Mikä merkitys nykypäivälle oli Oscar Wildellä väärentäjänä?

Teksti Harald Olausen

"Rakkaansa surmaa joka mies, jok'ainoa päällä maan, joku sanoin kavalin tekee sen, joku myrkkyä katseessaan, sen pelkuri tekee suudelmin, mies uljas miekallaan!"- Oscar Wilde. Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan ajatuksia herättävässä kirjassa Kirjalliset väärennöksen- huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus, 2018) on kiinnostava luku Tekijyyden paradoksit: Oscar Wilde ja hänen väärentäjänsä. Se on samalla sekä kirjan paras että älykkäin luku ja toimii kirjan temaattisena keskustana.

Kun katsoo suomalaisen musiikkimaailman entisestä kirkkaimmasta tähdestä, Jari Sillanpäästä tehtyä tv-dokumenttia Siltsu , joka on luvalla sanoen tahmaisen jäykkä ja kohdettaan turhan lempeästi myötäkarvaan silittävä ja limaisen ymmärtävä, sekä ällöttävästi typerää tähtikulttia ylläpitävä, ei voi olla vertaamatta Sillanpään ongelmaa, asennetta ja olemusta Oscar Wildeen, vaikka heillä olikin yhteistä todennäköisesti vain homouden aiheuttamat ongelmat uralle ja yksityiselämälle, jos nekään lopulta.

Immoraalista myöhäisviktoriaanisen ajan kulttikirjailija Wildeä ja Sillanpäätä yhdistää moni muukin asia ja epäsovinnainen tapa sekä ärsyttävä (queer-) tyyli, kun he eivät anna periksi eivätkä nöyrry uhreiksi julkisuudessa, vaikka se maksaisi heille koko elämän. He seisovat järkähtämättä tekojensa takana (jäätyään sitä ennen kiinni itse teosta "housut nilkoissa"), eivät kadu, joutuvat siksi suuren yleisön vihaamiksi. Sen jälkeen heistä tulee varoittavia esimerkkejä ja hylkiöitä muille kauhistella.

Mutta mikä pahinta heidän kannaltaan, paluuta helvetistä ei ole vaan he molemmat tuhoutuvat oman aikansa dekadenssin symboleina. Wilden paras kirja on vuonna 1890 ilmestynyt Dorian Grayn muotokuva. Vai onko? Joskus Wildeä lukiessa ihmetyttää teosten vähäinen määrä. He molemmat elivät molemmat kuin maanpaossa eikä kukaan uskaltanut julkaista heidän töitään, saati sitten puhu heistä. Wildelle se oli kohtalokasta. Hän kuoli onnettomana hylkiönä ja rutiköyhänä Pariisissa.

Sillanpää asuu ja elää nykyisin dokumentin mukaan yksin menetetyn maineensa kanssa. Hän kärsii seurauksista, jotka hän antaa dokumentissa meidän ymmärtää olevan yhtä ikäviä ja vääriä, kuin kuolemantuomio. Siltsu on yhtä selittelyä ja silottelua alusta loppuun huolimatta muutamista kriittisistä lausunnoista. Brittiläinen elokuva Oscar Wilden koettelemukset on yhtä valheellinen ja etäinen itse kohteestaan kuin Siltsu-dokumentti. Se ei pääse kohteensa sisälle kun ei edes halua. Kuva Wildestä on liian ohut.

W:n ja S:n kohtalo ja skandaalin seuraukset olivat merkittäviä koko yhteiskunnalle. Wilden jälkeen alettiin puhua homoseksuaalisuudesta inhimillisemmin, ja ymmärtää sen olevan muutakin kuin vain yksi vaarallinen perversion muoto. Iskelmälaulajakin saa olla homo. Wilden kuoleman jälkeen homoudesta tuli osa hyväksyttävää habitusta, ja sillä myydään nykyjään niin pop-taidetta kuin kirjoja ja kulttuuria hyvällä menestyksellä. Omakohtaiset homotilitykset ovat nyt suurta muotia.

