin Sarvissa

Teksti Harald Olausen
Vuodesta toiseen jatkunut ja nyt
lakipisteensä Pohjoismaissa saavuttanut miesvihamielisen
feminismin riemumarssi on aiheuttanut sen, että tasa-arvolain
nimissä monilla aloilla naiset ovat syrjäyttäneet miehet
johtopaikoilta, ja ottaneet käsiinsä ehdottoman hegemonian pyörittelyn syöttää maailma täyteen valheita, mikä on
johtanut vielä nykyisin,
tabuna pidettyyn - ei puhuta kun ei saa, ja se joka määrää, mistä ja miten saa puhua ja milloin, on usein miesvihamielinen nainen - miesten
syrjintään ja naisten suosimiseen, mutta
mikä ehkä pahinta: mielivaltaan.
Ongelma
on varsin yleinen kulttuurin kentällä, jota pitää tutkia eurooppalaisen kriittisen marxilaisuuden tradition ja hallitsevan
hegemonian analysoinin sekä paljastamistamisen näkökulmasta
. ÄLKÄÄ vielä HÄTÄILKÖ! Kyseessä eivät ole oikeat feministit vaan ns. vihreät maailman pintarakenteesta ja omasta peilikuvastaan kiinnostuneet valefeministit. Oikea feministi haluaa sukupuolten välille tasa-arvoa eikä syrji vähemmistöön jäänyttä osapuolta, vaan tekee kaikkensa, jotta syrjässäkin olevat maan hiljaiset ja tukahdetetut saavat äänensä oikeutetusti esille. Lukekaa tarina loppuun niin ymmärrätte millaisia he ovat ja mitä he tekevät. Kyseessä ei ole selvennykseksi ideologia, vaan ns. valefeministien vallanhimo ja vallan väärinkäyttö, sillä feminismi ideologiana pyrkii Ranskan Suuren Vallankumouksen perillisenä samaan ihmisten väliseen yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon, kuin mitä ihmistä orjuuksistaan vapauttamaan pyrkivät ideologiat marxismi ja sen eri käytännölliset versiot sosialismissakin.
Olen aina pitänyt siskoja radikaalifeministejä KULTTUURIMARXISTINA tärkeinä ja ärhäköinä taistelutovereina ehdotonta vääryyttä ja epätasa-arvoa vastaan taistellessa, sillä he ovat ymmärtäneet Marxin tavoin, ettei ihmisellä ole menetettävää muuta kuin kahleensa. Ihmisen pitäisi vapautua häntä ympäröivistä orjuuksista ja murtaa vääryyksien voiman kirous elämässään. Kyse ei olekaan siitä, vaan valefeministien, jotka ovat usein lähtökohdiltaan porvarillisia ja mikä vielä pahinta, pikkuporvarillisia, halusta hyväksyä maailman epäoikeudenmukaisuus - kuten vihreät tekevät haluamattakaan puuttua riiston lopettamiseen, kunhan vain ruoskaa heiluttaa nainen. Heille - näille vihreille feminismeille - feminismi on instrumentti ei arvo. Siksi he takertuvat valtaan sukupuoli - ei arvot tai muutoksenhaluinen politiikka - edellä, ja yrittävät valefeministeina sukupuolisoida, käyttääkseen valtaa väärin mielivaltaisesti, omia asemiaan pönkittääkseen muiden kustannuksella, ja kaiken saavuttaakseen asemansa feminismillä ratsastaen. He ovat samalla tavalla valefeministeja, kuin mitä Fernando Pessoa kutsui Anarkistipankkiirissaan radikaaleja teeskenteleviä valeanarkisteja. He tekevät pahaa oikealle feminismille ja ällöttävät oikeita feministejä samalla tavalla kuin Astrid Lindgreniäkin. Tämä on tarina suomalaisesta valefeminismistä, joka uhkaa tuhota oikean feminismin. Entinen vähemmistö, naiset ovat vallanneet lähes kaikkien kulttuurijärjestöjen johtopaikat ja jakavat keskenään niin rahat, julkisuuden kuin sen tärkeän määritelmän, mikä on hyvää ja mikä ei. Valefeministit eli ns. vihreät feministit ovat mieltyneet valtaan eri järjestöissä, medioissa ja kulttuuurielämässä.
