Mikä vasemmistoa vaivaa?

30.03.2021

Teksti:

Harald Olausen

Moni muukin kuin Tommi Uschanov on kysynyt jo 1980-luvun lopulta mikä vasemmistoa vaivaa? Uschanov on kirjoittanut aiheesta kirjan "Mikä vasemmistoa vaivaa" (Teos 2008), joka on yhä edelleen tänään aiheesta parhain ja analyyttisin kirja ja ansaitsee siksi tulla esitellyksi kysymyksellä, miten vasemmisto omaksi turmiokseen joka tahallisesti tai tyhmyyttään ymmärtää aattensa ja tehtävänsä vapauttaa ihmiset - ei orjuuttaa, täysin väärin.

Uschanovin perusteesiin vasemmiston epäuskottavuudesta ja vähän luottamusta herättävästä habituksesta on helppo edelleenkin allekirjoittaa; vasemmistolta tuntuu puuttuvan psykologian taju ja taktinen pelisilmä. Moni heidän touhujaan läheltä seurannut olisi valmis kutsumaan heitä kovemmillakin nimillä. Mutta annetaan nyt olla. Lyötyä ei pidä löydä, kun se makaa maassa ja surkuttelee kovaäänisesti itseään samaan aikaan, kun se ei itse ymmärrä tautinsa laatua ja vakavuutta.

Annetaan kuitenkin Tommi Uschanovin yrittää herätellä nukkuvaa laiskimusta terävillä huomioillaan. Uschanov haukkuu vasemmistolaisia luonnehäiriöisiksi.

Kun lukee Uschanovin kirjaa, tulee myötähäpeän tunne ja ymmärtää, miten säälittäviä vasemmistolaiset ovat - ja syykin on selvää: Uschanovin mielestä he eivät ymmärrä kääntää kylmiä tosiasioita edukseen, vaan anelevat armoa niiden edessä. He eivät tunne kapitalismin historiaa sen enempää kuin sosialisminkaan ja päätyvät näin aina samoihin houkutteleviin umpikujiin. Heillä ei ole kuvaa tulevaisuuden maailmasta, joka ihmisten mielestä olisi tavoittelemisen arvoinen sen enempää kuin nykymaailma.

Uschanovin loistava ja haastava pamfletti on tänään vastenmielisesti ruotsidemokraattien tapaan demokratiaa uhkailevan ja vapautta vastaan öykkäröivän persuvaaran uhatessa vieläkin ajankohtaisempi, kuin ilmestymisvuonnaan siksi, että valistuksen arvojen ja humanismin ihmiskuvan puolustajana tunnettu vasemmisto petti kannattajansa viimeistään ylimielisessä voitonhuumassaan lopullisesti 1980- ja 1990-luvuilla, ampumalla itseään jalkaan tekemällä periaatteidensa vastaista politiikkaa unohtamalla tärkeimmän tehtävänsä: vapauttaa orjuuksiensa kanssa kamppaileva ihminen kahleistaan ja luoda vastavoima orjuuttamaan pyrkiville aatteille.

Mutta mitä vielä. Vasemmisto on Uschanovin mukaan heikoimmillaan uskoessaan olevansa vahvimmillaan. Erno Paasilinnan sanoin, minun järkeeni ei mahdu tällainen vasemmistolaisuus. Ei myöskään Uschanovin tapaisten älykköjen, jotka etsivät turhaan itselleen liberaalia poliittista kotia ja kun eivät löydä sitä, turhautuvat ja kirjoittavat siitä. Hyvä niin. Muuten ongelma jäisi pöyhimättä. Ja perusongelma on itsessään vasemmistossa. Se on muuttunut ei vasemmistolaiseksi yhteiskuntasopuiluksi - ei enää radikaaliksi uudistajaksi. Mutta ei halua myöntää sitä. Sanat ja teot ovat karanneet kauaksi toisistaan. Monet etevät ajattelivat, myös Marx, ovat yrittäneet varoittaa tästä ongelmasta hyvissä ajoin etukäteen kenenkään kuuntelematta.