Wilde on monelle, kuten Virginia Woolfille esikuva, kun hän yltää viiltävän tarkasti Oscar Wilden esimerkkiä noudattaen heittämällä tekstinsä sekaan wildemäisiä sukkeluuksia "Tuskin te aviomiestä kaipaatte vaan rakastajaa". Tai "Jos olisin nainen, en ehkä enää haluaisi uhrata elämääni siihen, että hoidan lapset ja lapsenlapset. Enkä haluaisi hukkua hiljaa naisellisen kiltteyden maitoon! Ja lisää samanlaisia ikivihreitä älynväläyksiä kuulijoiden iloksi: "Olitte sitten mies tai nainen, minulle olette aina sukupuolenne hioutunein huippu ja helmi. Kuka muu teidät huolisi. Olen valmis sietämään "sukupuolisen horjuvuutenne!"

Myös kuuman Truman Capote, New Yorkin villin vip-porukan adoptoima vaalea homokääpiökeiju on sanasukkela ja yhtä ärsyttävän pistävä myrkyllinen käärmeenkieli, kuin etäinen esikuvansa Oscar Wilde. Juuri siksi hän on suosiossa eikä sekään edessä orastavaa suosiota haittaa, että Capoten kieli on älyllisen riemastuttavaa, kaunista ja runollisen kuvailevaa. Capote on omassa wildelajissaan ihan omaa luokkaansa, vaikka tietääkin hyväksi kirjoittajaksi oppivan vain pitkän harjoittelun jälkeen.

Wilde asettaa meidät pohtimaan omaa itseämme ja väärennöksiä, joita ympärillämme liikkuu. Jokaisessa erilaisessa peilissä (ja pelissä) kuvamme on erilainen, kuin kameleontilla se vaihtaa väriä ympäristönsä mukaan, missä ei ole mitään pysyviä totuuksia, lupauksia tai faktoja, on vain koko ajan kyseenalaistettava, kiellettävä ja sanottava ei kun muut sanovat kyllä ja nöyristelevät. Mitä ovat valhe, totuus, aitous ja väärä? Mitä muuta kuin sanoja? Se selviää oivallisesti pienoiskirjan Valehtelun rappio sivuilta.

Wilde panee halvalla mutta tyylikkäästi aikansa teeskentelijöitä. Valehteleminen taiteena, tieteenä ja huvina on rappiolla, mikä kuuluu tärkeimpiin syihin, joiden avulla voi selittää sitä merkillistä arkipäiväisyyttä, mikä leimaa suurinta osaa kirjallisuudesta, väittää Kyllästyneiden Nautiskelijoiden kerhon jäsen Vivian, joka haluaa osoittaa, ettei taide jäljittele elämää ja luontoa - elämä ja luonto jäljittelevät taidetta. Ja koska elämä on tylsää ja luonto tökeröä, taiteilijat ovat joutuneet hakoteille ryhtyessään ammentamaan niistä aiheitaan. valehteleminen, kauniiden epätotuuksien kertominen, on siis taiteen varsinainen päämäärä.

Wukde oli aikansa sensaatiio. Ehkä siksi Wildeä kopioidaan vieläkin niin paljon kuin kopioidaan, ja väärennetään? Vankilan jälkeen Wildellä ei ollut enää paluuta entiseen loistoonsa Lontoon seurapiirien älyllisenä keikarina, vaikka sanottavaa ja yleisöä olisi ollut vaikka muille jakaa. Hänen esikoisrunoteoksestaan Poems (1881) kirjoitti Saturday Review`n kriitikko: "Tekijälle ovat leimallisia nokkeluus, ihmeteltävä sujuvasanaisuus, rikas ja täyteläinen sanavarasto se, ettei hänellä ole mitään sanottavaa."

