Mikä on väärin ja oikein ”säälisosiaalipornon” kotimaassa Ruotsissa?

Teksti:

Harald Olausen

Kun katsoo Ylen Areenasta ruotsalaisen kansankodin rippeiden surkuhupaisesta rimpuilusta kertovaa. tutkivan tv-journalisti Janne Josefssonin. selkäpiitä karmivaa (tosi-) tv-sarjaa, mikä oikein tihkuu hätää, pelkoa ja kauhua, on vaikea uskoa silmiään sellaisen, joka on asunut Ruotsissa, kuten minä 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla Tukholmassa, Göteborgissa ja Karlstadissa. melkein maanpäällisessä hyvinvoinnin ja täystyöllisyyden lisäksi hyvien palkkojen paratiisissa, jolloin marginaalissa elävät kansankodin luteet saivat sosiaalitoimistosta, niin halutessaan, kirjeitse kotiin nykyrahassa kolmen tuhannen euron avustuksen, kun vain ilmoittivat sitä tarvitsevansa ja pysyivät poissa ostokeskusten mainosvaloista kauniita ja hymyileviä medelsvenssoneita häiritsemästä.

Se oli oikein pummien paratiisi ja kulta-aikaa köyhille, sairaille ja osattomille. Sairauskassaan sai ilmoittaa puhelimitse nauhalle maanantai-aamuna, jos tunsi itsensä kipeäksi Muistaakseni siitä sai automaattisesti ilman lääkärintodistusta kahden viikon sairausloman. Missään eikä koskaan ole ollut aiemmin työläisten maanpäällistä paratiisi kuin, mitä Ruotsi oli parhaimmillaan loistonsa päivinä demareiden pitkällä valtakaudella niin, että Marxin kuuluisat sanat "kullekin tarpeidensa mukaan" muuttuivat lihaksi maailman yhdessä rikkaimmassa maassa, joka ei vielä silloin kyykyttänyt alaluokkaansa vaan jakoi surutta roppakaupalla mannaa myös heille masun täydeltä.

Miten tämä oli mahdollista? Korkean verotuksen ja keskusjohtoisen hallintomallin pohjalta. Ruotsi muuttui yhdeksi ja samaksi orgaaniksi pohjoisesta etelään ja idästä länteen, jossa valtiokoneisto kasvatti lapsensa tasa-arvoon ja työnsi putken toisesta päästä ulos terveitä aikuisia, hyvinvointiyhteiskunnan hellään syleilyyn kehdosta hautaan. Se oli sosialidemokratian Per-Albin Hansson, Gunnar Streng, Tage Erlander, Ulof Palme ja Ingvar Carlsson) kulta-aikaa Ruotsissa, joka toimi silloin maailman omatuntona oman korkean elintasonsa antamin valtakirjoin rinta rottingilla muiden Pohjoismaiden kadehtivien silmien alla. Sitten tulivat pahat porvarit pääministereinä, ensin keskustan Thorbjörn Felldin ja kansanpuolueen Ola Ulsten, ja sitten moderaattien Carl Bildt ja Fredrik Reinfeldt, jotka lopettivat juhlat yhdessä yössä ja tuli laskun maksamisen aika. Porvarit pistivät työläisten juhlille loput ja palauttivat markkinatalouden periaatteet kunniaan hieman liikaa suunnitelmalliseen huijaribyrokratiatalouteen lipsahtaneessa Ruotsissa.

Ruotsin sosialidemokratisoituminen oli luonteeltaan samanlainen projekti, kuin aikoinaan Suomen 1800-luvun yläluokan ruotsinkieliset onnistuivat luomaan kansallisen ideologian, jossa suomenkielinen kansa liitettiin aatteellisesti yhteiseen valtioon. Suomen kansa syntyi, kun nukkuva väestö herätettiin ja sille opetettiin kansakoulussa, että sillä on kieli, historia, identiteetti ja tehtävä. Miten sosialidemokratia menetti mahtisemansa ja hyvinvointivaltiota alettiin purkaa? Osin sisäisten ongelmiensa takia. Järkyttävä matalamielisyyden leviäminen ja aatteellisuuden rappio sosialidemokratiassa alkoi kaikissa Pohjoismaissa samaan aikaan, joskus 50-luvun lopulla. Demarit olivat hallinneet liian pitkään ja talouden haasteet muttuivat. Demarit olivat ylimielisiä sekä moraalisesti veltostuneet samalla, kun sanat alkoivat menettää totuusarvoaan ja merkitystään politiikassa. Filosofi Georg Henrik von Wright puhui tästä samasta asiasta ruotsinkielisille ylioppilaiden kevätjuhlassa vuonna 1946 kuuluisassa puheessaan, joten otetaan se esmerkkinä siitä kun kirkasotsainen idealismi katoaa ja aiheellinen huomautus saattaa tuntua tylsältä:

"Humanismin täydellisyysihanne on sivistynyt ihminen, joka tunnustaa totuuden itseisarvon kaikkia auktoriteettäjä korkeammaksi. Totuuden etsintä merkitsee inhimillisyytemme kehittämistä. Tiedot ja taidot muuttuvat sivistykseksi vasta kasvattaessaan ihmisen koko ajattelussaan ja toiminnassaan ilmentämään laajakatseisuutta, objektiivisuutta ja oikeamielisyyttä, jotka johtuvat totuuden vaatimuksesta."

Sosialidemokratia muuttui koneeksi ja byrokraattiseksi mielenlaaduksi, joka ei ollut kiinnostunut enää moraalista arvoista. Vain materiaaliset kiinnostivat. Kansa sai lopulta tarpeekseen. Ruotsin demarit eivät antaneet arvoa suomalaisille, vaan heiltä kiellettiin mahdollisuus kouluttaa lapsensa omalla kielellään kouluissa. Vasta porvarihallitus antoi suomenkielelle sille kuuluvan vähemmistöaseman. On ruotsalaisdemareilla muitakin luurankoja kaapissaan. Ruotsin ennen myös tiukat homokammoiset demarit kertoivat suomalaisille aatetovereilleen vihjeeksi kuulleensa, että Ruotsin miljoona homoa ratkaisevat seuraavat vaalit.

Siinä yksi syy, miksi puolue muutti homostrategiaansa välinpitämättömästä näkyväksi (erityisesti Ruotsin kuuluisimman homoparin, Jonas Gardellin ja suomalaissyntyisen Mark Levengoodin SSU:n opiston rehtorina toimiessaan vihkinyt "Toblerone" Mona Sahlin) puolustajaksi 2000-luvun alussa. Nyt aika on toinen lähes neljänkymmenen vuoden kestäneen hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkoston purkuvuosien jälkeen eikä kukaan enää puhu muusta kuin pahasta. Ruotsalaiset ovat syystäkin hädissään. Hallitsematon maahanmuutto ja yhteiskunnan sisältämä valheellinen lupaus kaiken muuttumisesta hyväksi, näkyy tänään pettymyksenä ja vihana, kun mikään ei ole muuttunut muuksi, kuin paha vain vieläkin pahemmaksi ja muuttuu koko ajan vielä pahemmaksi. Suurta kansakuntaa yhdistänyttä rakentajatarinaa ei ole enää jäljellä nimeksikään, miten punamultatorpista kiharaisten pellavapäiden armeija muutti kaupunkeihin asumaan ja tehtaisiin töihin saavuttaen maailmanennätysajassa maailman korkeimman elintason vain muutamassa kymmenessä vuodessa.

Nyt kuva Ruotsista, jota meille halutaan näyttää, on mustavalkoinen negatiivi niistä surkeasti menneistä alkuajoista, kun ote hallitsemattomaan sekasortoon alkoi rapauttaa, ja kaiken annettiin rehottaa, ja jopa osan mennä tahallisesti vain toistensa kiusaksi päin seiniä. Ruotsalaisen sosialidemokratian varjoista syntyi ruotsalainen oblomovilaisuus, laiskuus, huijaaminen ja paskanpuhuminen. Yhteiskunnan osattomista tuli hylkiöitä ja uudesta omistajaluokasta Solsidanin tapaan välinpitämättömiä ja ylimielisiä nirppanokkia, jotka linnoittautuivat parempien ihmisten kaupunginosiin isojen turvamuurien taakse pelkäämään kaduilla HUSBYn tapaan vellovan ja tappavan pahoinvoinnin painjaismaisia uhkakuvia.

