Mikä Tanssin talossa oikein mättää kalmankäsi Risto Ruohonen?
Teksti:
Harald Olausen
Kaikki ei ole mennyt Tanssin talon ympärillä mallikkaasti, joten uutinen Tanssin talon johtajan potkuista ei ollut yllätys tanssin maailmaa tuntevalle yleisölle, kriitikoille ja tanssitoimittajille. Se, että mahdollisesti joskus Kaapelille nouseva Tanssin talo on saanut tällaisen alun, ei ole talon imagon eikä tehtävän kannalta houkutteleva eikä siksi ole odotettavissa suurenkaan yleisön ymmärtävän tai hyväksyvän tätä kabinettitaistelua. Osapuolet ovat kuulemma tehneet sopimuksen, ettei potkujen syistä kerrota julkisuuteen vähään aikaan vaan annetaan tilanteen hieman rauhoittua. Kukaan ei tunnu tietävän mitä kulissien takana on tapahtunut viime viikkoina tai kuka on ollut Nummisen erottamisen primus motor.
Jotain huhuja on kuitenkin päässyt karkaamaan itse pääkallonpaikalta, eivätkä ne ole mairittelevia, varsinkaan Tanssin talon johtokunnassa jostain kumman syystä istuvalle kokoomuslaiselle Risto Ruohoselle, jonka kalmankäsi on kuolettanut aiemminkin monet hyvät ja edistykselliset hankkeet hänen aiemmissa tehtävissään mm. Lahden ja Helsingin kaupunginteattereiden hallintojohtajana, joista hän pätevöityi puolueensa, kokoomuksen mielestä johtamaan tunnetuin katastrofaalisin seurauksin ensin tehtävään opetusministeriön taide- ja kulttuuriperintöyksikön päälliköksi, ja sen jälkeen taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajaksi sekä valtion taidemuseon ylijohtajan virkaan viisivuotiskaudeksi kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi.
Ruohonen oli kumma valinta vaativaan ja näkyvään tehtävään siksi, ettei hänellä ollut virkaan vaadittavaa pätevyyttä ja kokemusta alalta. Se johtuu siitä, ettei kokoomuksella ole perinteisesti kovia nimiä kulttuurimaailmassa, jota hallitsevat erilaiset sitoutumattomat humanistit, punavihreät militantit ja erilaisten vähemmistöjen klaanit. Ruohonen haki aiemmin samaan tehtävään mutta ei tullut valituksi kun ei täyttänyt viran kelpoisuusehtoja. Sen jälkeen ehdot muutettiin valtiotieteen maisterin pohjakoulutuksen saaneelle Ruohoselle sopiviksi kokoomuksen toimesta. Linja on kummallinen, kun ottaa huomioon että esimerkiksi Ateneumin johtajat ovat olleet oman alnsa huippuja ja asintuntijoita joillain taidehistorian aloilla. Ruohonen ei ole edes opiskellut taidetta. Hän on tylsä ja kuiva byrokraatti, jota kiinnostaa vain numerot ja hallinto eli kokouksista kokouksiin juookseminen pää kolmantena jalkana.
Ja kun hänellä ei ole asiantuntemusta alalta, jonka ylimpänä virkamiehenä hän toimii, miltä pohjalta hän tekee päätökset? Tietenkin hallinnon ja politiikan näkökulmasta talouden näkökulmasta, jolloin joltain yritykseltä Sinebrychoffin taidemuseolle kerjätty 50.000 euron avustus saattaa oikeasti olla hänen päiviensä märkä taidepoliittinen päiväuni. Mutta ei Ruohonen sentään mikään Anna-Liisa Kasurinen ollut, joka ei Holkerin hallituksen sosiaalidemokraattisena kulttuuriministerinä 1987-1991 osannut erottaa toisistaan Albert Edefeltin taulua vessapaperirullasta, ja joka oli nähnyt elämässään lestadiolaistaustaisena vain yhden elokuvan, pikkutuhman Pukki Paratiisissa vuodelta 1967 ja katui sitäkin koko loppuelämänsä (on nykyisin 80-vuotias mummeli, joka golfaa sorsalaisesti vanteet lennosta tonnikaupalla heiluen). Ruohonenkaan ei tiettävästi osaa sanoa mistään oikein mitään - eikä varsinkaan mitään järkevää ohi koulukirjojen, mutta hänen ja hänen perheensä ovat hänen omien sanojensa mukaan sijoittaneet taiteeseen, mitä se sitten mahtaakaan hänen kohdallaan tarkoittaa.