Valefeministikysymyksessä on hieman sama ongelma, kuin mistä Aleksi Okkonen kirjoitti uusimmassa Kulttuurivihkoissa 2/2022 otsikolla Elämäntapavasemmisto lannistaa työväenluokkaa. Kuvaavaa aiheelle on se, että siitä puhutaan Sakassa mutta ei Suomessa, missä tilanne on ihan sama vasemmistoliiton "elämäntapavasemmistolaisten" keskuudessa ja todellinen yksi syy sille, miksi vasemmistoliitto ei kasva koskaan ulos lapsenkengistään todelliseksi poliittiseksi vasemmiston johtavaksi vaihtoehdoksi, sillä valefeministit elämäntapavasemmistolaisten tapaan hengailevat eri totuuksien ja olomuotojen välillä rennosti ja ajatuksia sekä ideologioita syntaksisesti ilmaan heitellen. Tärkeintä heille on lippiksen oikea väri ja kaulahuivin asento sekä kaiken aidon ja oikean halveksunta. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Okkosen kirja-arvio Sahra Wagenknechtin saksalaisesta kirjasta Die Selbstgerechten - Mein Gegenprogramm fur Gemeinsinn und Zusammenhalt (Campus Verlag 2021) kertoo nykyvasemmistoa vaivaavasta yläluokkaisesta yliherkkyydestä ja sen polittikasta, mistä on tullut yksityiselämän jatketta eli elämäntapavasemmistolaisuutta, mihin ei enää mahdu terve järki eivätkä tavalliset ihmiset vaan vain MINÄ. MINÄ, MINÄ - ihan kuin valefeminismissakin. Kosketuksen menettämisen omaan ydinkanttajakuntaansa kirjailija laittaa "vasemmistoliberalismin" syyksi. Lukekaa lisää uusimmasta Kulttuurivihkosta siitä, miten itsekkyydessään typerät ihmiset pilaavat aina hyvät aatteet.
Marx
ymmärsi Ranskan vallankumous mielessään porvarillisen yhteiskunnan
olevan ongelma numero yksi yrittäessä vähentää yhteiskunnallisia
ristiriitoja. Se mitä hän ei osannut ennakoida, olivat radikaaliksi tekeytyneet vallanhaluiset valefeministit, jotka vesittivät vallanhalussaan tasa-arvoiseen maailmaan pyrkivien ihmisten tavoitteet maailmasta vailla orjuuttajia ja valheita. Marx kuitenkin ennakoi uuden ihmisen ongelmatiikan: ihmisen uudestisyntyminen oli
vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, sillä sen toteutumista estivät
vakiintuneet edut ja luokkaitsekkyys. Tämä on vapauden, sen oikean ja
ihmisestä lähtevän vapauden, sekä sukupuolten välisen tasa-arvon, yksi suurimmista ongelmista. Marx näki tämänkin kritisoidessaan porvarillista emansipaatiota rajoittuneeksi. Siitä on kyse myös valefeminismissä; he eivät ole kiinnostuneet muuttamaan huonoja valtasuhteita paremmiksi tai näe taloudellista valtaa totaalisena konfrontaationa tai perusongelmana, vaan haluavat valtaa itselleen ehdoin tahdoin, ummistaen samalla silmänsä rajuilta yhteiskuntariidoilta ja huutavilta vääryyksiltä. Tähän
peliin kuuluu myös se, että hallitsevaa valefeminismihegemoniaa ylläpitävät VIHREÄT ja instituutiot eivät puhu aikeistaan totta tai tarkoita ihan tarkalleen sitä, mitä esittävät ajattelevansa
silloin, kun kyseessä on valta ja sen mukanaan tuomien etujen jakaminen omalle sisäpiirilleen.
Kaikki on hegemoniaa, kuten legendaarinen "vastaanhangoittelija" ja toisinajattelija Hannu Taanila sanoi ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin haastattelussa Kansalliskirjastossa 5.2.2015 (https://sananvapauteen.fi/henkilokuva/437): "Hannu Taanila ei innostu käsitteistä 'sensuuri' ja 'sananvapaus'. Hänen mukaansa kaikki noudattaa vallitsevaa gramscilaista hegemoniaa (Antonio Gramsci, 1891- 1937, edusti kriittistä marxilaisuutta ja korosti hallitsevan hegemonian analysointia ja paljastamista). Kun Tuomas Anhava pyysi Taanilaa kirjoittamaan arvion Eino Kauppisen Haanpää-elämäkerrasta, Uudessa Suomessa päätettiin, ettei Taanilan nimeä arvostelussa mainita. Taanila ei pidä tätä sensuurina, vaan hegemoniana. Ekholm kysyy Taanilalta mitä se hegemonia on? Kaupallista hapatusta: "Ei se ole kaupallista. Sinä voit pukea sen (hegemonian) kaupalliseen muotoon tai ilmaista sitä kaupallisin termein. Mitä eroa on klassisella Tiedonantajalla ja tämän päivän Helsingin Sanomilla? Funktionaalisesti ei mitään eroa. Sen sijaan tämän päivän Tiedonantaja on paljon vapaampi lehti. Siellä esiintyy esimerkiksi Sixten Korkman isolla jutulla. Mielestäni tässä on kysymys hegemoniasta, ja lähde SIITÄ liikkeelle. (Taanilan mukaan siis käsillä olevaa sananvapauden ja sensuurin historiaa ei kannata sellaisenaan kirjoittaa...ellei ota hegemoniakäsitystä mukaan.)"