Ruotsalaisen yhteiskunnan modernisaatio sujui melko nopeasti ja suotuisasti, poliittisia kriisejä lukuun ottamatta. Ruotsalaiset elivät maassa, josta 1800-luvun utopistisosialistit unelmoivat, paitsi että se oli rikas ja kapitalistinen. Hintalappu kaikesta tästä oli korkea ja laskun maksajina olivat entiset ykköskansalaiset eli tavalliset ammattiliitto LO:n jäsenet. Etuja alettiin karsia ja osakkeenomistajan voittoennusteet palautettiin maan ykkösprioriteeteiksi. Sitä ennakoi jo Palmen hallitusten viimeinen valtiovarainministeri Kjell-Olof Feldt, jota pidettiin oikeistolaisena vain siksi, että hän yritti kahlita valtion hillittömästi paisuneita menoja järkeviin kehyksiin pelastaakseen ruotsalaisen hyvinvointivaltion konkurssin partaalta, johon se oli ollut ajautumassa 70- ja 80-luvuilla. Ja vaikka Ruotsilla ei ole koskaan mennyt huonosti eikä mennyt silloinkaan, työttömille ja sairaille tulivat tupenrapinoina karenssipäivät.

Palataanpa ruotsalaisdokkariin. Ensimmäisessä osassa ¼, Raunon tuomio, missä näytetään, miten suomalaistaustainen sekopää, monikäyttäjä ja yhteiskunnallinen loinen nimeltään Rauno Koljonen pahoinpideltiin, häntä ammuttiin, ja myöhemmin hän jäi vielä asunnottomaksi. Ohjelmassa Koljonen vaati itselleen oikeutta ja asunnon. Josefsson löysi Koljosessa ruotsalaisen yhteiskunnan häpeäpilkun, miehen, jota kaikki inhoavat ja jota ikävä menneisyys ei jätä rauhaan.

Tv-dokumentin ensimmäinen osa ärsyttää aluksi, koska se ei kysy eikä aseta kyseenalaiseksi Raunon kykyä huijata itselleen roistomaisuudestaan huolimatta säälipisteitä, ja närästää siksi moralista huolissaan olevia sormenheristelijöitä. Mutta on kyse muustakin. Ei vain siitä, mitä me näemme vaan, mitä me tunnemme, kun näemme sen, mitä näemme. Ja kysymme, näemmekö tässä vain surkean epäonnistujan yrityksen kostaa ja hakea itselleen hyvitystä yhteiskunnan silmissä, vai koko ruotsalaista yhteiskuntaa mädättävän piirteen teeskennellä olla jotain muuta kuin mitä on? Entä empatia? Missä vaiheessa ohjelmaa katsoja vaihtaa puolta ja alkaa tuntea samoin kuin Rauno, joka saa lopulta kuulla hovioikeudelta sen tuomion, joka on pelastava hänen omiensa sanojensa mukaan hänen elämänsä?

Miksi hän vaatii niin innokkaasti kostoa ja tuomiota kiusaajalleen? Miksi se on hänen elämänsä koko sisältö? Onko kyseessä hänen kostonsa? Onko hän sittenkin se, joka aloitti kaiken ja on itse syyllinen eikä uhri, kuten hän itse toimittajalle väittää? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä eivätkä avaudu pelkästään tuijottamalla kertojaa. Hieman toisenlaista taustatyötä, syys-seuraussuhteiden selvittämistä ja vaikeita kysymyksiä itse haastateltaville olisi auttanut ratkaisemaan nämä ongelmat.

Nyt tulos jää jotenkin haljuksi, kuten koko tv-dokkarisarja, mutta kuvaa hyvin medelsvenssonien keskiteillä kulkevaa kompromissiyhteiskuntaa, erityisesti ja sen voimattomuutta vastata väkivaltaisiin haasteisiin muuta kuin vaikenemalla, pelkäämällä ja vetäytymällä siilipuolustukseen. Onko taustalla kyse jostain muusta, jostain vakavammasta? On. On kyse asennevammasta ja luonnevikaisista vinkujista. Mutta vasta nyt tv-dokkarisarja alkaa todella kiinnostamaan ja herättää paljon muitakin vaikeita moraalisia kysymyksiä ja hyvä niin? Josefsson on osunut oikeaan kohtaan kuvatessaan nykyruotsalaisuuden ongelmapesäkkeitä ruohonjuuritasolla. Vai onko? Ovatko nämä sittenkin liian helppoja ja muodissa olevia tapoja kuvata yhteiskunnallista sairautta, jota syrjäytymiseksi poliitikkojen puheissa kutsutaan?