Oscar Wilde kirjoitti Ihmissielu sosialismi-esseessään (Nastamuumio 2001; suomennos Asmo Koste) yhteisölliseen arvoyhteyteen päästävän vain yksilöllisyyttä rohkaisemalla - asia, joka on ollut vasemmiston Akilleen kantapää ja yksi tappion syy; vasemmisto näkee edelleenkin ihmiset ja totuuden hegeliläisittäin alisteisina suuremmille tavoitteille ja valtiolle, missä on sijaa vain asioiden lammasmaiselle laumasieluisuudelle juuri samalla nöyryyttävällä tavalla, jonka päätepisteenä oli Neron toivomus roomalaisten yhdestä päästä, joka olisi helppo katkaista kerralla.

Wilde yritti rohkaista vasemmistoa näkemään asian päinvastoin: sosialismi oli hänestä kannatettavaa juuri siksi, että se tarjosi parhaan kasvualustan hedonistiselle individualismille, ei suinkaan siksi, että se jotenkin muka olisi estänyt ja ehkäisisi sitä. Modernismi ja massat on näennäisestä vapaudestaan huolimatta koukutettu ovelasti kaikkialta pursuvana kulutusfasismin koukkuun kehdosta hautaan, eikä vasemmisto ole tehnyt juuri mitään lupaavan alun jälkeen synnyttääkseen tälle roistomaisuudelle riittävän vastuksen omaavan vastavoiman saati, että olisi pitänyt kaiken heikoimmissa asemissa olevien puolta, ja edes hiljaisella liekillä toivoa paremmasta huomisesta.

Toinen vasemmiston käsittämätön virhe on vapauden ja oman oppi-isänsä Marxin väärinymmärtäminen. Pääoman toisen painoksen loppusanoissa Marx kirjoitti, ettei kirjoita ruokareseptejä tulevaisuutta varten. Marx, jota enää harva nykyvasemmistolainen siteeraa missään, saati ymmärtää - on jopa sellaisia kuten vasemmistoeuroparlamentaarikko Silvia Modig, joka ylpeilee typerän uhmakkaasti julkisuudessa sillä, ettei tiedä kuka Marx oli ja on - Marxin toistuvista varoituksista yrittää pakottaa todellisuus vastaamaan kulloistakin poliittista ihanteellisuutta, joilla ei ole perustaa niissä todellisissa voimissa, jotka historiaa hallitsevat.

Pitää muistaa myös se, ettei Marx ollut marxisti niin hassulta kuin se kuuluukin. Engelsille hän oli kuitenkin sanonut, että kaikki mitä hän tietää, on se ettei hän itse ole marxisti. Tässä on nielemistä vasemmistolle. Tosin he eivät välitä ilmeisesti enää. Osa heistä ei edes tiedä kuka Marx oikeastaan oli. Kuten ei ilmeisesti oikein kukaan muukaan. Suurin osa vasemmistolaisista ei ymmärrä, mistä hän puhui. Vielä suurempi osa vasemmistosta, kuten konservatiivinen ay-liikke, toimivat hänen periaatteitaan vastaan. Kysymys kuuluukin: onko nykyvasemmisto enää tästä näkökulmasta vasemmistoa?

Vasemmisto ei ole ymmärtänyt, että siinä yhteiskunnassa, mistä Marx haaveili, ihmiset pystyivät toteuttamaan itseään nimenomaan yksilöinä. Joskus vasemmiston johtajien puheita kuunnellessa hiipii mielen kamala ajatus. Siksikö heidän on helppo pettää aatteensa, kun he eivät siitä ole alun perinkään olleet kiinnostuneita henkilökohtaista kunnianhimoaan lukuun ottamatta muuta, kuin harhauttamismielessä ujuttautuessaan sisälle väen ja älyn vähyydestä kroonisesti kärsivään 1900-luvun suuren tarinan omistaneen ja nyt jo vanhuuttaan kellastuneisiin paperitiikereihin ihan kuin he haaveilisivat salaa itseisarvona libertanistisesta vapaudentavoittelusta, minkä mukaan vapaus on erityisen edun tavoittamisen välttämätön edellytys, mutta ei yhteinen etu.

