Mikä näitä menestyviä hollywood-toimintaelokuvia oikein vaivaa?

Teksti Harald Olausen

"Minä en ole hyvä missään! -Aivan. Sinulla on niin monia saavuttamattomia tavoitteita. Olet huonoin versio itsestäsi. En voi olla huonoin. Jokainen epäonnistuminen johti menestykkääseen haaraan toisessa elämässä. Useimmilla on lähellään vain muutama merkittävä elämänpolku, mutta sinä täällä kykenet mihin tahansa, koska olet niin huono kaikessa." Everything Everywhere All at Once (2022) -toimintaelokuva on kuin suoraan luterilaisen leipäpapin märästä IKL-päiväunesta: Älä tee niin kuin sanon, vaan niin kuin sinulle opetan, sillä se on niin teennäinen ja täyteen ympättyä nuolaisua ja kumartelua kaikille mahdollisille elokuvalippujen ja muun makean roskan suurkuluttajille nyyhkintäosastolta, että itse nuolennan maailmanmestari Mikko Alatalokin jäisi toiseksi.

Everything Everywhere All at Once on todiste siitä, miten Hollywood yrittää pölliä menestyselokuvien reseptin, teeman tai tavan kertoa tarina sekä itse uudet tarinat. Mutta se ei tässä tapauksessa ole onnistunut. Kannattaa verrata eteläkorelaiseen Bong Joon-hon Parasiittiin (2019). Elokuva sai ensi-iltansa 2019 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti Kultaisen palmun tuomariston yksimielisellä päätöksellä, ja seuraavan vuonna peräti neljä Oskaria, sekä ensimmäisenä ulkomaalaisena elokuvana Parhaan elokuvan palkinnon Oscar-gaalassa. Parasiitti on mestariteos ja osoitus sekä hyvästä mausta, osaamisesta ja pieni on kaunista, että myös osaamisen korkeasta laadusta ja siitä, millainen merkitys on aidon sydämen mukanaololla elokuvanteossa.

Everything Everywhere All at Once  vaikuttaa sekopäiseltä toimintaelokuvalta, mitä se on osaksi. Elokuvalla on paikka paikoin jopa pienet hetkensä. Muuten se on kuin katsoisi naispuolisen UUDEN SHERLOK HOLMESIN puuduttavia seikkailuja Hong Kongissa. Elokuva ei oikein etene vaan junnaa paikoillaan kuin painajaiseksi muuttuneessa karnevaalissa. Elokuva on nähtävissä Yle Areenassa. Elokuva on ehdottomasti yliarvostettu, sillä Oscareita tuli peräti seitsemän: paras elokuva, ohjaus, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa ja alkuperäiskäsikirjoitus sekä leikkaus. Elokuva toimii varoituksena huonosta mausta. Pääosissa Michelle Yeoh, Stephanie ja Jamie Lee Curtis, jonka monikasvoinen rooli on kurttuotsainen ja piinaavan hullu verovirkailija.

Jo heti ensimetreiltä paistaa läpi ikävästi kaksi asiaa; elokuva on imelä ja miellyttämään tehty suurelle yleisölle. Sen tarkoitus onkin edistää hyvää, toiseksi sen pitkästyttävät akrobaattikohtaukset, joita toki toimintaelokuvassa tuleekin olla, ovat pitkäpiimäisiä, jääden auttamattomasti Quentin Tarantion mainion KILL BILL-I ja II-osaston varjoon (2003 ja 2004). Elokuvassa on lainattu Henry Bergsonilta "hyppy". Bergsonin mukaan ylittääkseen puhtaan ymmärryksen ja sukeltaakseen elämän syvyyksiin filosofian piti hypätä. Elokuvassa hyppy tuntemattomaan on matka omaan tiedostamattomaan minään, kuin uudet silmät nähdä menneet tapahtumat uudella tavalla sekavuudenkin keskellä, mikä on aina myös epäilyttävää, epätäydellistä.