On pakko katsoa kaikki jaksot ja etsiä niistä samanlaista monipolvista eri tulkintojen sumaa. Ehkä Josefsson tarjoaa meille totuuden kahdet eri kasvot ja antaa meidän itsemme päättää, mikä on totta ja mikä ei taas - ihan kuin se olisi mielipidekysymys. Ensimmäinen osa sarjasta lyö säälipöytään niin painavat kortit, ettei edes suomalaistaustaisen mutta ruotsiksi kirjoittavan Susanna Alakosken romaani Sikalat, 2007, joka sai arvostetun ruotsalaisen August-palkinnon, ole kyennyt sitä tuottamaan säälisosiaalipornoa tihkuvissa dokumenttiromaaneissaan, jotka ovat osin jatkoa myös suomalaistaustaisen mutta ruotsiksi kirjoittaneen Antti Jalavan Asfalttikukan (WSOY 1981) ja Maja Ekelöfin "Siivoojan raportin" (TAMMI 1970) välimaastoon sosialidemokraattisen betonibrutalismin ja viime vuonna yli kahdeksankymppisenä kuolleen kansankodin pääsuunnittelijoiden, Gunnar ja Alva Myrdalin vanhempansa häpäisseen Jan-pojan maolaisen kansankiihotustyön kiinalaisen kulttuurivallankumouksen hengessä kaikkia auktoriteettejä, etenkin vanhempia vastaan, osuneet kiistellyt kirjoitukset.

Suomalaiset olivat alinta kastia ruotsalaisessa yhteiskunnassa jo Ruotsin suurvaltakaudella, jolloin suomalaiset Savon takamaiden väkivahvat urhot kelpasivat vain ruotsalaisten kuninkaiden valloitussotien eturiveihin kuolemaan, ja suomalaisnaiset Tukholman hienoistoväen siivoojiksi, pyykkäreiksi ja iltaisin herrainklubien huoriksi. Jalavan Aslfalttikukka on kirjallisena teoksena vaikuttava. Sen pohjalla paistattelee suomalaiskansalliseen tapaan alemmuudentunne, häpeä ja ujous, nämä hämäläiset hyveemme. Samoin suomennos on hyvä, onhan se itsensä Pentti Saarikosken tekemä. Kirjassa suomalaissyntyinen Erkki yrittää löytää omaa paikkaansa vieraassa ympäristössä. Onnistuuko hän vai ei, on kirjan suuria kysymyksiä mutta ei silti se oleellisin.

Kirjailija väittää, että sopeutunut Erkki olisi muuttunut ja hyväksynyt kohtalonsa. Mutta näin ei ole. Oleellinen kysymys olisi se, miksi kirjailija näin väittää? Koska hän on sopeutunut olemaan se toinen ja aina se vähäisempi, sillä hän ei kuulu halustaan huolimatta aitoihin ruotsalaisiin; kirjan esittelyssäkin sanotaan, että Erkki on jo pitkään selvittänyt sitkeää, kirveltävää minuuskriisiään ja oppinut kohtaamaan halveksitun syntyperänsä ilman häpeää ja ahdistusta, ottamaan vastaan lapsuutensa, sisimpänsä, suomalaisen perintönsä. Erkin ystävän Sirkan kohtalo on toisenlainen: viha ja viina, työttömyys ja kielettömyys painavat hänet, kuten monen muun, syvään, toivottomaan voimattomuuteen. Jalava kuvaa Erkissä kahta tietä tuhoon; hyväksyminen sille, ettei siirtolainen koskaan pääse osaksi uutta ympäristöään ja siitä seuraavaa itsetuhoa. Samalla hän antaa valheellisen kuvan mahdollisuudesta toisesta tiestä mikä on jo sinänsä osoitus siitä, miten ruotsalainen sopeuttajayhteiskunta on muovannut hänestä otollisen maaperän omille valheilleen.

