Mikä oli kuuluisa paavi Bonifatiuksen Unam sanctam-bulla ja sen merkitys nykyajalle?

Teksti:

Harald Olausen

Se pitkä prosessi, mikä sai poliittisen jännitteen nousemaan huippuunsa ns. pitkän vuosisadan (1789-1919) aikana synnyttäen modernismin (n.1922-23) vapaan ihmisen himoineen ja haluineen ilman määrilevää kirkkoa tai muita auktoriteettäjä sai alkunsa jo 1300-luvulla paavien ja kuninkaiden keskinäisistä arvovaltakiistoista, mitkä huipentuivat paavi Bonifatius VIII:n julistamaan bullaan Ranskan kuninkaalle Filip Kauniille, joka tuli aikoinaan kuuluisaksi salaperäisessä Temppeliherroja vastaan käydyn oikeustaistelun aloittajana. Ja jos sallitaan hieman jälkiviisastella, huomaamme että Filipin käyttämät "trumpilaiset menetelmät" syytöksinä Bonifatiusta että Temppeliherroja vastaan olivat selvästikin tuulesta temmattuja ja vahvasti liioiteltua senkin ajan mittakaavun mukaan hävyttömiä valheita ja täyttä panettelua, olihan kyseessä viimeinen taistelu siitä, kuuluiko valta jumalan edustajalle kirkonmiehelle vai jumalan voitelemalle kuninkaalle.

Bonifatius ei ollut yksin ajatuksissaan paavinvallasta ehdottomana auktoriteettina. Hän nojasi Augustinukseen, joka piti suurempia poliittisia yksiköitä, kaupunkeja ja valtioita alttiimpina epäoikeudenmukaisuudelle, kiistoille ja väkivallalle kuin pienempiä yksiköitä. Vaikka paavi ei käytännössä välittänyt itse sen kummemmin totuudesta, oikeudenmukaisuus oli kirkolle Augustinukselta perityn käsityksen mukaan todellisen valtion perusta ja edellytys, joten sen puolesta käytiin arvovaltasotia täydellä varustuksella niin henkisellä kuin maallisella puolella toisiaan vastaan. Augustinus oli muistuttanut antiikin Roomasta, ettei valtiota, josta puuttui oikeudenmukaisuus, voinut kutsua todelliseksi valtioksi.

Augustinus ymmärsi antiikin Rooman valtakunnan valtavan koon ja jatkuvan sodankäynnin tehneen mahdottomaksi roomalaisten elää oikeudenmukaisessa ja moraalisesti hyväksyttävässä ympäristössä Platonin tapaan, joka muistutti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden olleen vain kalpea aavistus todellisesta oikeudenmukaisuudesta. Bonifatius ajatteli Augustinuksen tavoin, ettei todellista oikeudenmukaisuutta voinut olla olemassa muuta kuin siinä valtiossa, jonka perustaja ja hallitsija oli Kristus eli hänen sijainsesa paavi Roomassa.

Augustinus kirjoittaa jumalan luomasta luonnollisesta järjestyksestä. Maailmankaikkeuden rauha oli Bonifatiukselle augustinolaisesti ajateltuna tämän järjestyksen tasapainoa. Järjestys oli samanlaisten ja erilaisten asioiden järjestymistä siten, että jokaisella oli oma tarkoin määrätty paikkansa täydellisen järjestyksen ollen sitä, missä alempi taipuu korkeimman alaisuuteen niin ihmisyksilössä kuin koko maailmassakin. Bonifatius yritti saada Filipin augustinolaisesti ymmärtämään, että tällainen muuttumaton raamatullinen maailma oli "se oikea", missä viisaat hallitsijat ohjasivat alamaisia ja jumalan tahto taas hallitsijoita.

Bonifatius oli niitä viimeisä harvoja, joita ohjasi augustinolainen ajatus jumalan tunkeutumisesta kaikille aloille, huolimatta siitä, ettei häntä voitu pitää hyvänä ihmisenä tai esimerkillisenä kristittynä. Augustinus oli itse asiassa vain jatkanut hellenistisen maailman perinteitä yhdistelemällä yhteiskunnallisen ja uskonnollisen elämän toisiinsa. Taustalla oli ajatus Roomasta maailmanvallan osana jumalan suunnitelmaa yhdistää koko maailma yhdeksi yhteisöksi ja tuoda maailmaan rauha, mikä oli Augustinuksen ajattelun tärkein tavoite.

Ranskan kuningas Filip ja paavi Bonifatius kisailivat arvovallasta muiden silmissä ja samalla johtavasta roolista maan päällä. Näin se ainakin näytti ulkopuolisten silmissä. Mutta kyseessä oli paljon muutakin. Augustinuksen poliittisella teologialle oli suuri vaikutus 1200-luvun loppuun asti. Vasta Filipin määrätietoinen asettuminen sitä vastaan mursi augustinolaisuuden voiman; Augustinus oli ollut tähän saakka ehdoton auktoriteetti kun kirkko ja kuninkaat kiistelivät siitä, missä kulki maallisen ja uskonnollisen vallan rajat. Jos tätä kiistaa ei olisi 1300-luvun alussa käyty, miten se olisi vaikuttanut myöhemmän ajan vapauskeskusteluihin?

Bonifatiuksen kuuluisa Unam sanctam-bullaa pidetään viimeisenä niittinä kirkollisen vallan yrityksiin ulottaa ehdoton valta myös maalliseen valtaan ohi kansan ja ylitse kuninkaiden. Tämän taistelun kuvaus on esimakua siitä, miten Euroopassa tultiin seuraavilla vuosisadoilla toimimaan valheen nimissä totuuden suojakilpeä käyttäen. Hieman myöhemmin samaa kaava kansan hämäämiseksi tosiasioiden edestä sovelsi myös Stalin valeoikeudenkäynneissään 30-luvulla kuviteltuja vihollisiaan vastaan.

Bonifatius muistutti paljolti tavoissaan ilkeillä Yhdysvaltojen väistyvää presidenttiä, Donald Trumpia. Kroonisesti huonotuulista Bonifatiusta ei rakastettu. Väitetään että hänen ihmishalveksuntansa ja raakuutensa johtuivat ilkeydestä sekä silkasta kiusaamisenhalusta. Hän pilkkasi usein ihmisten ruumiillisia vajavaisuuksia kuten änkyttämistä ja kierosilmäisyyttä.

Ehkä juuri siksi Filipin ja Bonifatiuksen nahistelusta tuli nautinnollinen muiden seurata ja musersi omalta osaltaan kummankin arvovaltaa antaen tietä orastaville vapaushaaveillle.  Filipin toimesta Bonifatiusta alettiin kutsua "pyhän Pietarin istuimen anastajaksi, tuota valheiden mestaria, tuota vahingoniloista oliota vastaan, joka nimittää itseään Bonifatiukseksi". Filipin masinoimassa paavin vastaisessa propagandasodassa Bonifatiusta alettiin yleisesti kutsua varkaaksi ja roistoksi sekä ilmetyksi kerettiläiseksi, joka oli tuon ajan tehokkain ja siksi suosituin haukkumanimi kristillisessä maailmassa.

Bonifatiuksen kohtalo oli jäädä tappiolle ja kuolla valtataistelussa. Kerrotaan hänen raadelleen itsensä kappaleiksi niin, että hänen valkoiset hiuksensa värjäytyivät verenpunaisiksi. Hänen yhtä onneton edeltäjänsä paavinistuimella, Celestinus, oli ennustanut seuraajansa ketun tavoin päässeen pyhälle istuimelle, leijonan tavoin sieltä hallinneen ja koiran tavoin kuolevan.