Hegemonian hyppysiinsä anastaneet valefeministit ovat usein liian vallanhimoisia ja hyvien perheiden koulutettuja kiipijöitä, joilla on kiivas moottoriturpa ja terävät kyynärpäät. Hyvin harvoin heitä kiinnostaa maailman ja yksilön ristiidat yksilön onnen tiellä. Heidän ei tarvitse välittää, koska he kuuluvat luokkaan, jolla on sosiaalista pääomaa ja yliopistosuoja. He puhuvat suulla suurella suurista periaatteellisista asioista, mutta eivät tee mitään vääryyksien poistamiseksi. Miehet ovat heille myrkkyä. Kulttuurialalle on syntynyt kummallinen
jännitysnäytelmä,
missä naisten sanomiset ovat arvokkaampaa kuin miesten, ja missä
tasa-arvoa ei enää toteuteta, eikä siitä olla huolissaan
sellaisissa järjestöissä, joissa naiset ovat johdossa, kun
miehet pysyvät muutenkin hiljaa ja vaarattomina valefeministien feministikortin heiluttelulta
pelästyneinä. Kuinka
kauan tällainen saa jatkua, kunnes sille syntyy vastaliike ja miehet
ottavat yhteen vihamielisen valefeministilauman kanssa? Ei
enää ehkä enää kauan,
sillä monet miehet ovat alkaneet perätä oikeuksiensa perään olla eri mieltä kuin naisistunut ympäristönsä. Miksi heidän pitäisi olla hieman aktiivisempia puolustaessaan itseeään? Koska usein
kysymys on törkeästä tasa-arvolain loukkaamisesta miehiä
vastaan prosenteilla
80-20, usein jopa 90-10.
Valefeministit ovat tasa-arvon nimissä kammenneet itsensä useiden järjestöjen
johtopaikalle. Järjestöt, koulutus ja kulttuuri-sekä mediat ovat heille elintärkeitä vaikuttamiskanavia ja valefeministihegemonian ylläpitäjiä. Koko
yhteiskunta, myös sortokoneisto, on naisistunut ja piilovalefeminisinyt. Mutta heti
valtaan päästyään heille kävi samoin kuin vihreille valtaan
päästyään,
jotka unohtivat ensin
luonnon,
sitten
kohtuullisuuden ja lopulta järjenkäytön. Samoin kävi valefeministihegemonialle ja
naisille,
jotka
unohtivat
heti tasa-arvon, ja käyvivät
sen nimissä
sortamaan hiljaisiksi alistettuja
miehiä. Asiasta
ei puhuta - kun ei saa
puhua, sillä naiskortti on
nyt yhteiskunnallisilla
pelikentillä valttia, ja
juuri siksi
miehet pitävät suunsa supussa. Yksi ala, joka alkaa olla
naisistunut päästä kantapäähän on kulttuuriala. Mihin
se kaikkeen
pahaan se
käytännössä voi johtaa kun liiton toiminnassa jyllää valefeministihegemonia vailla riittävää vastavoimaa? Kerronpa
siitä hyvin kuvaavan esimerkin.
Koneen säätiö rahoittaa parhaillaan Suomen arvostelijoiden liitto
SARV ry:n Kritiikki näkyy-hanketta, joka on herättänyt toteutuksen
puolesta hämmennystä ja kritiikkiä suuressa osassa jäsenistöä.