Jalavan kirjat ovat hienoja mestariteoksia, mutta samalla omassa itsessään avuttomia ja lohduttomia säälisosiaalipornon mallituotteita ja esimerkkejä Susanna Alakoskelle sekä Jonas Josefssonille tehdä omia syväsukelluksiaan pahoinvoinnin ja surkeuden vaivaaman yhteiskunnallisen pohjasakan elämään ihan, kuin Maksim Gorgin kuuluisassa Pohjalla- tekstissä syntyvä oksennus mahassa, mikä tuotti totuuden varjoista haluavan ehdottomuuden, mikä myöhemmin nimitettiin nuoressa neuvostovaltioissa sosialistiseksi realismiksi, joka kuvasi vain aurinkoa ja hymyjä kauniilla, lähes onnen autuuden idylliseen pittoreskitapaan, kuten Ruotsissa kyllästymiseen asti 1800-luvun postikorttiutopioita ja rikkumatonta pikkuporvarillisuutta sekä perherauhaa tihkuvia maalauksia maalannut Carl Larsson. Janne Josefssonin ensimmäisen osan sokea, yksikätinen ja vammainen narkkari on tietenkin medelvenssonien lempisurkimus, se vanha äklötys. viinapäissään riehumassa puukko käsissään oleva sopeutumaton suomensukuinen, huonommat geenit omaava mongoli.

Raunon tukiporukat ovat päättäneet kuitenkin pelata historiallisesti ladatulla säälikortilla ja kutsuneet Ruotsin Hannu Karpon tekemään juttua Raunon järkyttävästä kohtalosta, josta on kohistu valtakunnan lööpeissä jo pitkään. Tutkiva toimittaja ei kuitenkaan ole eilisen teeren poika vaan haistaa jo matkalla Raunon luokse palaneen käryä. Hän alkaa miettiä, entä jos kysymys on aseteltu väärin eikä Rauno olekaan mikään uhri vaan yhteiskuntaa ovelasti hyväksikäyttävä ja sillä elämänsä maksattava huijari? Vai onko Raunon asunnottomuuteen kenties syynä se, ettei kukaan halua sekoilevaa ja vaarallisen harhaista suonensisäisiä kovia aineita käyttävää narkkaria omaksi naapurikseen heräämään öisin siihen, kun ikkunoita potkitaan rikki ja ambulanssien henkilökunta ja poliisit tulevat liiankin tutuksi joka viikkoisten hälytysajojen jäljiltä.

Raunon juttu on sekä oksettava että inhorealistinen ja näyttää, miten siirappisesti ruotsalaisuus- siis se kuuluisa säälisosiaalipornometodi - haluaa/osaa käyttää surkeutta vahvistaakseen keskivertoruotsalaisen tunnetta olla onnellinen ja olemassa kaiken tällaisen järkyttävyyden keskellä. Sarja on hyvin tehty eikä toimittaja ole liikaa omine ajatuksineen tyrkyllä, vaan malttaa antaa haastateltavilleen suunvuoron olematta silti liian yksipuolinen tavassaan katsoa asioita tai ymmärryksessään ja empatiassaan liian sinisilmäinen. Tai niin voisi luulla ja toivoa. Mutta kun katsoo tarkemmin kaikki neljä osaa yhteen menoon, huomaa niiden olevan pelkkää julkisuushakuista tutkivan journalismin kaapuun puettua tunnelmointia, missä romanttinen halu korvaa järjelliset ajatukset ja epäilyn. Kaikki hyvä journalismia on tutkivaa journalismia ja taas päinvastoin, kaikki huono on sitä kaikkea muuta, mikä kulkee journalismin nimellä, mutta on tosiasiallisesti joko kaverijournalismia, tekstimainontaa tai propagandaa, journalismin alennustiloja, joita journalismiksi naamioitunut bisnesmaailmaa päivittäin viihdekanaviltaan meille tarjoilee.

Uusi journalismi on Ruotsissakin harvinaista, mutta maailmalla tunnettua sen kuuluisimman edustajan, "gonzojournalismi"-sanan keksineen Hunter S. Thompsonin The Rolling Stone- aikakauslehteen kirjoittamista tajunnanvirta -artikkeleistaan, jotka herättivät maailman tylsistä dokumentaarisista jutuista nauttimaan proosajournalismista, tästä hyvänä esimerkkinä Truman Capoten "Kylmäverisesti"-romaani, josta löytyy myös hyvin varustetuissa kaupunkikirjastoissa hieno elokuvaversio, on loistava esimerkki. Albert Camus kirjoittaa asiasta: "Niin hän käsittää myös miten tärkeä on vastata tähän kysymykseen, koska se edellyttää ratkaisevaa tekoa. Sydämelle nämä asiat ovat itsestään selviä, mutta niitä on tutkittava syvällisemmin, jotta myös järkemme näkisi ne selvästi."

