Mikä on se olotila, jota sanomme maanpakolaisuudeksi?
Teksti:
Harald Olausen
Venäläinen emigranttikirjailija sekä kirjallisuuden nobelisti Joseph Brodsky oli sydänten suuri viimeinen runoilija, jonka koti-ikävä Nevan suiston kotikaupunkiinsa, silloiseen Leningradiin, kääntää vieläkin kiviä mennen tullen missä vaan joku avaa hänen kirjojensa sivuja ja tempautuu hänen eksistenssinsa ihmettelyn vietäväksi samoin kuin hänen kirjeystävänsä, toinen kirjallisuuden nobelisti Tomas Tranströmerin ihmettelyt ja heräämiset.
Brodskyn runoissa vaikuttaa sukupolvia ennen häntä kärsitty tuska hermoromahduksen partaalla ahdistavassa kurkinta- ja urkintatodellisuudessa, jossa mielikuvitus ja mieli oli vangittu, ja missä oli kaikkialla syytä varoa henkensä puolesta omaa varjoaankin, niin kuvitellussa kuin "oikeassakin " todellisuudessa. Ehkä siksi runous oli tärkeää ja muodostui salaliitoksiksi ihmisen oikean minän kanssa, sillä vaikeassa ahdingossa sorretut kestivät, mitä Brodskyn esikuva Anna Ahmatova itsekin ihmetteli jälkeen todetessaan runouden osoittautuneen paljon suuremmaksi asiaksi kuin he sen kuvittelivat nuoruudessaan.
Mutta mikä on se olotila, jota kutsumme maanpakolaisuudeksi? Eikö sen pitäisi olla ihmisen luonnollinen ymmärrys siitä, että on vaarallista jämähtää paikoilleen ja palvella kahta herraa (Carlo Goldionin mainio näytelmä)? Brodsky muisteli miten 10. tai 11. vuoden iässä hän tuli ajatelleeksi Marxin kuuluisaa lausumaa, jonka mukaan olemassaolo säätelee tietoisuutta, mutta päätyneensä jo silloin ajattelemaan, että väittämä pitää paikkansa vain niin kauan kuin tietoisuudelta menee vieraantumisen taidon omaksumiseen; tämän jälkeen tietoisuus on omillaan ja voi Brodskyn mukaan sekä säädellä olemassaoloa että jättää sen huomiotta.
Brodskya ongelman pohtiminen ei jätä rauhaan koko hänen kirjallisen elämänsä, vaan hän palaa aina pohtimaan samaa kysymystä kirjailijan olemassaolosta ja olotilasta, jota sanomme maanpakolaisuudeksi. Hän pohtii, kirjoittaa ja lopulta tajuaa syvällä sisimmissään sokraattisen eksistoivan sisäisyyden itsessään ja sanoissaan olevan kuin kreikkalaista suruttomuutta verrattuna sisäänhengitetyn typeryyden aiheuttamaan rasitukseen.
Heidegger muistutti, että löytääkseen vielä kerran olemisen läheisyyteen ihmisen täytyisi oppia "eksistoimaan nimettömässä". Hänen pitäisi olla myös tietoinen sekä julkisuuden viettelyksistä että yksityisyyden voimattomuudesta. Ja ennen kuin ihminen puhuu, hänen täytyisi sallia olemisen puhutella itseään silläkin uhalla, että tällöin hänellä mitä todennäköisemmin olisi vain vähän tai harvoin oikeasti mitään sanottavaa.
Tämä mielessä Brodsky kirjoittaa kirjassaan "Keräilijän kappale" (Tammi 1997) luvussa "Olotila, jota maanpakolaisuudeksi sanotaan" maankolaiskirjailijan tukalasta asemasta eräänä kylmänä joulukuun päivänä vuonna 1987. Heti puheensa aluksi hän viittaa ajankohtaiseen länsisaksalaiseen "Gastaarbeiter"- teemaan, kun toimittaja Gunter Walldarf muutti itsensä turkkilaisen näköiseksi ja pestautui paskahommiin muutamaksi vuodeksi kirjoittaen siitä kirjan. Se oli proosallinen jatko aiemmin Ruotsia vahvaduttaneeseen "Siivoojan raportti"-kirjaan aidoon Maksim Gorkin Pohjalla-näytelmän kurjaliston kuvaus-henkeen, mitään likaista yksityiskohtaa säästämättä.
Brodskyn ote kirjassaan on empaattinen mutta ei selittelevä tai säälivä, onnellisen lopun valheellisuudesta saarnaavan matkamiehen pakollinen mantra hoettavaksi, kun mitään muuta ei ole. Hän kehottaa lukijansa näkemään sielunsa silmin, miten laittomat meksikolaiset maahanmuuttajat ryömivät rotkoja pitkin Yhdysvaltojen alueelle rajavartijoiden ohi. Ja jatkaa monilla lisäesimerkeillä siitä, millaista on olla osaton omaan elämäänsä.