Hanke ei ole vakuuttanut kaikkia eikä vaikuta kirjoitusten perusteella (mm. kotkalaisen itsemurhan tehneen huippunovellisti Raija Siekkisen piinaajana - August Ahlqvistina - tunnetun, partiolaisten kesäleirien tiedottajana tunnetuksi tulleen Päivi Taussi-Forsmanin) erityisen laadukkaalta. Mutta miksi
kukaan ei uskalla kritisoida hanketta julkisuudessa? Vastauksena
voisi olla Kritiikki näkyy- hankkeen
koordinaattori Maaria Ylikangas itse projektin työntekijänä
hehkuttama
projektin tunnustuksellinen "voimallisuus", mikä vaikuttaa enemmän kuin hörhöhenkiseltä höpötökseltä, kuin vakavasti otettavana totena. Kenet
muut se on voimauttanut kuin hänet ja hänen kaverinsa? Ei kovin kuulemma
monia. Kaikki
jäsenet
ja projektia hiljaa sivusta seuranneet
eivät ole ihan samaa mieltä Ylikankaan kanssa, mutta eivät halua, tai
uskalla,
omilla nimillään astua siitä julkisuudessa puimaan,
sillä he tietävät vaarantavansa sen jälkeen omat mahdollisuutensa
saada töitä ja apurahoja. Mutta mikä tässä erityisesti mättää? Ongelmana
on hankkeen sukupuolittuminen ja
naisten ylivalta eli hegemonia.
Hyvin
koulutetut ja voimakkaat naiset eivät anna periksi omista
näkemyksistään eivätkä hevin tunnusta teheensä väärin,
valehdelleen tai liikkuvan julkisesti kyseenalaisilla periaatteilla
varustettuna. Siksi projektista ei voi eikä saa esittää kriittisiä arvioita ja siksi kriittiset äänet ovat mieluummin hiljaa.
Hanke koetaan vahvasti naisten omaksi hankkeeksi eikä siihen ole miehillä nokankoputtamista. Olisi asiat voinut hoitaa tosiinkin, jos olisi ollut tahtoa. Liitto on täynnä osaavia miespuolisia jäseniäkin. Nyt projekti näyttää onnistuneen projektin johdon ja siinä mukana olleiden mielestä erinomaisesti. Totuus on paljon raadollisempi. Projekti näyttää kauniista juhlapuheistaan huolimatta voimauttavan etupäässä naisia. Niin ei pitänyt olla, vai pitikö sittenkin olla? Oliko se projektiin kätketty piiloviesti? Miksi projektin kaikki neljä vastuuhenkilö olivat naisia? Oliko kyseessä naisten oma puuhaprojekti? Se täky, millä projektia myytiin Koneen säätiölle, oli väite hankkeen kyvystä lisätä kritiikin yhteiskunnallista painoarvoa demokraattisen kansalaiskeskustelun ytimessä. Kauniit sanat eivät ole tosia eivätkä todet sanat kauniita, käy hyvin yksiin tässä projektissa, sillä näin ei ole käytännössä asian laita. Laaja yhteiskunnallinen keskustelukenttä on ollut hiljaa eikä hankkeen itsensä asettamat tavoitteet ole siltä osin toteutuneet vaan jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.
Projekti
on sen sijaan lisännyt projektissa mukana olleiden naisten
vaikutusta ja näkyvyyttä sekä
yhteiskunnassa että
kriitikkomaailmassa. Ei paljon muuta eikä se ollut projektin
alkuperäinen tarkoitus, ellei
todellinen tarkoitus ollutkin se, ja omien
naispuolisten kaverien
suosiminen. Projektilla
oli muutenkin
taivaanrannanmaalarien tapaan
kovin epärealistiset tavoitteet muuttaa kotimaisten medioiden
suhdetta taidekritiikkiin. Sekään ei ole projektista
huolimatta
muuttunut mihinkään - paitsi ehkä huonompaan suuntaan, sillä
laadukasta
ja asiantuntevaa kritiikkiä
ei enää käytännössä esiinnyt Hesaria, Turun Sanomia
ja Kalevaa lukuun ottamatta juuri missään. Kun
projektin tavoitteita lukee ja vertaa niitä tähän päivään
hämmästyy lisää. Mikään tavoite ei näytä toteutuneen, kuten
tavoite vakiinnuttaa
kritiikki osaksi paikallisjournalismia. Oliko
tässä tyyppiesimerkki siitä, miten ammattimaiset apurahanhakijat
kuppaavat ammatikseen valheellisilla sanoilla isoja rahoja itselleen,
koska
Menivätkö rahoittajan Koneen-säätiön rahat hukkaan? Oliko
hanke tehty vain itsetarkoitukselliseksi projektiksi, jossa yhdistys
sai rahaa ja näkyvyyttä satuilemalla kauniita tarinoita, kuten
nykyisin apurahojen saantiedellytyksenä tuntuu kaikkialla olevan.
