Miksi Obama halusi tehdä "haroldit"?
Teksti:
Harald Olausen
Oikeastaan Obaman muistelmien nimi pitäisi olla "Kootut selitykset", sillä varsinaisilta muistelmilta ne eivät vaikuta - eivätkä vakuuta - sen verran selittelyn puolelle kirja kääntyy. Hyvät sanat ovat parantavia Trump-katastrofin jälkeen. Maailmaa kaipaa entistä presidenttiämme Urho Kekkosta lainatakseni, enemmän lääkäriä kuin tuomaria. Juuri siksi Obama oli ja on yhä mies paikallaan. Kirjassa jokainen sana ja imagoon liittyvä teko, ajatus tai symbolinen uhraus on liian tarkkaan harkittu ollakseen totta. Obaman selittäminen on wittgensteinilaisesti ajateltuna enemmän kuin kuvaamista. Hyvä niin, sillä jokainen selitys sisältää myös kuvauksen eikä ole olemassa kahta ilman kolmatta; Obama on taitava propagandisti - on sitä ollut koko lyhyen mutta näyttävän uransa, siksihän hänet aikoinaan poimittiin pääpuhujaksi demokraattien puoluekokoukseen, ja siksi hän myös nousi melkein tuntemattomasta aikoinaan senaattoriksi - hänen lauseidensa kielioppi on täydellisen selkeää ja loogisesti analysoitua.
Lue myös juttuni qx.fi:stä otsikolla "Obaman Luvattu maa on tärkeä kirja myös homoille" osoitteesta:
https://www.qx.fi/kulttuuri/245471/kirja-arvio-obaman-luvattu-maa-on-tarkea-kirja-myos-homoille/?fbclid=IwAR05qnGLvgcxiMjrI2OPE9ucYa9ZZJebuPBxWAyAUeCP7P4vAepfZQeLro8
Obama valottaa sisäpiiriläisenä sitä miksi amerikkalainen tapa tehdä kovalla kohinalla kärpäsestä härkästä on niin tärkeää totuuden kannalta; ettei piilossa oleva totuus jäisi selittämättä, sillä totuudesta ja valheesta käydään maassa jatkuvaa kädenvääntöä. Jotain lapsenomaista Obaman toteamuksessa poliitikkokautensa alussa siitä, että hän oli luullut tietävänsä mitä medioiden mahti on. Se oli jotain ihan muuta. Paljon pahempaa kuin hän oli edes uskaltanut kuvitella. Juuri siksi, sinne tänne siroteltujen ihmettelyjen ja kommenttien muodossa kirjassa on sitä jotain, mitä voi sanoa taiaksi siitä huolimatta, että ne on tietenkin tarkoin suunniteltu kokonaisuus kirkastamaan Obaman julkisuuskuvaa ja jatkamaan sitä projektia, joka häneltä jäi politiikasta kesken vaikean kahdeksan vuoden hallintokautensa jälkeen. Erityisen mielenkiintoiseksi muistelmateoksen tekee se, että ne julkaistiin heti Yhdysvaltojen paljon kohua ja porua jo etukäteen aiheuttaneiden presidentinvaalien jälkeen.
"Vaikka senaatissa olikin eräitä turhauttavia puolia, en oikeastaan pannut pahakseni sen verkkaisuutta. Olin yksi sen nuorimmista jäsenistä ja minulla oli 70 prosentin kannatuslukemat kotona Illinois'ssa, joten tiesin, että minulla oli varaa kärsivällisyyteen. Arvelin, että jossakin vaiheessa voisin harkita pyrkimistä kuvernööriksi tai - kyllä vain - jopa presidentiksi, koska uskoin että toimeenpanovaltaa käyttävänä päättäjänä minulla olisi parempi mahdollisuus määrätä politiikan tärkeysjärjestyksestä. Olin kuitenkin 43-vuotias ja urani valtakunnallisella näyttämöllä oli vasta alussa, joten uskoin että minulla oli yllin kyllin aikaa. Mielialani koheni entisestään, kun tilanne kotirintamalla parani. Ellei sää ollut huono, matka Washingtonista Chicagoon ei kestänyt juuri kauemmin kuin työreissu Springfieldiin. Kotiin palattuani en myöskään ollut enää niin kiireinen tai poissaoleva kuin vaalikampanjan aikana tai tehdessäni yhtä aikaa kolmea työtä, ja niinpä minulle jäi aikaa käyttää Sashaa lauantaisin tanssitunneilla tai lukea Malialle iltasaduksi luvun verran Harry Potteria"
-Presidentti Barack Obama