Yhteiskunnasta ja filosofiasta kirjoitettuja utopioita vaivaa usein se, että toteutuakseen ihmisten tulisi olla enkelten kaltaisia hyviksiä. Ei ole mikään suuri salaisuus, että toimittajat menevät juuri siksi joskus lankaan valheen edessä, ja nuoret toimittajat kokemattomuuttaan hieman useammin. Sananvapauteen kuuluu oleellisesti median moniarvoisuuden ihanne, mikä sopii hyvin nykyajan viestintäpolitiikan ihanteeksi edelleenkin. Aiemmin tavoiteltiin totuutta ja objektiivisuutta, mutta nämä ihanteet on nykyisin kyseenalaistettu. Demokratia ja julkinen keskustelu edellyttävät erilaisten näkökulmien ja yhteiskunnallisten äänten pääsyä julkisuuteen.

Mihin sarjaan Josefssonin laittaisitte te, jotka katsotte enemmän televisiota? Kenen sanavapaudesta tässä on kysymys ja onko se tarpeellista? Jaksot ovat aina erilaisia ja eri näkökulmaa asioihin tarjoavia lyhyitä, alle 30 minuuttisia ja niitä on yhteensä neljä. Toinen jakso kertoo Göteborgissa asumisoikeusyhdistyksen piikkiaidan takaisesta avoimesta vihasta ja piilorasismista ruotsidemokraattiseen henkeen, kuvaten mikrotasolla hyvin sen pahan, mitä ennakkoluuloinen ja torjuva asenne saa aikaan avoimen yhteiskunnan tarjoaman vapaan dialogin kustannuksella, kun alun viattomalta tuntunut toimenpide ympäröidä leikkipaikka piikkilangalla muuttuu sissisodaksi, ja parempina itseään pitävien nokitteluksi ja oman arvoasemansa korostamiseksi sellaisten kustannuksella, jotka eivät osaa eivätkä halua puolustautua osin syrjäytyneisyyttään, osin kulttuurisen pääoman puutteiden takia.

Kontrasti on herkullinen. Vastapäisessä vuokratalossa asuvat lapset eivät ole enää tervetulleita sinne - siinä se säälisosiaalipornokortti vilahti, ja siksi tämä jaksa ei ollut kovinkaan avartava tai onnistunut. Se ei antanut katsojan ymmärtää, että ihmisillä pitää olla oikeus suojautua. Se ei ole väärin tai huono asia eikä sitä saa aina tuomita ja kutsua rasismiksi - yksi syy miksi ruotsalaiset ovat vihoissaan; kun ongelmia ei saa kutsua niiden oikeilla nimillä eikä asioista saisi puhua.

¾- jakso kertoo siitä, miten Ruotsiin on muodostunut kaikkialle yhteiskuntaan laajalle levinnyt varjoyhteiskunta, josta viranomaisilla ei ole otetta. Ympäri Ruotsia asuu ja työskentelee ihmisiä, jotka ovat tulleet maahan usein ilman papereita ja vailla mitään oikeuksia. Ote tässäkin on jotenkin puolinaisen toteava, ihan kuin se olisi tehty vain viihdykkeeksi toteamaan miten asian laita on. Se ei riitä, että työympäristöstä vastaava tarkastaja kertoo pimeän työvoima olevan sekä taloudellinen että sosiaalinen ongelma Ruotsille. Pitäisi kysyä, miten on mahdollista, että keskellä Tukholmaa työskentelee pimeästi roppakaupalla paperittomia? Siksi, että se on edullista työnantajalle, jonka ei tarvitse maksaa kallista palkkaa työntekijöilleen, saati sitten lainkaan vielä kalliimpia veroja ja sosiaalimaksuja. Kuka tästä on vastuussa? Miksi LO (Löntagarnas Organisation) eli ammattiyhdistysliike ei ala toimiin asian muuttamiseksi kaikkien etu huulilla paremmaksi.