Ei
väliä mikä on sisältö tai tekijän todelliset kyvyt, tärkeintä
on hyvä sumutusverho ja hyvät, samanmieliset kaverit antamassa
"asiantuntijalausuntoja" ystävistään säätiöiden
päättäjille. Miten
tällainen kaveritoiminta on mahdollista? Siksikö että SARVissa
vallitsee samanmielisten ylivalta? Eri
mieltä saa olla, mutta se johtaa automaattisesti ulkoruokintaan.
Myös
liiton työntekijänä on ollut nainen. Jotain
tästä yksitoista vuotta vallassa olleesta toiminnanjohtajasta
kertoo se, ettei hän osaa
edes perusasioita yhdistyslaista. Yhdistytoiminnan
perustana oleva pöytäkirjoissa unohtuu tarkuus, täsmällisyys ja sitä kautta myös valitettavasti laillisuus, kun ei osata
vaikka uhotaan osaavan. Eri
mieltä olevat ovat tällaisen
mielivallan edessä
hiljaa piilossa ja heitä on paljon. Liiton merkitys on suuri jo
siksi, että se koostuu kulttuurialan asiantuntijoista ja sen
sanomisilla ja tekemisillä on merkitystä' ympäröivään
yhteiskuntaan. Samoin se, keitä se tukee ja mitkä projektit se itse
näkee tukemisen arvoisiksi. Kritiikki näkyy-hanke ei käytännössä
ole ihan sitä, miltä se ensi silmäyksellä näyttää olevan. Yksi
mahdollinen
julkilausumaton piirre on projektin kielteinen vaikutus vahvistaa
liiton johdon valtaa jäsendemokratian kustannuksella.
Miksi
tästä ei puhuta? Siksi että kukaan ei uskalla, ainakaan
julkisesti. Silti ei pidä unohtaa, että
jäsenillä
on oikeus ja velvollisuus olla varuillaan mielivallan
ja syrjinnän
edessä. Olen lukenut viimeisimmän Yhteinen kritiikki- kirjan ja
siksi olen myös itsekin huolestunut. Ilmiselvästi tasa-arvoalain
henki ei ole lainkaan tässä projektissa toteutunut kun ei ole edes haluttu toteutuvan. Lähes
kaikki mukana olleet ja kirjaan kirjoittaneet ovat olleet naisia. Kirjan toimittamisesta on
vastannut neljä naista ja kirjan 17 kirjoittajasta naisia tai
sukupuoleltaan biologisiksi naisiksi luettavia on 14 eli vain
kolme miespuolista kirjoittajaa on pyydetty ja hyväksytty kirjan
artikkelien kirjoittajiksi. Mutta ne ovatkin hyviä, kuten Max Ryynäsen kirjoitus heti kirjan alussa. Onko Koneen säätiö tietoinen näistä
ongelmista? Hankkeen tarkoitus ei ole kaiketi
ollut
julistaa ja saarnata yhtä totuutta ja polkea tasa-arvoa, vaan
innostaa ja kannustaa jäseniä sisäiseen laaduntarkkailuun. Kukahan
säätiöllä
valvoo hankkeen toteutumista? Ihmettelen! Hanke on tarjonnut paljon myönteistä
näkyvyyttä ja ponnahduslaudan julkisuuteen monelle hankkeessa
mukana olleelle valefeministille, jotka ovat saaneet apurahoja. Kun
projektin toteuttamista katsoo vaikuttaa siltä, että se rikkoisi
tasa-arvolain henkeä naisten ja miesten asettamista eri asemaan
sukupuolen perusteella naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta
annetun lain (609/1986, tasa-arvolaki)
perusteella.