III-osaisessa elokuvassa toistuvat paljastavat sanat "Ole kiltti, älä luota kehenkään, avioero, kyllästyminen pyörimään samaan tahtiin, pikkutarkka verotarkastaja piinaamassa kiinalaisia". Tarina on taitavasti kudottu eri osista yhteen, ja se esitetään katsojille kuin likapyykki pyörisi pesukoneessa. Ensimmäinen osa on taistelua, toinen selittelyä ja sopua, kolmas osa lopulta järkeä ja arkea. Ja vaikka vertailenkin elokuvan epäortodoksista aikakäsitystä, taitaa se kuitenkin olla enemmän samanlaisesta elämänymmärryksestä ahdistavissa liemissä liekiteltyjen kesken syntynyttä elämänvoimaa- ja tahtoa voittamattomilta tuntuvien vaarojen edessä, missä yhdistävät toisiinsa kekseliäisyys, luovuus ja aavistukset sekä jatkuva kyky luoda itsensä uudelleen.

Mielikuvituksellisen elokuvan lähtökohta on aina myös hieman samanlainen kuin Henry Bergsonilla Luovassa evoluutiossaan vuodelta 1907 "perustavanlaatuinen tavoittamaton", missä elämä on jotain, mikä pakenee inhimillisen älyn otteesta, eikä mahdu sen asettamiin malleihin. Mielikuvituksellinen on kuin eräänlaista villiä ja vapaata hulluutta, joka pakenee satasella sääntöjä. Älykkään elokuvan sanoma voisi olla yhtä hyvin eskapistinen. Jos sosiaalisesti lukkiutunut todellisuus ahdistaa, karkaa siitä jonkun sinua miellyttävän asian tai harrastuksen pariin tai luo rinnakkaistodellisuus haaveilemalla maailmoista ja tiloista, johon sinulla ei muuten ole pääsyä. Osin elokuva on kuin tahaton vittuilu, parodia halvoista kungfuleffoista, osin kuin kommentteja nykyisille saduille, ja jopa tieteiselokuvillekin: "Kun kaikki on vain satunnaisia hiukkasjoukkoja värähtelevässä superpositiossa."

Elokuvan tarina on sekavasti kerrottu eri tarinoiden summa, missä ei ole kielletty mielikuvituksen käyttöä, kuin hajoava mieli, hajoava maailma, ja vastaan sen sekoittama pirstaleinen todellisuus. Konkurssikypsän kiinalaisen pesulanomistajan arkipäivä kuvattuna kotiongelmien lisäksi pikkutarkan verotatarkastajan ahdistavalla tapaamisella, ja pelot muuttuvat toden kauhuiksi. Aika ei ole vankila vaan vapaus, eikä siksi menneisyyttä tavoiteta sellaisenaan. Se ei ole edes tarpeen, sillä se voi muuttua ja muuttuukin koko ajan "vaihtoehtoisten menneisyyksien etsinnässä". Hapuilua tapahtuu varmaksi kuvitellusta nykyisyydestä muistoina, jossa menneisyyden peräkkäisyyttä ei ole, on vain väärin ja oikein muistettuja kohtia sieltä täältä elämän varrelta.

Kaksi todellisuutta, olevainen ja mennyt todellinen, sekä ei-olevainen haaveiltu, ja ehkä—todellisuus siitä, miten asiat olisivat voineet mennä, jos olisivat kulkeneet johonkin suuntaan toiveiden sisältä. Taustalla ajallinen läsnäolo, mikä ei ole tavallista läsnäoloa ilman poissaoloa. Menneisyyskin tavoitetaan vain "jännitteessä nykyisyyden materiaalisen tiheyden kanssa". Materiaalinen tiheys ja olevainen sekä mennyt todellinen puuttuvat kutenkin tarkoituksella. Elokuva onkin tarujen matka naisen ja äidin elämän kysymyksiä siitä, mikä äiti on, oli ollut joskus, ja mikä haluaisi olla. Oliko hän tyytyväinen itseensä ja omaan elämäänsä, ja miten hän sieti muutosten tuoman pelon koko ajan epävarmemmaksi muuttuvassa paskaelämässään?