Yhdysvaltojen ensimmäisen musta presidentti, Barack Obama on mukava mies ja hyvä puhuja. Siksi on selvää, että myös hänen julkisuuteen jättämä testamenttinsa eli muistelmat on taitavasti kirjoitettu ja toimitettu. Jälki on vakuuttavaa vaikkei kovin uskottavaa. Joka ikinen muisto, sana siellä, toinen täällä ja ihmiskuvaukset, perheonnesta nyt puhumattakaan, on kirjattu muistiin kaunokirjallisen kauniina välähdyksenä ihan kuin kaikella sillä - pahallakin, mitä Obama on kohdannut elämässään, on ollut jokin ennakkoon tarkoin määrätty tehtävä hänen elämässään tai moraalinen opetus, jonka koettuaan hän on kokenut katharsiksen ja ollut valmiina astumaan eteenpäin kunnianhimoisella tiellään kohti korkeampia päämääriä henkisesti puhdistautuneena. Majasteetillinen ja muhkea kirjaprojekti on kuin synnytetty pelastamaan kirjamyynnin romahduksen takia vaikeuksissa kiemurteleva Otava, joka on ostanut kirjan kotimaiset oikeudet ja jonka kirjakauppa Suomalainen kirjaa myy kuin häkää edulliseen hieman alle kolmenkympin hintaan. Sivuja kirjassa on peräti 879. Mutta kirja ei tunnu raskaalta siitä huolimatta. Päinvastoin. Obaman muistelmat on yllättäen (ehkä) yhtä kepeää - tarkoituksellisesti - kuin sanomalehtien poliittiset pakinat ja siksi suurelle yleisölle kiinnostavaa niin. Kirja on jännittävä ja sen on innosta kurkistaa vallan kulisseihin autenttisen pääosan esittäjän kuvaamana hotkaista kerralla yhdeltä lukemalta - varsinkin kun Obama käyttää tässä kohden ensimmäistä kertaa sanaa rehellisesti ilmeisesti tarkoittaen sitä mistä puhuu - ellei vuorokaudessa olisi vain 24 tuntia ja elämässä muutakin tekemistä kuin lukea ja kirjoittaa.
"Ennen kaikkea toivoin osaavani kertoa virkakaudestani rehellisesti; en pelkästään kirjoittamalla historiallisen selonteon sen keskeisimmistä tapahtumista ja tärkeimmistä tapaamistani henkilöistä vaan käsittelemällä poliittisia, taloudellisia ja kulttuurivirtauksia, jotka osaltaan määrittivät, millaisia haasteita hallintoni kohtasi ja millaisia valintoja tiimini ja minä olimme tehneet vastataksemme niihin. Mahdollisuuksien mukaan halusin lukijoiden saavan tuntuman siihen, millaista on olla Yhdysvaltojen presidentti; halusin hieman raottaa verhoa ja muistuttaa ihmisiä siitä, että niin paljon valtaa ja seremoniaa kuin presidentinvirkaan liittyykin, se on silti pelkkä työ muiden joukossa. Niin ikään halusin muistuttaa, että liittovaltiomme hallinto on samanlainen ihmisistä muodostuva kokonaisuus kuin muutkin työyhteisöt ja että Valkoisessa talossa työskentelevät kokevat päivittäin samanlaista tyytyväisyyttä, pettymystä, keskinäistä kitkaa, töppäilyä ja pientä voitonriemua kuin kaikki muutkin. Halusin myös kertoa henkilökohtaisen tarinan, joka saattaisi innostaa nuoria harkitsemaan uraa julkisella sektorilla: kertoa, miten poliittinen urani alkoi siitä, kun etsin paikkaani maailmassa, valottaa monisyisen taustani erilaisia säikeitä ja näyttää, että vasta lähtemällä mukaan johonkin itseäni suurempaan onnistuin lopulta löytämään yhteisön ja tarkoituksen elämälleni."
-Presidentti Barack Obama
"YKSI SENAATIN INNOSTAVISTA puolista oli se, että minulla oli mahdollisuus vaikuttaa ulkopolitiikkaan toisin kuin osavaltion senaatissa. Olin ollut opiskeluajoistani saakka kiinnostunut etenkin ydinasekysymyksistä. Niinpä olin kirjoittanut jo ennen virkaanastujaisiani kirjeen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajalle Dick Lugarille, joka oli ydinaseiden leviämisen tunnettu vastustaja, ja ilmaissut toiveeni työskennellä hänen kanssaan. Dickin vastaus oli innostunut. Hän oli indianalainen republikaani ja 28 vuotta senaatissa istunut veteraani, joka äänesti poikkeuksetta konservatiivisesti maan sisäpoliittisissa asioissa, kuten verotus- ja aborttikysymyksissä. Ulkopolitiikassa hän kuitenkin edusti sitä järkevän varovaista ja internationalistista ajattelua, joka oli ohjannut jo pitkään valtavirtarepublikaaneja, kuten George H. W. Bushia. Vuonna 1991, pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, Dick ja demokraattisenaattori Sam Nunn olivat saaneet yhdessä aikaan lain, joka antoi Yhdysvalloille mahdollisuuden avustaa Venäjää ja entisiä neuvostotasavaltoja, kun ne ottivat haltuunsa ja poistivat käytöstä joukkotuhoaseita. Tämä Nunn-Lugariksi kutsuttu laki osoittautui merkittäväksi ja kestäväksi saavutukseksi ja sen käyttöönotto helpotti Yhdysvaltojen ja Venäjän turvallisuusviranomaisten yhteydenpitoa, mikä oli ratkaisevan tärkeää vaarallisen siirtymävaiheen aikana. Kahden seuraavan vuosikymmenen aikana poistettiin käytöstä yli 7 500 ydintaistelukärkeä."