Siksi hän oli kokoomukselle tärkeä kulttuuripoliittinen työkalu julkisessa taidehallinnossa. Hänen tehtävänsä oli yksityistää taidehallinto ja muuttaa rahoitus niin, että nykyajan kokoomuslaiset taiteilijat mm. Kari Walden, Kata Kärkkäinen ja Juhani Palmu sekä Soile Yli-Mäyry olisivat päässeet kiinni julkisiin taideapurahoihin ja tunnustuksiin - ehkä myöhemmin jopa taiteen työelämäprofessoreiksi, jos sellaisia aletaan seuraavaksi tehtailla kokoomuksen vuonna 1985 hyväksymän kulttuuripolitiikan perustavoitteen mukaisesti niin, että heilläkin olisi mahdollisuus turvata henkiseen kasvuun ja runsassisältöiseen sekä aktiiviseen seuraelämään. Kokoomuslaisen kulttuuripolitiikkan päämääränä on luoda kokoomustaiteilijoille sellaiset olosuhteet, jotka mahdollistavat "heidän omiin valintoihinsa" pohjautuvan luovan toiminnan sekä nousun muiden taiteilijoiden - näiden oikeiden - kanssa samoille maaliviivoille, ja ohitse ponnistamaan sieltä ensin kohti eurooppalaisia, ja sitten lopulta kohti maailman markkinoita.
Näin jälkeenpäin katsottuna Ruohosen kaudet valtion kulttuurihallinnossa olivat juuri sellaisia, kuten taidepiireissä osattiin odottaa taidemaailman ulkopuolelta tulevan konsensushenkisen penninvenyttäjän, jonka tiedettiin kulkeneen kiltisti kokoomuslaisen valtiovarainministerin ohjenuorassa, olevankin - ikävät ja pitkäksi aikaa lamaannuttavat elävän ja hengittävän taiteen itsensä kannalta eli uuden ja ei-instituutionaalisen osaamisen, joka tarvitsisi kipeästi rahoja valtion kulttuuribudjetin lähes kokonaan yksin ylimitoitettuihin sekä elitistisiin spektaakkeleihinsa ryöväävän kansallisoopperan- ja baletin rohmuamisen vastapainoksi, jotta maata voisi kutsua aidoksi sivistys- ja kulttuurimaaksi eikä vain Esa-Pekka Salosen kallispalkkaiseksi kapellimestarikouluksi ja iltaviihteeksi kaikille niille oloneuvoskääkille, jotka asuvat postinumero 00100 Helsinki lähipiirissä.
Ruohonen on häikäilemätön vallan kabineteissa liikkuva intressipoliitikko, joka tekee kiltisti ja mallikkaasti aina pilkulleen sen mitä isot pojat hänen odottavatkin osaavana ja kuuliaisena puolueensa soturina tekevän. Mikä on hänen roolinsa yhtenä vaikutusvaltaisena Tanssin taloa pyörittävän yhdistyksen johtokunnan jäsenenä? Joidenkin mukaan taustalla naruja vetelevä. Toisen mielestä mitätön juoksupoika valvomassa omien intressipiiriensä etuja. Kaikki ovat silti samaa mieltä siitä, että hän on edelleenkin kova luuta taiteen rahoituksen kentällä ja monissa ratkaisevissa asioissa kuulemma hyvinkin ratkaiseva hyvien suhteidensa ja laajan kokemuksensa ansiosta. Onhan hänellä vaikutusvaltaa, vaikka muille jakaa ja siksi hänet on kuulemma valittukin johtokuntaan vakuudeksi rahoittajille ja valtion kulttuurihallinnolle.
Kerro kalmakäsi Ruohonen (turha toivo) mikä tanssin talossa oikein mättää ja mikä on seuraava kuolettava iskusi ja ketä kohtaan? Mitä siellä oikein tapahtuu ja miksi? Kuka tämän shown on pistänyt pystyyn ja miksi?Kerro millaisen myrskyn olet saanut tällä kertaa nostettua vesilasiin ja kenet olet trumpilaisten oppien aallonharjalla saanut nostettua taistelemaan toisiaan vastaan? Kerro myös ketä tällainen peli hyödyttää eniten? Taistellaanko taustalla vieläkin Janet ja Aatos Erkon hankkeen suunnitteluun myöntämistä miljoonista? Liittyykö niihin vieläkin jotain epäselvyyksiä, kuten huhutaan? Tietääkö tanssija Tuomo Railo niistä enemmänkin kuin on julkisuudessa tunnustanut tietävänsä? Pelaatteko te vielä samassa joukkueessa?