Brodsky kirjoittaa tästä siksi, että hän peilaa omaa onnettomuuttaan laajempaan kuvaan onnettomuuksista ja kysyy: mikä tämän ilmiön asianmukainen sitten lieneekään, mitkä ovat näiden ihmisten vaikuttimet, alkujuuret ja määränpäät ja mikä niiden vaikutus on niihin yhteiskuntiin, jotka he jättävät taakseen, ja niihin, joihin ne saapuvat? Yksi asia on hänestä päivänselvä: heidän takiaan hänestä on hyvin vaikea puhua vilpittömin ilmein maanpakolaiskirjailijan ahdingosta.
Tämä oivallus ja itseihmettely ilman kaiken vanhurskauttavaa itsesäälisen marttyyrikehää, on parasta Brodskyä, sillä hän ymmärtää olevansa maanpakolaisena onnenpekka elämän hannuhanhilaisosastolta saadessaan katsoa itseään kaukaa itsestään turvallisen välimatkan päästä ja antaa muistojen liueta sellaiselle harmaalle vyöhykkeelle, mistä niistä ei muodostu kahleita vaan vapaus käyttää mielikuvitusta tehdäkseen niistä kaikkien omaisuutta.
Silloin myös kaikki epätotena esitetty tieto ja tunnustukselliset tekstit Augustinuksen Tunnustuksia-kirjasta lähtien - ja kaikki ne muut samaan sarjaan kuuluvat, jotka vetoavat heikkoon mieleen - pitäisi kieltää kokonaan ja lopettaa kaikki turhat me-henkeä nostattavat yhdessäolotapahtumat, sillä selviytyjillä on näissä kertomuksissa kaikista kierroksistaan huolimatta onnellinen loppu. Se tekeekin niistä fiktiota eikä faktaa. Ihmisen olemus ei niiden kautta määrity vaan tyhjenee tylsäksi toistoksi ja valheiden ikiaikaiseksi litaniaksi, jota ylläpidetään uskomusten ja aikuissatujen keinoin niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin.
Mikä olisi vaihtoehto tälle olemiselle? Heidegger, joka kysyy mistä ja miten sitten ihmisen olemus määrittyy? Heideggerille se oli olevaisen paljastumista, mikä syntyi vasta kamppailussa ja tapahtui vain pysyvänä ristiriitaisuutena, joka oli kiista kätkeytymistä ja peittymistä vastaan. Kun ihminen oli unohtanut olemisen ja ajattelun todellisen luonteen, Heidegger pohti, voidaanko pyrkimystä palauttaa ajattelu takaisin elementtiinsä kutsua "irrationalismiksi"? - hyvä kysymys.
Onko tämä se olotila, jota sanomme maanpakolaisuudeksi? Brodsky vastaa, että koska ei ole paljoakaan sellaista, minkä varaan voisimme panna toivomme paremmasta maailmasta, ja koska kaikki muu näyttää tavalla tai toisella epäonnistuvan, meidän on voitava väittää, että kirjallisuus on yhteiskunnan ainoa moraalivakuutuksen muoto: että se on pysyvä vastalääke omanvoitonpyynnin periaatteelle; että se tarjoaa parhaan perustelun kaikenlaisia ruhjovia kokonaisratkaisuja vastaan - ellei muusta syystä, niin siksi, että ihmisen moninaisuus on kirjallisuuden elinehto ja myös sen olemassaolon tarkoitus.
Brodskylle maanpakolaiskirjailijan koko pulma on siinä, että hänkin tarrautuu Faustin tavoin kauniiseen tai vähemmän kauniiseen hetkeensä, ei siksi että voisi sitä katsella, vaan lykätäkseen seuraavaa hetkeä tuonnemmaksi. Kyse ei ole Brodskyn mukaan siitä, että hän tahtoisi jälleen olla nuori; hän ei vain halua huomispäivän saapuvan, sillä hän tietää, että se saattaa muuttaa sitä mitä hän katselee. Ja mitä voimakkaammaksi huomispäivä häntä ahdistaa, sitä itsepäisemmäksi hän käy. Usein tämä itsekkyys muuttuu Brodskyn mukaan koti-ikävän synnyttämäksi jankuttavuudeksi, mikä merkitsee vain sitä, ettei kyetä käymään käsiksi nykyhetken reaaliteetteihin ja tulevaisuuden epävarmuustekijöihin.
Mutta hetkinen. Brodskyhän puhui itsensä pussiin. Hän yrittää objektivoida oman kaipuunsa hänestä itsenäiseksi ja irralliseksi osaksi hänen menneisyyttään kieltämällä oman oikeutensa olla itsekäs, nostalginen ja epärationaalinen. Mutta ei. Niin hän ei tee. Hän haluaa vain meidän epäilevän ja etsivän omaa ajatustamme hänen esittämien ajatusten seasta, sillä hän toteaa esseensä lopuksi:
"Jos haluamme esittää isompaa osaa, vapaan ihmisen osaa, meidän pitäisi kyetä silloin alistumaan - tai ainakin olla alistuvinamme - siihen, miten vapaa epäonnistuu. Vapaa ihminen ei epäonnistuessaan syytä ketään."