-Presidentti Barack Obama
Obama tuntuu luottavan onneensa ja kohtaloonsa olla syntynyt onnellisten tähtien alla, ihan kuin hän uskoisi olevansa eksyksissä ilman omaa valtiota ja johtajaa olevan kadonneen mustan heimon oma Jeesus itsetekemänsä sädekehän keskeltä. Kirjan etuliepeissä teksti kosiskelee juorunnälkäistä lukijaa lupaamalla, ettei hän muka pelkää paljastaa "itse-epäilyjä (obamalainen uudissana) tai pettymyksiä. No kyllähän niitä on mutta kovin partiolaisen tapaisia pinnallisia raapaisuja ne ovat eikä hän niissä aidosti kadu tai tunnusta syyllisyyttään vaikka on maalipaikalla enemmän tekijä kuin näkijä. Mutta paras lipominen - koko rahan edestä - on vasta edessäpäin ammattinsa osaavien korkeanluokan jenkkimainostoimittajien kynästä tehtailtuna siinä hammastahnamainosten ja vauvanvaippamainosten välillä puhdetöinä:
"Taidokkaasti kirjoitettu ja väkevä teos ilmentää Barack Obaman vakaumusta, että demokratia perustuu empatiaan ja yhdessä rakentamiseen."
Tässä onkin samalla kirjan sekä keskeisin sanoma, että myös itsesensuurin valhe, johon Obama on itsensä hirttänyt. Mukavia puhuva kiva mies ei vielä maailmaa muuta, vaikka olisi musta ja olisi lukenut ties mitä hän on opiskeluaikoinaan lukenut - lista hämmentää jenkkejä mutta ei ammatikseen lukevaa sivistyneistöä, jonka lukemistoon Obaman mainitsemat kirjat kuuluvat jo älyllisenä etsikkoaikana teinivuosina. Mutta hyvä että on lukenut. Kirjalistan tarkoitus onkin toinen. Näyttää miten liberaali ajattelu Obamalla on ankkuroitunut selkeästi eurooppalaisen valistuksen perillisiin ja on siksi tärkeä: tässä on presidentti joka on itse kokenut samaa kuin äänestäjänsä, osaa mutta myös tietää ja välittää, sillä Obama on lukenut, sivistynyt ja humaani sekä ihmisenä että tuotteena nimeltä Yhdysvaltojen presidentti, ja se näkyy kirjan joka sivulta ja on mukavaa luettavaa näiden neljän vuoden jälkeen, kun joutui lukemaan lehdistä uutisia mielisairaasta prinsessanherkästä rikollisesta, joka leikki neljä vuotta rosvoa ja poliisia itsensä kanssa sekavia kannattajaroskasakilleen höpisten eräänlaisena luulotautisten ja muiden herkästi nenästä vedettävien fatalistien johtavana cowboyna hyvien, pahojen ja rumien miesten armottomalla aavikolla opettavaista sivilisaatiota vastaan.
"Enimmäkseen kuitenkin totesin Iowan valkoisten äänestäjien olevan hyvin samanlaisia kuin ne, joita olin kosiskellut muutamaa vuotta aiemmin Chicagon ulkopuolella - ystävällisiä, harkitsevaisia ja ehdokkuuteeni avoimesti suhtautuvia. Heitä eivät huolettaneet niinkään ihonvärini tai edes islamilaiselta kuulostava nimeni kuin nuoruuteni ja kokemattomuuteni, ja heitä kiinnosti lähinnä kuulla, miten aioin luoda lisää työpaikkoja tai lopettaa Irakin sodan. Poliittisten neuvonantajieni mielestä meidän olikin pidettävä asiat juuri tällä tolalla. Emme toki varsinaisesti väistelleet rotukysymyksiä. Tein verkkosivustollamme selväksi kantani sellaisiin kiisteltyihin aiheisiin kuin maahanmuuttoreformi ja kansalaisoikeudet. Jos minulta kysyttiin näistä asioista vaalitilaisuuksissa, kerroin epäröimättä rotuprofiloinnin ja työsyrjinnän todellisuudesta maaseutupaikkakuntien täysvalkoisille yleisöille. Plouffe ja Axe kuuntelivat vähemmistöön kuuluvien avustajieni huolenilmauksia, olipa kyse sitten televisiomainoksen parantelusta ("Eikö saataisi kuvaan mukaan edes yhdet mustat kasvot Barackin lisäksi?" Valerie kysyi kerran ystävällisesti) tai siitä, että kampanjan johtajistoon pitäisi värvätä enemmän värillisiä. Plouffe, Axe ja Gibbs kuitenkin häivyttivät häpeilemättä kaikki puheenaiheet, jotka olivat tulkittavissa rotukaunojen lietsomiseksi tai voisivat jakaa äänestäjäkuntaa roturajojen mukaan - tai ylipäätään voisivat rajata minut "mustaksi ehdokkaaksi". Heidän mielestään rotutasa-arvoa saattoi edistää nopeimmin ja helpoimmin voittamalla vaalit. Tämä tarkoitti sitä, että meidän oli saatava tukea paitsi liberaaleilta valkoisilta opiskelijanuorilta myös sellaisilta äänestäjiltä, joille ajatus minusta Valkoisessa talossa muodosti suuren psykologisen kynnyksen."