Tapaus heijastelee osaltaan myös suomalaista tanssin ymmärtämisen tasoa teoreettisella tasolla niin tutkimuksen ja kuin myös itse teorian muodostamisen kannalta. Tanssin talon kaltainen pompöösi projekti on varsin hienon kuuloinen ja näköinen talossa ja puutarhassa a.k.a sisustuslehtien tasolla, mutta mikäli ymmärrys siitä mitä tanssi on teoreettisella tasolla ja miten tätä tanssin hahmottamista koskevaa teoriaa muodostetaan niin nämä sisustuslehtien kuvat talosta ja puutarhasta haalistuvat ja käpristyvät nopeammin kuin kokoomuslaisten kesämökin terassille unohtaman Glorian Kodin sivut juhannusaattona.
Pompöösit projektit voivat huonoudestaan huolimatta pysyä pystyssä jos niillä on perusteet, eli teoriaa allaan, muussa tapauksessa ne seisovat ulkohuussin tuotteista tehdyillä savijaloilla jotka murenevat nopeammin kuin Lidlin vissyyn tehty korruptiobetoni. Uutisten tuoreudesta johtuen on vielä epäselvää, kumman tyyppisiä savijalkoja Ruohonen pystytteli, mutta yhtä kaikki, kyse on teorian puuttumisesta, siitä että projektissa ei ole ymmärretty mitä teoria on, mitä teorian muodostaminen on ja tärkein: mitä itse tanssi on.
Kansainvälisellä tasolla tilanne olisi vastaavalla tavalla huono, jos kaikki tanssia koskeva tutkimus olisi pelkästään Laura Jacobsin Celestial Bodiesin varassa - Tanssin talon kokoomuslaisten "himmeiden halujen" tilanne on vielä huonompi koska heillä ei ole edes tämän vertaa teoreettista pohjaa hankkeensa perusteina. Jacobs sentään kehottaa teoksensa alkusanoissa lukijoita katsomaan YouTube-videoita tunnetuista koreografioista, mutta ilmoittaa heti perään ettei viittaa yhteenkään näistä "koska tekijänoikeussyistä ne on voitu jo poistaa". Jacobs ja/tai hänen kustannustoimittajansa ovat tehneet huonoa työtä, koska kyseiset videot ovat kuitenkin päätyneet eetteriin joltain dvd-taltioinnilta. Teoria muodostuu huolellisuudesta - Jacobsilla ei tätä ole, eikä hänen teoksensa ole tanssin tutkimuksen kärkeä eikä arvostettu, vaikka kustantaja on arvostettu Basic Books.
Mutta Tanssin talon kokoomuslaisilla taide(huijari)vaikuttajilla ei ole edes tämän vertaa halua muodostaa teoriaa siitä mitä tanssi on, ja miten sitä pitäisi katsoa. Puhumme järjen ja mielikuvituksen korruptiosta sekä järjenrippeet päästä karkottavasta ällöttävästä matalaotsaisesta moukkamaisuudesta ja pinnallisesta tekosivistyksestä. Mikään muu kuin ei-mikään, merkitsee heille jotain maailmassa, missä millään muulla kun tyhjällä ja tarpeettomalla ei ole mitään muuta väliä kun täyttää heidän sisäsitä laadutonta tyhjyyttään seisovan pöydän tavoin mättämällä kaiken sisäänsä niin nopeasti kuin ehtivät ja oksentamalla ne sitten hauki on kala - tyyppisesti opittuna ihmisten ilmoille omaa fiksuuttaan osoittaakseen.
Tanssin talon-tapaus kertoo jälleen siitä harhasta, jossa nämä kokoomuslaiset ns. "taide(huijari)vaikuttajat" (joiden lukumäärä lasketaan himankalaisen mansikanmyyjän nenäkarvaleikkurin ostoaikeiden määrässä) elävät: että taide ja tässä tapauksessa tanssi ei tarvitse mitään teoreettista lihaa luidensa ympärille, vaan että tanssi on vapaiden markkinoiden säätelemää hupirevyytä - jopa himankalaisten mansikanmyyjien eläkeyhdistyksen kulttuurijaoston uutiskirjeen tanssikriitikko nauraa tälle väitteelle; ja se on jo jotain, sillä tunnetusti tällä ryhmällä on älyllisesteettinen ilmapuntari jatkuvalla matalapainetasolla ja maailmanymmärrys samaa luokkaa kuin epävireisellä käkikellolla kuuden kilometrin syvyydessä Atlantin syvimmissä kohdissa.