Miksi asiasta on hyvä puhua vielä tässä vaiheessa, kun sota naisten ja miesten välillä ei ole roihahtanut isompiin likkeihin, sillä luulisi muidenkin huolestuvan ilmiöstä ajan myötä ja sille syntyvän muunkinlaista vastavoimaa kuin ällötyhmätpersut? Valefeministit ovat hiljaa tyytyväisinä vaikka tietävät samalla törkeillä tasa-arvoa luokkaavilla tempuillaan tuhoavansa oikeaa feminismiä eli sukupuolten herkän tasa-arvon toteuttamista. Se ei heitä kiinnosta. Heitä kiinnostavat vain puhtaasti valta ja sen käyttäminen vahvistamaan omia asemiaan sukupuoli suojanaan. Kyseessä on kilpailun vääristäminen, syrjiminen ja toisten suosiminen toisten kustannuksella. Ongelma on yleinen valefeministien johtamalla naisistuneella kulttuurikentällä. Entinen vähemmistö, naiset ovat vallanneet valefeministien johdolla lähes kaikkien kulttuurijärjestöjen näköalapaikat, ja jakavat keskenään niin rahat, julkisuuden kuin sen yleisen käsityksen, mikä on hyvää, huonoa, ja mikä ei. Mutta milloin kaikille tälle pannaan piste iin päälle? Kuka on se rohkea ensimmäinen oikea feministi tai tasa-arvon nimeen vannova mies, jotka yhdessä tai erikseen uskaltaisivat ja tahtoisivat korjata tämän suuren ja totuutta syövän vääryyden?
Kaikki tämä on mahdollista kun pieni piiri pyörii ja kukaan ei sano mitään, ettei paljasta liikoja. Yhdistyksen muoto on johtoa
suosivana epädemokraattinen, ja tehty suojelemaa kulloistakin valtaa
pitävää klikkiä. Vaikuttaa siltä, että yhdistyksen
pitkäaikainen ja voimantunnossaan itseriittoinen toiminnanjohtaja on se
kerhon Iso Paha Susi, joka päättää kulisseissa mitä tehdään, ja
kuka saa tehdä. Syyskokous
valitsee puheenjohtajan ja varsinaiset jäsenet kahdeksi
kalenterivuodeksi kerrallaan, varajäsenet vuodeksi. Yhdistyksen
johdon vaihtaminen on tehty vaikeaksi, ellei peräti mahdottomaksi.
Kun puheenjohtajalta ja toiminnanjohtajalta pyytää pöytäkirjoja
luettavakseen tai sääntöjä tarkistettavaksi, nihkeys on
käsinkosketeltavaa ja kommunikointi sangen epäystävällistä.
On olemassa joukko sarvilaisia, jotka haluasivat muutoksen. Silti he ovat hiljaa julkisuudessa eivätkä uskalla (vielä) sanoa mielipiteitään. Sen ymmärtää kun on ollut s-postiyhteydessä istuvaan johtoon. Puheenjohtaja alleviivaa viestissään syvän inhonsa ja
halveksuntansa aktiivista ja toiminnasta kysymyksiä esittävää jäsentä kohtaan antamalla ymmärtää
viestin läpi, ettei aio ottaa esityksiä todesta pyytämällä "varmuuden
vuoksi lähettämään ne uudelleen lähempänä ajankohtana", ihan
kuin printtereitä tai wordeja olisi vielä keksitty.
On ihan selvää että kuuluminen SARViin on tehty tuskalliseksi kokemukseksi - kuin pakolliseksi via dolorosaksi, jossa on siedettävä sanelua, käskyjä ja pysyttävä mahdollisimman hiljaa. Millainen kokemus oli kysellä sarvilaisilta heidän salaisuuksiaan? Järkyttävä, täytyy myöntää. Kaikenlaisia
muitakin ikäviä verukkeilta ja vihjeitä voi tulkita
SARVin puheenjohtajan s-postiviestittelystä ja toiminnanjohtajan kanssa puhelinkeskustelussa (hysteerinen olisi kaiketi lievä sana kuvaamaan tämän päällepuhujan sekavaa kimitystä) yrityksistä pelastaa
kasvonsa ja turvata selustansa. Olisi varmasti kamala kuulua tällaiseen hirviöyhdistykseen, missä jäseniä kohdellaan vailla oikeuksia kuin potkittavia sikoja pellossa! APUA, MUTTA MINÄHÄN KUULUn tähän yhdistykseen, vaikka periaatteeni on se, etten Groucho Marxin esimerkin mukaisesti halua kuulua sellaiseen yhdistykseen, joka hyväksyisi minut jäsenekseen. Pitää vain toivoa niiden, aina maan hiljaisten, oikeiden SARVin feministien heräävän ja aktivoituvan puolustamaan feminismin hienoa aatetta SARVissa ottamalla vallan takaisin itselleen ja pöllyttämällä valefeministit sinne minne kuuluvatkin - yhtä kaus kuin pippuri kasvaa!