-Presidentti Barack Obama
Trump sai aikaan myös jonkin
verran hyvää esimerkiksi taloudessa. Obaman lista on kahdeksan vuoden jälkeen yllättävän lyhyt.
Uudistukset kangertelivat ja Obamacarellekin ennusteltiin sen kovista
syntymäkivuista johtuen kovin lyhyttä elämää. Silti pitää muistaa, että Obaman hyvä imago on yhtä
tehtailtua kuin Trumpin huono. Molempien tarkoitus on ollut osuva täsmäaseen
tarkkuudella tärkeisiin kannattajaryhmiin, joissa sanat muuttuvat auttaviksi käsiksi
ja rahanlahjoittajiksi. Obaman maailmoja syleilevä hyväntahtoisuus ei maksanut
hänelle mitään ja tuli (ilmeisen) täydestä sydämestä tai siitä tehtiin
sellainen, eräänlainen sydänten ja sovinnon presidentin tavaramerkki, vaikka
hän itse jos kuka tiesi, ettei se merkitse tai muuta mitään - ainakaan
radikaalisti parempaan suuntaan voimakkaan vastavoiman yltyessä aina sitä voimakkaammaksi,
mitä enemmin Obama sai omiaan liikkeelle omien tavoitteidensa puolesta. Siksi
voi täydellä syyllä tokaista vanhan I MS:n sanonnan tavoin "Länsirintamalta ei
mitään uutta" ei pelkästään sen takia, että Amerikka on pahoin jakaantunut
kahtia ja juuttunut asemasotaan vaan myös siksi, että Obama rakastaa itsensä
kehumista - kukapa ei niin tekisi ja yrittää uskotella meille samoin - ja latelee tiiliskiven verran kohteliaisuuksia sekä tylsiä tavanomaisia latteuksia,
selittäen samalla maailman itselleen sopivaksi paikaksi olla näyttämönä Hamletia
esittäneelle selviytyjälle ja poikkeusyksilölle, joka selvisi kuumasta pätsistä voittajana, omasta mielestään erinomaisesti - sen verran tekopyhältä huskastelulta kirjan perusviesti vaikuttaa valistuneen lukijan silmissä.
"Idaho oli malliesimerkki tällaisesta. Meidän ei ollut kannattanut lähettää palkallista henkilökuntaa niin pieneen ja vahvasti republikaanienemmistöiseen osavaltioon, mutta päättäväinen vapaaehtoisjoukko nimeltä "Idaholaiset Obaman puolesta" oli organisoitunut siellä itse. He olivat rakentaneet vuoden ajan yhteisöä MySpacen ja Meetupin kaltaisilla sosiaalisen median työkaluilla, perehtyneet kantoihini, luoneet omia varainkeruusivustojaan, suunnitelleet tilaisuuksia ja kiertäneet osavaltiossa ovelta ovelle strategisesti tärkeillä alueilla. Kun Plouffe ilmoitti minulle muutamaa päivää ennen supertiistaita, että minun oli määrä lähteä kampanjoimaan Idahon Boiseen eikä viettää yhtä ylimääräistä päivää Kaliforniassa, missä olimme kirimässä etumatkaa kiinni, myönnän että suunnitelma epäilytti minua. Epäluuloni kuitenkin hälvenivät nopeasti Boisen valtionyliopiston stadionilla neljäntoistatuhannen hurraavan idaholaisen edessä. Voitimme lopulta Idahon niin suurella erolla, että saimme sieltä enemmän valitsijamiehiä kuin Hillary hankki voitostaan New Jerseyssä, vaikka se on väkimäärältään viisi kertaa suurempi kuin Idaho. Sama toistui muualla. Supertiistain 22 osavaltiosta kolmetoista päätyi meille, ja vaikka Hillary voitti muutamalla prosenttiyksiköllä sekä New Yorkissa että Kaliforniassa, keräsimme sinä päivänä yhteensä kolmetoista valitsijamiestä enemmän kuin hän"
-Presidentti Barack Obama
Heti kirjansa aluksi hän selittää itsensä puhtaaksi lukijansa epäilyistä, ettei olisi itse kirjoittanut kirjaansa ja että oli ainakin omasta mielestään hyvää jälkeä maan parhaaksi koko sydämellään tehnyt presidentti. Hän ja vaimo Michelle olivat varmoja, että riippumatta siitä, missä määrin hän oli presidenttinä epäonnistunut, ja miten moni hänen toivomansa projekti olikaan jäänyt toteuttamatta, maa oli paremmassa kunnossa kuin hänen aloittaessaan. Kuukauden päivät presidenttiviran ja ensimmäisen naisen roolin jätettyään Michelle ja Barack nukkuivat aamulla myöhään, söivät päivällistä kaikessa rauhassa, kävivät pitkillä kävelyillä, uivat meressä, ja arvioivat Obaman mukaan "tilannetta" sekä virvoittivat ystävyyttään uudelleen, ennen kuin Obama tarttui päättäväisesti kynään ja alkoi luonnostella muistelmiaan, jotka ammattitiimi on muokannut lopullisesti luettavaan kuntoon nimellä "Luvattu maa". Saavutus on hieno ja hatunnoston arvoinen suoritus. Mutta jokin niissä ei täsmää tai tunnu oikealta. Mikä Obaman muistelmissa sitten oikein mättää? Hän vastaa itse rivien välistä alun lainauksista, jotka käyvät myös kirjan (profeetallisesta) motosta:
"Oi lennä väsymättä lennä väsymättä lennä väsymättä Luvatussa maassa leiri kokoontuu."