Kirjoittajat ovat keskittyneet tässä yli kolmekymmentäsivuisessa kappaleessa kertomaan tarinaa Wilden hurjista väärentäjistä mutta muistuttavat myös, että Wilden kuuluisilla sutkautuksilla varustettujen tuotteiden kirjo ulottuu jääkaappimagneeteista kännykän suojuksiin: " Harvoin kirjailijalla on yhtä vahva brändi kuin Wildellä, jonka raskaanuneliaat, samettitakin kaulusten reunustamat kasvonpiirteet ovat tutut niillekin, jotka eivät hänen teoksiaan lue." Wilde iroottaa moraaalin (ja älyn) taiteesta.

Juuri se on tehnyt hänet kiistatta vieläkin yhdeksi kiinnostavimmiksi historiallisista persoonallisuuksista, ja myös kiinnostavaksi lukuisille kirjallisille väärentäjille sekä muille huijareille, jotka ovat yrittäneet ratsastaa Wilden nimellä. Tästä kirja kertoo. Vankeustuomio mitätöi hänen tekijänoikeuksensa ja teosten julkaisu siirtyi pienille piraattikustantamoille. Mutta myös hänen suosionsa kasvoi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Samalla syntyi poikkeuksellisen laajat väärentäjien markkinat.

Kiinnostavaa on myös Wilden itsensä harrastama kopiointi. Hän oli erityisen hyvin lukenut sen ajan kirjallisuutta ja osasi sitä hyvin. Nykyisinhän jo tunnustetaan, että kirjailijaksi ei tulla vain kirjoittamalla vaan myös lukemalla (Erno Paasilinnan lisäsi vielä, että elämällä ja että kirjailijan kannattaa alkaa kirjailijaksi vasta nelikymppisenä), jolloin puseroon saattaa jäädä paljon vierasta. Kriitikot huomasivat Poemsin yhteydessä hätkähdyttävän määrän lainauksia, tai oikeastaan varkauksia muilta runoilijoilta.

"Hyväksi esimerkiksi alluusioiden runsaudesta käy Englannin sotilasmahdin vaatimia uhrauksia kuvaava Ave Imperatrix. Runosta on löytynyt kaikuja John Miltonilta, John Keatsilta, Matthew Arnoldilta ja Thomas Graylta. Erityisen silmiinpistävää on kuitenkin runon sukulaisuus lordi Tennysonin ehkä kuuluisampaan runoon In Memoriam A.H.H. Omassa runossaan Wilde kietoo mahtipontisen sotakuvauksen ja kotirintamalla koetut kärsimykset." Tämä esimerkiksi kirjasta, joka hätkähdytti maailmaa.

Kirjoittajat muistuttavat, että yksittäisenä tapauksena Tennyson-alluusio tuskin olisi riittänyt herättämään kriitikoiden närkästystä, mutta toistuvat samankaltaisuudet brittirunouden suurmiehiin saivat Wilden näyttämään vilpilliseltä jäljittelijältä. Ja siinäkin Wilde luo esikuvan nykyisille kirjailijoille, joiden "laaja lukeneisuus" saattaa paistaa harmillisesti lävitse. Suomessahan ongelmasta ei juuri puhuta, vaikka matkivien kriitikoiden ja kirjallisuustutkijoiden on jo annettu suosiolla olla myös kirjailijoita.

Kärkevimmän tuomion Wilde sai, kun hänen entisen opinahjonsa Oxfordin yliopiston väittelyklubin kirjasto tilasi yhden niteen Poems-kokoelmaa. Klubin jäsen, myöhemmin kirjallisuushistorioitsijana kunnostautunut Oliver Elton syytti runoja moraalittomiksi ja muilta anastetuiksi. Täpärässä äänestyksessä klubin enemmistä taipui Eltonin kannalle, ja kirjastonhoitaja joutui pahoitellen palauttamaan Wildeltä pyytämänsä teoskappaleen. Eltonin tuomio oli enemmän kuin murskaava. Se oli tarkoitettu tappavaksi.