Elokuvan jännittävyys piillee siinä, että äidin tiedostamattomat muistot kasvavat kipujen vankiloista ulos vapauteen ruumiillisina vääntöinä suhteessa nykyisyydessä tapahtuviin tekoihin ja havaintoihin. Näin on varmasti ajateltu, mutta minä en saa kiinni elokuvan hyvistä ja taiteellsista tarkoituksista. Muistaminen on aina toistoa, ja jokainen kerta aina yhtä erilainen ja kummallinen kokemus myös tässä elokuvassa, mikä herätti ainakin yhden kysymyksen: entä jos luonnon tarkoitus onkin sen sekavuudessa, päämärättömyydessä ja pahuudessa, jolloin kuolema, tuho, tuska ja kärsimys merkitsevät täydellistymistä? Luonto on täydellinen, koska kaikki kuolee. Ihminen on inhimillinen vain ollessaan vajavainen ja erehtyessään, eikä hänestä ole vaaraa.

Vain oudon ja omituisen kuvaelman, ja tunteen, kautta pääset turvaan omiin oloihisi ihmettelemään ja haaveilemaan kuin Jorodowskyn mystisissä elokuvissa, mitkä ovat nyt ajankohtaisia Ylen Areenassa. Elokuvassa "oikea" on pelokkaiden keksimä pieni laatikko. "Rinkeli", mikä on musta aukko, näyttää totuuden, ja niin voi vapautua laatikosta, kuten tytär väittää äidilleen. Ihan kaikki ei ole elokuvassa mennyt nappiin eikä lopputulos ole kiinnostava siksi. Hieman sekavana, kiivastahtisena ja liikaa räiskivänä jää jotain alullaan ollutta tärkeää ja kaunista syntymättä. Onko sanoma vain lesbotyttären tyttöystävän hyväksyminen ja tyttären ikävä olla määräilevän sekä voimakastahtoisen naisen lapsi vai naisen tapa kasvattaa tytärtään "oikein"?

Lopussa vasta ymmärrän, että kyseessä on vitsi ja että pääosanesittäjän minä laajentuu kaikkialle, koska se on jokaisen ihmisen tuska ja vaiva maanpäällä eläessä, ihan kuin kyseessä olisi jatko-osa kiinalaisittain Virginia Wolfin Orlannolle. Me teemme koko ajan ihmisinä yhtä tyhjänpäiväistä matkaa maapallon ympäri liikkumatta ja kuvittelemme olevamme jotain, mitä emme ole. Elokuva manifestoi todennäköisesti käsikirjoittaja-tuottajiensa eli rahoittajien vaatimuksesta kaikille kaikkea mahdollista typeryyttä, ja luuloja maailman tuhovimmaa vastaan. Kun elokuvan olisi suonut loppuvan hauskaan kahden kiven väliseen keskusteluun, se alkaakin uudelleen. Todellisuus pääsee aina välillä pilaamaan henkilöiden omissa maailmoissaan lymyämisen. Ja sitten alkaa naivina pidetyn miehen tarina. Hän kehottaa olemaan kilttejä, koska emme tiedä mitä tapahtuu- SURKEAA!