Puhetta kyllä piisaa mutta ei tekoja. Kyllä poliisit häätäisivät pimeän työvoiman, jos laki sanoisi niin? Sanooko? Kyllä sanoo, mutta miten? Siitä toimittaja ei kerro. Jos hän olisi oikeasti tutkiva toimittaja, hän selvittäisi ketkä ovat vastustaneet, ja miksi, lakia Ruotsin valtiopäivillä tai jarruttaneet sen valmistelua. Karmaiseva kohtaus on kiinni pimeästä työvoimakäytöstä ja valheista jäävän urakoitsijan röyhkeys, kun hän turvautuu trumpismiin ja väittää totuutta häneltä tivaavaa toimittajaa seksikauppaa pyörittäväksi pedofiiliksi, ja sanoo että antaa haastattelun vasta sitten, kun toimittaja alkaa tehdä vastuullista journalismia.

Kiitos Mr. maailman isoperse herra ikävä herra Trump vielä tässäkin ja niistä valitettavasti edessä olevista miljoonista samoista ikävyyksistä, mitkä odottavat vain oikeaa aikaa ja paikkaa putkahtaa oksennuksena kunnollisuuden kirkkautta sumentamamaan, sinun karmaisevan esimerkkisi innoittamina ja samanlaisten mulkerojen loputtoman röyhkeyden rohkaisemina, niiden samojen, jotka eivät piittaa laeista, ihan kuten ei herra isoperse-Trumpkaan tee tai tekisi.

Ohjelma lopuksi tekijältä heltiää latteus: on voittajia ja on häviäjiä. Mitä nyt tuohonkin sanoisi muuta kuin ehkä, että ohjelma oli yhtä turha kuin kamelinpieru Saharassa mitä tulee siihen oliko sen katsomisesta toteavan luonteensa takia kenellekään mitään hyötyä.

Yksi ukrainalaismies saadaan lopulta ratsiassa kiinni. On ikävä katsoa, kun köyhää nöyryytetään ja viedään poliisiputkaan samaan aikaan kun urakoitsija, joka riistää huonosti palkattuja työläisiään, ei saa mitään ja pääsee pälkähästä (tulee myös mieleen: onko koko show järjestetty kameraa varten?). Kun mies ei peloissaan suostu yhteistoimintaan, urakoitsijaa ei tuomita. Sakotkin ovat kuulemma kahvirahoja, muutaman sadan euron luokkaa, kertoo ohjelmassa eräs mies. Sama mies jatkaa, että eräällä työmaalla Solnassa 40 työntekijälle maksettiin alle puolet siitä, mitä sopimukset edellyttäisivät. Kyseessä on siis valtavat rahat.

Mutta onko tämäkin likainen ja rikollinen bisnes kuin mafian ylläpitämä huumebisnes? Kuka tai ketkä tästä heikompien hävyttömästä hyväksikäytöstä eniten hyötyvät? Miksei sitä kysytä? Sieltä ne trumpistiset syylliset löytyvät, sillä he edustavat juuri niitä intressipiirejä, joille vapaus on toisten vapauden kustannuksella tehdä rahaa vapaasti vapauden tahallisen väärinymmärtämisen nimissä heitä sortaen ja yhteiskunnalta varastaen - ei muuta. Ohjelmassa on paljon hyvääkin ja mietittyä, kuten se kun kerrataan rajapoliisin työn vaikeuksia tehdä työtään Ruotsissa vallitsevan hysteerisen rasismi-syytösten paineissa. Hyvä on kääntynyt itseään vastaan ja leimakirveitä heiluttelevat saavat paljon paha aikaan, ihan samalla tavalla kuin Suomessakin, ja siksi kiinnostus katsoa vouhottajia puolin ja toisin alkaa jo tympiä rauhaa rakastavaa, television äärellä viihtyvää keskivertokansalaista ennen, kuin hän kääntää kanavan katsoakseen Joe Nesbön murhatrillerin uusinta käännettä tai kotimaisen Sorjosen pikkutuhmalla seksillä kyllästettyjä jatko-osia.

4/4-jakso kertoo sitä, miten rakastetun kansallissankarin, jalkapalloilija Zlatanin patsas paljastettiin fanfaarien ja hurraa-huutojen saattelemana. Yhtäkkiä se onkin alkanut antaa aihetta vihaan, raivoon ja tuhoon. Sekin!

MIKÄ TÄTÄ MAATA OIKEIN VAIVAA KUN PATSAITAKIN VIHATAAN? KOKO RUOTSI TUNTUU YHDESSÄ VIHAAVAN KAIKKIA JA KAIKKEA - ENITEN EHKÄ PELOSTA TOISIAAN KOHTAAN.