Mutta toisin kävi. Wilde syntyi näistä haukuista. "Suurimmaksi osaksi runot eivät ole niiden väitetyltä isältä, vaan paljon tunnetuimmilta ja arvonsa ansainneilta tekijöiltä. Ne ovat William Shakespearen, Philip Sidneyn, John Donnen, lordi Byronin, William Morrisin, Algernon Swinburnen ja kuudenkymmenen muun, joiden teoksista löytyvät ne säkeet, joita pidän nyt kädessäni. Klubin kirjastossa on jo parempia ja laajempia editioita heidän tuotannostaan. Nyt tarjottu teos on heidän, ei Wilden, Vetoan ettei sitä oteta." Häntä pidetään omintakeisena tyylitaiturina, jonka aforismeissa kristallisoituu henkevä nokkeluus.

Mutta paradoksaalista kyllä, vasta kaikki tuo julkinen kohu ja syytökset tekivät hänestä sen Wilden, jonka tänään tunnemme. Kirjoittajien mukaan Poems eli "Runoja" onkin hyvä nimi kokoelmalle, jonka yksittäisiä tekstejä ei lajityypin lisäksi tunnu yhdistävän mikään: "Tyylillisesti ja aihepiireiltään moniaalle harova kokoelma on haalittu kasaan pöytälaatikon uumenista ja lehdissä julkaistuista teksteistä. Kovin kunnianhimoisena kirjallisena avauksena sitä on vaikea pitää." Siksi pitääkin kysyä: Mikä merkitys oli Oscar Wildellä väärentäjänä nykypäivälle tai mikä oli silloin väärennös ja sen merkitys? Hyvä ja vaikea kysymys.

"Tutkijat ovat tarjonneet muitakin selityksiä esikoisen moniäänisyydelle. Paul Saint-Amour sijoittaa Wilden kirjallisen tuotannon suullisen ja kirjallisen kulttuurin vedenjakajalle. Irlantilaissyntyinen Wilde varttui kulttuurissa, jossa suullista ilmaisua arvostettiin. Yhteiset tarinat ja kaskut kiersivät kertojalta toiselle. Suullisessa kulttuurissa tekstiin ei synny omistusoikeutta, mutta heti kun tarina merkitään ylös ja julkaistaan, siitä tulee tekijänoikeuslain alainen. Teksti pysähtyy ja jähmettyy kirjalliseen muotoonsa." Saint-Amour tulkitseekin Wildeä tästä "uudesta" näkökulmasta. Tänään epäaitouden ja väärennösten aikana asia on toisin.

Wilden tekstien intertekstuaalisuus kumpuaa suullisen kulttuurin vapaasta toistosta ja yhdistelystä sekä loistavasta satiirintajusta. Wilde muokkasi lukemaansa ja tuotti siitä oman versionsa, kuten ne perinteiset kansankertojat, joita hän nuorena poikana kuunteli isänsä perinteenkeruumatkalla. Voisi kuvitella, että noista ajoista kumpusi hänen sisällään hieman uhitteleva ja viiltävän terävä sanasukkeluus sekä herkkä korva. Wilde jatkuvasti uudelleenkirjoitti. Tämä saattaa selittää myös sen, miksi Wildellä on niin paljon "itsensä plagiointia", eli samoja tekstejä kiertäen eri kirjoista kirjoihin ihan kuin aiheet olisi loppuneet.

Teksteihin liitetyt osat saattoivat syntyä juuri näin, ja liikkua vapaasti ikään kuin ilmassa puheen tavoin (myös Platon arvosti enemmän suullista kuin kirjallista ilmaisua). Ne saattoivat olla myös peräisin muiden kirjailijoiden teoksista. Wilde ei välittänyt. Hän kirjoitti ja puhui ja loi oman itsensä kuin tyhjästä. Kirjan kirjoittajien mukaan hyödyntäessään muiden tekstejä, hän liikkui sujuvasti parafraasista tiivistelmään ja suoraan lainaukseen, minkä vuoksi vaikutteiden todellista mittakaavaa onkin aika vaikea hahmottaa, vaikka tuntisikin Wilden käyttämät lähteet. Wilde loi yli sata vuotta sitten modernin taide(ja- homo)ihmisen mallin.