Elokuvan huumori on kai tarkoitettu olevan mustaa, ja lajissaan räiskyvän hervotonta, mutta jokin minussa katsojana sanoo, ettei tämä ole huumoria, vaan alussa mainitsemaani "mikkoalatalomaista" kaikkien pyllyjen nuoleksintaa (kappaleessaan KIITOS KAIKILLE!). Jame Lee Curtisin esittämä verovirkailija on parhaimmillaan kuin Coenin veljesten mustasta draamakomediasta Fargosta (1996) napattu hölmönoloinen, mutta riittävän fiksu tajutakseen olevansa idiootti (Frances McDormand), kertoessaan miksi antoi armoa kiinalaisille: "Hän kertoi tilanteestanne. Kun sain eropaperit mieheltäni, ajoin hänen Kia Fortensa naapurin keittiön läpi. Tiedätkö mitä minä sanon? Meidänlaisemme kylmät ämmät, joita on mahdoton rakastaa pyörittävät maailmaa!" Kyseessä on siis farssimainen rakkaudenpuute, yksinäisyys ja ihmisten kylmyys, ja tämä mauttomuus tarjoillaan huumorina.

Kyse onkin oivaltamisesta ja elämän jatkuvien ristiriitojen loppuun kuluttaneista ihmisistä. Jokainen hetki on sirpaleinen, et ole koskaan täysin läsnä, kun muut maailmat vaativat täyttä huomiotasi. "Mutta sinä näet, miten kaikki mitä teemme, huuhtoutuu pois kaikkien muiden mahdollisuuksien meressä", tytär sanoo kuin jumala tai sen itse keksitty todellisuuden korvike elämänmotoksi. Kyse on, tai voisi olla, myös jonkinlaisesta välittämisestä sekä rakkaudesta, elämän ongelmien sietämisestä, toisista ihmisistä ja pettymyksien kasvattamasta voimasta. Tarinan "wonkairmainen" syvä lohduttomuus, ja kaiken yhteen liittävä koskettava kertoja upottavat lopulta elokuvan muistoksi sinne jonnekin unohduksiin. Hyvä niin. Aika sekavaa touhu on.

Me olemme lopultakin vain pieniä hassuja ihmisiä, ja meillä on ollut elämässä myös kivaa ja hauskaa. Ehkä juuri siksi en itse henkilökohtaisesti pitänyt tästä yhtäkkiä mustasta romanttiseksi komediaksi muuttuneesta, rakkaudettomuudesta kertovasta toimintaelokuvasta. Minusta se oli liian optimistinen ja antoi väärän kuvan päättymättömästä taistelusta vihaa, pahuutta ja typeryyttä vastaan, sillä lopulta ne aina voittavat, koska ovat vahvempia. Sopii kauniita loppuja rakastaville. Mutta on elokuva hyvin tehty ja koskettava kuvaus naisena ja äitinä olemisen vaikeudesta sekä keskeneräisyyden, paskamaisuuden ja sattumien hyväksymistä osaksi epävarmaa, ja ehkei niin onnekastakaan elämää. Elokuva on terapeuttinen kaikille niille äideille, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Ennen kaikkea se on puhdistava sekä empaattinen kuvaus äidistä ja tyttärestä.

Hyvä elokuva on siihen nähden, että se on "vain toimintaelokuva". Mutta kuten kaikissa itämaisissa toimintaelokuvissa, tässäkin häiritsee tietynlainen asetelmallisuus ja koreografinen jäykkyys, mikä näkyy joukkokohtausten jähmettymisessä "Yksi seuraa ase tanassa toista"-typeryyteen "Miksi aina muka kymmenen roistoa häviää yhdelle sankarille"-kysymyksen jäytäessä takaraivoa. Elokuva on lisäksi aivan liian pitkä venytettynä elokuvateattereiden ilta- ja viikonloppunäytösten varalle. Ainakin Britanniassa (UK, Pohjois-Irlanti, Irlanti, Wales ja Skotlanti...) pitkät elokuvat pätkitään moneen osaan, jotta teatterit tienaavat tauoilla oluenmyynnillä (ja Braveheart-elokuvan tauoilla epäiltyjen englantilaishomojen etsimisellä ja lopulta hakkaamisella), ja "muulla yleisellä lad- ja skinhenkisellä nujakoinnilla" sekä halvan ja yököttävän mutustelun - poppis, limu ja makkara- myynnillä.