−
afroamerikkalaisesta spirituaalista
− Robert Frost, "Kitty Hawk"
Obama siis tietää kaiken mitä hän on tavoitellut olevan yhtä höttöistä todellisuuspakoista unelmaa kuin hatarat pilvetkin alkuaikojensa unelmien tiellä, eikä siksi ota turhia paineita niistä myrskyistä, joihin hän on pakotettu presidenttinä vastentahtoisesti osallistumaan, kunhan vain kestää ensin neljä vuotta ja sitten vielä, jos ja kun hyvä säkä käy, seuraavat neljä vuotta ja siinä se on yhdeksi poliittiseksi elämäksi sukupolvikokemuksena: amerikkalaisen mustan miehen revanssi häpeän ja nöyrtymisen vuosisadoista korkojen kera. Mutta Amerikka on yhä edelleenkin lunastamaton lupaus mustille huolimatta siitä, että Obama pääsi presidentiksi, vaikka osana kiltin mustan piireihin päässeen osa-aikakapinallisen selviytymisstrategiaa Obama on ottanut elämässään ohjenuoraksi Bobby Kennedyn tavan antaa ihmisille toivoa ja ymmärtää, ettei tärkeintä olleet ihmisten teot vaan se tunne, jonka he onnistuivat muissa ihmisissä luomaan - samaa metodia käytti menestykkäästi Monica Lewinsky-skandaaliin saakka toinen suosittu demokraattipresidentti ja yhtä hyvä puhuja kuin Obamakin, Bill Clinton, josta on tehty paljastava elokuva "Päävärit" (1998 USA)".
"UUDEN SENAATTORIN SUURIMPIA haasteita Washingtonissa on yleensä saada ihmiset kiinnostumaan hänen tekemisistään. Kävi ilmi, että minun ongelmani oli päinvastainen. Ennakkohehkutus oli paisunut koomisen suureksi suhteessa siihen, mikä todellinen asemani juuri valittuna senaattorina oli. Toimittajat kärttivät minulta jatkuvasti suunnitelmiani ja kysyivät useimmiten sitä, aioinko pyrkiä presidentiksi. Kun eräs toimittaja kysyi minulta virkaanastujaispäivänäni: "Mille sijalle te asetutte mielestänne historiassa?" nauroin ja vastasin, että olin juuri tullut Washingtoniin, olin sadan senaattorin hierarkiassa sijalla 99, en ollut vielä äänestänyt kertaakaan enkä tiennyt, missä Capitolin vessat olivat. Tämä ei ollut mitään todellisten aikeideni peittelyä. Jo pelkkä senaattiin pyrkiminen oli tuntunut yltiöpäiseltä. Olin iloinen pääsystäni sinne ja innokas aloittamaan työt. Minä ja avustajani halusimme torjua paisuneet odotukset noudattaen Hillary Clintonin antamaa esimerkkiä. Hän oli tullut senaattiin neljä vuotta aiemmin suuren huomion saattelemana mutta saanut maineen ahkerana, asiakeskeisenä ja äänestäjiään kuuntelevana senaattorina. Minäkin halusin olla työ- enkä sirkushevonen."