"Esikoisen kriittinen vastaanotto heitti varjon Wilden myöhemmän uran ylle. Lainatessaan huolettomasti brittikirjallisuuden suurnimiä Wilde sai ensinnäkin aikaan odotushorisontin, jossa hänen omia kirjoituksiaan arvioitiin suhteessa Shakespeareen, Miltoniin tai vaikka hovirunoilija Tennysonin ylittämättömiin saavutuksiin. Hän siis itse asetti ne kohtuuttomat kriteerit, joita hänen osin vielä vaatimattomaan varhaistuotantoonsa sovellettiin. Toiseksi, liian ilmeisen lainaamisen herättämät plagiointisyytökset toistuivat Wilden myöhempien teosten vastaanotossa."Wilde toimi siis vedenjakajana ja ukkosenjohdattimena samaan aikaan.

Wilden kollaasimainen työskentelytapa varmisti vielä, ettei plagiaatteja odotellut yleisö tullut pettymään. Wilden mieltymys paradokseiksi taittuviin elämänviisauksiin on saanut yllättävän paljon jäljittelijöitä. Kirjoittajien mukaan ei ollutkaan Wilden kannalta huono asia, että hänen uransa alkoi väärennössyytteillä: "Kohun myötä esikoisrunokokoelmasta otettiin viisi painosta, ja Wilde ei ryhtynyt puolustelemaan tekstejään, pikemminkin päinvastoin. Hänen 1880-luvun jälkipuolen kirjoituksissaan väärentäjän hahmo nousi keskipisteeseen."Hänestä on kirjoitettu paljon mutta käsillä olevan kirjan teksti on parasta.

Kirja on mainiota luettavaa ja syvällistä pohdiskeluja. Suuri ansio siitä lankeaa kirjoittajille, Sanna Nyqvistille (FT), joka toimii tutkijatohtorina Tukholman yliopistossa, missä myös kirjan toinen kirjoittaja Outi Oja (FT) toimii suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtorina. Wilde-artikkeli on erityisen ansiokas, oivaltava ja monella tapaa uusia uria aukova pohdittaessa tämän päivän väärennöskohuja, ja sen takana olevaa vääristynyttä ja kunnianhimojen täyttämää valheellista maailmaa. Kirjoittajien mukaan Wilden viehtymys väärentäjiin kumpusi mahdollisesti hänen omista rajanylityksistään ja taidekäsityksestään.

"Wilden ajatukset saivat käyttövoimaa 1800-luvun loppupuolen dekadenssista, joka korosti taiteen riippumattomuutta porvarillisista moraalikäsityksistä. Dekadenssin muotoja olivat äärimmäinen individualismi, joka kiteytyi esimerkiksi yhteiskunnan säännöistä riippumattoman dandyn hahmossa, sekä viehtymys rappioon, kurjuuteen ja rikokseen. Wilden tuotannossa dekadenssin vaikutus näkyi taiteen autonomian korostuksena. Taidetta tulee arvioida vain esteettisin, ei moraalisin kriteerein, hän linjaa Dorian Grayn muotokuvan esipuheen teesissä." Tämä on Wilden tärkein nykypäivälle jättämä viesti ja perintö.

Juuri siksi Wilde elää yhä voimakkaasti, ja on edelleenkin sekä esikuvallinen että myös merkityksellinen ja luettu kirjailija. Juuri siksi "väärennös onkin tavallaan enemmän oikea" (muistakaa myös Valehtelun rappio -kirjan opetukset): "Vuosisadan lopun taideteoreettinen maksiimi "taidetta taiteen vuoksi" saa Wildellä muotoilun "taide on hyödytöntä". Taiteen ei tule palvella itsensä ulkopuolisia päämääriä." Tämä myös vapauttaa (ehkä...) taiteilija Wilden, joka itse oli sovinnaisuuden rajoja omana aikanaan pahasti rikkonut immoraalinen taiteilija, täysin vastuusta. Wilde oli näet aito ja rehellinen valehdellessaan.