Kuinka siinä niin kävi, sarjan päätösosa kysyy? Ihan kaikkea en halua kertoa vaan jättää lukijallekin omakohtaisesti koettua ihmettelyä. Siksi Zlatan-jakso jää sinun, hyvä lukija, itsesi kommentoitavaksi samalla, kun me vasta tulemme perimmäisen kysymyksen äärelle, mikä on väärin ja oikein "säälisosiaalipornon" kotimaassa Ruotsissa?

Kyse on tietenkin mielikuvista ja uskomuksista, joita Quentin Skinner kuvaa Kari Palosen kirjassa "Parlamentarismi retorisena politiikkana" (Vastapaino 2012). Lähtökohtana on sekä "toimittajalle että hänen kauttaan puhuvalle, yhteiskunnallista vääryyttä kokeneelle uhrille" Skinnerin "käännä vika eduksesi" retoriikan hyväksikäyttäminen (jota hän itse kutsuu "renessanssin retoriseksi kulttuuriksi"), "paradiastole", jo antiikin ja etenkin renessanssin retoriikassa laajasti käytetty menettely, jolla voi devalvoida hyveitä ja revalvoida paheita; toisin sanoen osoittaa, että hyvänä pidetty ei välttämättä sitä olekaan, kun taas pahana pidettyäkin voi joiltakin kannoilta puolustaa)"toisessa säännössään" tähdentää uskomusten identifioinnin ja niiden selityksen tarpeellisuutta, sekä sitä samaa, mitä uskomusten ja tarkoitusten loogisen yhteyden selvittämisen välttämättömyyttä Markku Hyrkkänen kuvaa kirjassaan "Aatehistorian mieli" (Vastapaino 2002):

"Vain uskomuksiin paneutumalla pystymme arvioimaan mitä tarkoitukset todella tai todennäköisesti olivat. Skinnerin ensimmäistä sääntöä noudattamalla on mahdollista saada selville, mitä tarkoitukset saattoivat olla. Tämä ei ole yksinkertaista kuten olemme nähneet: väärinkäsitykset väijyvät tulkinnan joka askeleella. Skinnerin toinen sääntö kuuluu: kiinnitä huomio kirjoittajan mentaaliseen maailmaan, hänen empiiristen uskomustensa maailmaan."

Paastela pääsee "Politiikka ja valhe" -kirjansa VI-luvussa "Valhe3: skandaali", vielä pintaa syvemmälle aiheesta, valaisemalla skandaalia monin eri esimerkein, joista Kekkosta kuvaamaan käyvät hyvin hänen naisjuttujaan kuvaava kirjoitus sivulla 68: "Poliitikkojen sukupuolielämään liittyvät skandaalit näyttävät noudattavan melko yleisesti kaavaa, jossa on seuraavat vaiheet. Kun huhuja avioliiton ulkopuolisesta suhteesta alkaa esiintyä lehdistössä, asianomainen kieltää ne. Sitten poliitikko tunnustaa epäröiden tosiasiat, joko kokonaan tai osittain. Tämän jälkeen seuraa uhmailun vaihe: poliitikko ilmoittaa, ettei hän aio taipua likasankojournalismin edessä. Uhmailua seuraa nöyrtymisen vaihe, jolloin lankeemus myönnetään ja esitetään anteeksipyyntöjä."

Tutkija Anu Kantolan mukaan romanttiset mielikuvat rakentuvat nostalgialle ja katsovat taaksepäin. Eric Hobsbawn ja Terence Ranger (1983) puhuivat keksityistä traditiosta. Kaikkea näitä yhdistää se, että samalla he kertovat nojaavansa pitkiin perinteisiin eikä tulos ole niin kirjoittajalle kuin lukijallekaan kovinkaan miellyttävää luettavaa totuus-valhe-akselilla. Englannissa on oma ylpeä Robin Hood-perintönsä. Mutta Ruotsissa se on kääntynyt säälisosiaalipornona itseään vastaan alun hyvistä tarkoituksistaan huolimatta, ja siksi tätä televisiosarjaa oli vaikea katsoa.

Mutta kyllä kansa onneksi tietää. Eräs mies, jota toimittaja haastatteli Raunon ongelmista, muistutti toimittajaa siitä, ettei Rauno ollut itsekään mikään puhdas pulmunen ja ettei hänestä saanut tehdä mitään nyyhkytarinaa.