-Presidentti Barack Obama
On kyllä harmi, että historian isä Herodotos valheineen istuu yhä lujassa kaikissa valheilla rikastuneiden ja hyötyneiden pään sisällä. Jos Obama olisi rehellinen, hänen muistelmansa eivät olisi yksiäänisiä- ja mielisiä, hänestä itsestään muistelmia vaan moniäänisiä ja ristiriitaisia, keskenään rajustikin mittaa ottavien eri kirjoittajien analyysejä siitä mikä Obamassa oikein mätti, mikä oli totta, valhetta ja mitä hän sai oikeasti aikaan eikä vain puheissaan. Obaman uhrautuvaisuus on kuin kotoisten demareiden, jotka aina kertovat pyrkiessään porukan pyynnöstä kuka mihinkin hyväpalkkaiseen kusitolpan virkaan, olleensa uransa alussa auttamassa sitä sun tätä vapaaehtoisena (lue: mukana järjestön johtokunnassa ja pikkujouluissa ja edustamassa: ei usein muuta!). Obama kertoo "turhan vaatimattomasti" Chicagossa viettämistään asukasjärjestövuosista, kun hän työskenteli työväenluokkaisissa kaupunginosissa, joiden asukkaiden enemmistö oli mustia, ja hänen silloin saavuttamansa voitot olivat pieniä ja tilapäisiä. Obaman edustama järjestö yritti lievittää omalta pieneltä osaltaan ongelmia, jotka olivat peräisin koko maata koskevista mullistuksista: teollisuustuotanto taantui, valkoiset pakenivat mustien tieltä uusille asuinalueille, ja muodosteilla oli erillinen ja eristäytynyt alaluokka samaan aikaan, kun uusi tietotyöläisten luokka alkoi ruokkia kaupunkien keskustojen keskiluokkaistumista. Obama toteaa, ei muuta. Mitä sitten? Ei mitään. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu ja hyviä aikeita, mutta koneisto nimeltään amerikkalainen kapitalismi on niin musertava, ettei sille mahda suuria hautovat pienet ihmiset mitään edes uran alkuvaiheessa, saati sitten lopussa.
"VAKUUTTELIN ITSELLENI TUOLLOIN - ja vielä nykyäänkin - että lähdin asukasjärjestötyöstä, koska se tuntui liian hitaalta ja rajalliselta, jotta olisin voinut palvella ihmisten tarpeita toivomallani tavalla. Kaupunginosaan perustettu aikuiskoulutuskeskus ei voinut hyvittää terästehtaan sulkemisen myötä kadonneita tuhansia työpaikkoja. Koulun iltapäiväkerho ei voinut paikata koulujen kroonista rahoitusvajetta tai auttaa riittävästi lapsia, jotka asuivat isovanhempiensa luona, koska vanhemmat olivat vankilassa. Tunnuimme törmäävän joka asiassa johonkin sellaiseen tahoon - poliitikkoon, byrokraattiin, etäiseen yritysjohtajaan - jolla oli valta muuttaa asioita paremmaksi mutta joka ei sitä tehnyt. Silloinkin kun saimme myönnytyksiä, ne olivat yleensä liian vähäisiä ja tulivat liian myöhään. Olisimme tarvinneet valtaa vaikuttaa budjetteihin ja poliittisiin linjauksiin, ja se valta oli muualla."
-Presidentti Barack Obama
Obama on tarkoin laskelmoiva uraohjus. Mutta kyllä muistelmat kannattaa silti lukea. Ne ovat elävää poliittista historiaa yhden maailman tärkeimmän johtajan muistin läpi tarkasteltuna ja mikä parasta: niistä puuttuu suomalaisille poliittisille elämänkerroille tyypillinen jäykkyys ja tahmeus. Obama pääsee paikoin jopa asioiden kuumiin ytimiin. Esimerkiksi kun hän kuvaa Chicagoa, demokraattisen korruption ja nimenomaan irlantilaisten katolilaisten ikiaikaista kuristusotetta (nautintaoikeutta) kaupungin hallinnosta ja korruptiota. Vai kuvaako? Ei tietenkään. Kuvaus on poliittisesti korrekti pintaraapaisu. Koko juttu mainitaan kuin sivuasiana mutta siihen ei puututa. Tyypillistä uraohjuksille, joille mikään muu ei ole todellista kuin pelaaminen päämääränään korkein mahdollinen. Sellainen vellihousu hän on ja samalla koko kirja saa epäilyttävän sävyn herättäen kysymyksen: miksi kirja on kirjoitettu ja kenelle? Kirjahan on silkkaa propagandaa, selittelyä ja Obaman kuvan sekä politiikan kirkastamisyritys - hyvä sellainen, mutta jos jotain amerikkalaisesta poliittisesta kulttuurista haluaa TODELLA TIETÄÄ, kannattaa lukea mieluummin Don de Lilloa tai Saul Bellowia. Chicagossa tapahtui kuitenkin jotain ratkaisevaa Obaman kirkastumisessa ja uran kannalta. Hän ymmärsi, että Chicagoon oli muodostunut vain kaksi vuotta ennen hänen tuloaan todellinen muutosliike, joka oli ollut luonteeltaan sekä yhteiskunnallinen että puoluepoliittinen - syvä ja vuolas virta, jota Obama ei ollut osannut arvostaa tarpeeksi, koska se ei ollut ollut hänen melko pintapuolisten ja vanhanaikaisten teorioidensa mukainen; kyse oli kansanliikkeestä, joka oli tehnyt Harold Washingtonista kaupungin ensimmäisen mustan pormestarin. Liike oli tuntunut syntyneen tyhjästä, niin läheltä ruohonjuuritasoa, että toista vastaavaa tapausta ei tunnettu poliittisessa lähihistoriassa, Obama muistelee:
"Chicagossa vallitsi jyrkempi rotuerottelu kuin missään toisessa Yhdysvaltojen suurkaupungissa, ja pieni joukko mustia aktivisteja ja yritysjohtajia, joka oli kyllästynyt krooniseen syrjintään ja epätasa-arvoon, päätti rekisteröidä ensin ennätysmäärän uusia äänestäjiä ja värvätä sitten pyylevän kongressiedustajan, jolla oli huimat lahjat mutta vähän kunnianhimoa, asettumaan ehdolle tehtävään, joka tuntui olevan kaukana hänen ulottumattomissaan. Kukaan ei uskonut kampanjan mahdollisuuksiin, ja Harold itsekin oli epäileväinen. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin leimahduksenomaista. Ihmiset, jotka eivät olleet ennen ajatelleet politiikkaa eivätkä olleet aiemmin edes äänestäneet, tempautuivat mukaan hankkeeseen. Ikäihmiset ja koululaiset alkoivat pitää kampanjan sinisiä rintamerkkejä. Mustien asukkaiden mitta oli tullut täyteen. Kaikki ne kerrat, kun poliisit pysäyttelivät heitä liikenteessä turhanpäiväisistä syistä; kaikki ne kerrat, kun he Chicagon North Sidessa kävellessään näkivät, miten paljon viihtyisämpiä valkoisten asuinalueiden monitoimitalot olivat; kaikki ne kerrat, kun ylennys tai pankkilaina jäi saamatta. Nämä vähä vähältä kertyneet loukkaukset ja epäoikeudenmukaisuudet nostattivat lopulta hurrikaanin, joka kaatoi vanhan vallan kaupungintalolla. Kun saavuin Chicagoon, Haroldin ensimmäinen pormestarikausi oli puolessavälissä. Kaupunginvaltuusto, joka oli ollut edellisen pormestarin, "Ukko-Daleyn", aikana pelkkä kumileimasin, oli jakautunut ihonvärin mukaan niin, että valkoisten valtuutettujen muodostama ehdoton enemmistö torjui kaikki Haroldin ehdottamat reformit. Hän yritti maanitella ja tehdä kauppoja, mutta valtuutetut eivät antaneet periksi. Se oli jännittävää televisiodraamaa, kiihkeää heimojen mittelöä, mutta se esti Haroldia ajamasta valitsijoidensa etua. Harold sai lopulta murrettua pattitilanteen ja voitettua valtuustossa enemmistön puolelleen, kun liittovaltion tuomioistuin määräsi kaupunkiin uuden vaalipiirijaon, joka ei enää syrjinyt vähemmistöjä. Mutta ennen kuin hän ehti toteuttaa moniakaan vaalilupauksistaan, hän kuoli sydänkohtaukseen. Vanhan vallan vesa, edellisen pormestarin poika Rich Daley, otti valtaistuimen takaisin suvulleen."
-Presidentti Barack Obama
Obama esittää tässä kohdin lähtölauksen poliittiselle uralleen ja esikuvansa - syyn ja sen seurauksen. Obama halusi tehdä "haroldit" koko Yhdysvalloille ja onnistuikin siinä: tämä on kirjan painavinta luettavaa (s.34-42) ja juuri se syy, miksi Obaman muistelmat kannattaa lukea, sillä Obama seurasi tämän draaman etenemistä kaukana tapahtumien keskipisteestä ja mietti, mitkä olivat sen opetukset - tai niin hän ainakin väittää ja löysi näistä oivalluksista itsestään motiivin miksi hän uskoi olevansa hyvä poliitikko. Hän ymmärsi, että kansanliikkeen nostattamaa valtavaa innostusta ei voitu pitää yllä ilman rakenteita, organisaatiota ja hallinnollisia kykyjä (HÖH ja HÄH?), ja että rotusyrjinnän lopettamiselle perustuva vaalikampanja, olivatpa sen vaatimukset miten kohtuulliset hyvänsä, nostatti pelkoa ja vastareaktioita ja lopulta asetti rajoja edistykselle. Ja koska Haroldin kokoama koalitio Obaman harmiksi hajosi nopeasti hänen kuolemansa jälkeen, Obama ymmärsi myös, että oli vaarallista luottaa yksittäiseen karismaattiseen johtajaan muutoksen tuojana; mutta mikä voimatekijä (ja esikuva) Harold olikaan Obamalle noina viitenä pormestarivuotenaan! Esteistä huolimatta Chicago muuttui Obaman mukaan valtavasti hänen kaudellaan; kunnalliset palvelut lumenaurauksesta puiden leikkaamiseen ja teiden kunnossapitoon alkoivat jakautua tasaisemmin vaalipiirien kesken, köyhiin kaupunginosiin rakennettiin uusia kouluja, ja kas kummaa kaupungin työpaikkoja alettiin jakaa muillekin kuin poliitikkojen omille suojateille, ja paikallinen liike-elämä alkoi viimein kiinnittää huomiota vähemmistöjen aliedustukseen riveissään:
"Ennen kaikkea Harold antoi ihmisille toivoa. Mustat chicagolaiset puhuivat hänestä noina vuosina samaan sävyyn kuin tietynikäiset valkoiset edistysmieliset Bobby Kennedystä - tärkeintä eivät olleet heidän tekonsa vaan se tunne, jonka he onnistuivat luomaan ihmisissä. Tuntui, että mikä tahansa oli mahdollista. Että maailma oli uudeksi luotavissa. Näitä ajatellessani jokin alkoi itää mielessäni. Käännyin sille kannalle, että pyrkisin vielä jonakin päivänä poliittisiin luottamustehtäviin. (En ollut ainoa, jota Harold innosti näin, sillä pian hänen kuolemansa jälkeen Jesse Jackson ilmoitti pyrkivänsä presidentiksi.) Sillä eikö ollutkin niin, että se voima, joka oli kadonnut kansalaisoikeusliikkeestä, oli siirtynyt puoluepolitiikkaan? Eivätkö John Lewis, Andrew Young ja Julian Bond olleet asettuneet ehdolle vaaleissa siksi, että he uskoivat pystyvänsä vaikuttamaan asioihin eniten sillä areenalla? Tiesin että politiikassa oli sudenkuoppansa, kuten kompromissit, jatkuva rahoituksen kerjääminen, ihanteiden unohtuminen ja lakkaamaton voiton tavoittelu. Mutta ehkä politiikkaa saattoi tehdä toisellakin tapaa. Ehkä se innostus ja määrätietoisuus, jota Washingtonin kampanja oli lietsonut mustien keskuudessa, oli mahdollista ulottaa koko väestöön. Ehkä osa Haroldin tekemistä virheistä voitaisiin välttää valmistautumalla paremmin ja hankkimalla kampanjaan enemmän poliittista osaamista ja johtamistaitoa. Ehkä asukasjärjestötyön periaatteita voitaisiin soveltaa paitsi kampanjointiin myös hallitsemiseen: Ihmisiä kannustettaisiin osallistumaan ja aktivoitumaan kansalaisina ja päätöksentekoprosessi avattaisiin myös niille, jotka oli aiemmin suljettu siitä pois. Kansalaiset opetettaisiin luottamaan paitsi poliittisiin johtajiinsa myös toisiinsa, ja itseensä. Näin minä vakuuttelin itselleni. Mutta se ei ollut koko totuus. Painiskelin myös kapea-alaisempien, omaa kunnianhimoani koskevien kysymysten kanssa. Vaikka olin oppinut asukasjärjestötyöstä paljon, minulla ei ollut osoittaa mitään kummoisia saavutuksia sillä saralla. Jopa äitini, joka oli aina kulkenut omia polkujaan, oli minusta huolissaan."
Mutta miksi Obama halusi tehdä "haroldit?". Politiikka
tarjosi hänelle saman tien, hieman erilaisen, mutta pohjimmiltaan saman kuin
Toni Morrisonille; hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi
tulemisen mahdollisuuden - tärkeitä välineitä sanallistettaessa mahdotonta
olevaista, jota yritetään piilottaa tai hävetään. Se tarjosi kirjailija
Morrisonille mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja
kirkkain mielin sekä asettaa hänet alttiiksi itsetutkiskeluille, ja presidentti
Barack Obamalle mahdollisuuden muuttaa tappion kokemukset voitoksi ja sanan
lihaksi mm. julistamalla valkoista äärivanhoillista keskiluokkaa ärsyttääkseen kesäkuu poliittisesti LGBTQ-ryhmän pridekuuksi siitä
huolimatta, että raamattuvyöhykkeen äärivanhoilliset evankelistapastorit
hyppivät tasajalkaa ja haukkuivat Obaman maan alimpaan helvettiin. Ikävintä tässä oli se odottamattoman voimakas vastareaktio, mikä synnytti vastenmielisen Trump-ilmiön pelotukseksi ja silkaksi horro-kokemukseksi amerikkalaiselle demokratialle, joka juuri ja juuri selvisi koettelemuksestaan ehjin nahoin pahasti säikähtäneenä ja toivottavasti tästä jännitysnäytelmästä jotain oppineena.
-Presidentti Barack 17.11.2020 ympäri maailmaa 26 kielellä ilmestyneessä muistelmakirjassaan "Luvattu maa" (Otava 2020).