Se pelottava paha, mikä nykyvasemmistoa vaanii ympärillään, on jotakuinkin kaikkialle lonkeronsa levittänyt nimetön byrokratiakäärme, joka syö elääkseen demokratiaa suoltaen ulos suustaan hämäämismielessä vain pelkkää tarkoituksettomuutta, ja lisää typeriä käsittämättömyyksiä muutenkin ruuhkaiseen käsittämättömien typeryyksien maailmaan. Ja näitäkö muka pitäisi vielä äänestää?

Vapaus on uhka vasemmistolle. Se on ollut sitä siitä lähtien kun poliittinen vasemmisto syntyi Ranskan Suuressa vallankumouksessa - yksityinen, julkinen, seksuaalinen vapaus. Vallankumousnäytelmien isä Georg Buhner Dantonin kuolemassa osasi ensimmäisen kerran sitten antiikin yhdistää vapauden seksuaalisuuteen ja traagisen poliittiseen tematiikkaan, mikä järkytti sen ajan johtavia vasemmistolaisia. Robespierre uskoi Dantonin haluavan pysäyttää vallankumouksen valjakot bordellien eteen. Dantonia epäiltiin hänen halustaan raiskata vapaus, sillä Danton rinnasti vapauden huoruuteen.

Ja mitä vasemmisto on tehnyt estääkseen rajut hyökkäykset totuutta ja ihmisarvoa vastaan politiikan oikealta äärilaidalta? Mitä teollisuuden miesvaltaisia mahtiliittoja edustanut SAK on tehnyt edistääkseen vasemmiston tärkeintä tavoitetta yhteiskunnallisen tasavertaisuuden edistämistä? Ei paljon mitään muuta, kuin  jarruttamalla työttömyyskorvausten uudistamista kaikille tasavertaisempaan tyyliin. He ovat tehneet siis juuri päinvastoin ja löytäneet eriarvoistavalle politiikalleen itsetyytyväisyyttään perustelut muusta kuin omasta aatteestaan, jota he tuntuvat ymmärtävän kovin pintapuolisesti, tai ainakin käyttävän sitä juuri niin kuin sitä ei pidä tehdä, estämällä välttämättömiä uudistuksia ihmisten vapauden puolesta kaikkivoipaa ja orjuuttavaa järjestelmää sekä kulutusyhteiskuntaa vastaan.

Siksi he eivät tee juuri mitään muuta kuin ovat nostanut kätensä pystyyn antautumisen merkiksi, synnyttäen näin itseään vastaan taistelevan totuudenjälkeisen ajan PERSU-UHKINEEN, mikä on kuin suoraan vapaudenhaaveen pahimmista painajaisista labyrintissä, mistä ei ole ulospääsyä, koska vaihtoehtoja ei ole peilimaailman kaltaisessa pelottavassa kauhutodellisuudessa, missä vasemmiston tahdon heikkous selittää paljon myös siitä seurannutta ihmisten mielettömyyttä ja turhautumista, kun ei ole enää ketään, johon luottaisi ja joka puolustaisi.

Juuri he nostivat ensimmäisenä antautumisen merkiksi kätensä pystyyn uskomalla naiiviudessaan vilpittömästi, koska niin heille on opetettu 1500-luvulta lähtien, että kaikki paha, jopa pahin on vain puutetta tai epätäydellisyyttä - hyvän vajausta, joka on korjattavissa lisäämällä hyvän rihmastoja syvällä, pohjimmiltaan hyvän ja hyvää tarkoittavan yhteiskunnan sisällä. Idealistien aikaisempi sytytyslanka, vaistomainen halu, ei enää riitä enää edes pienen maailmanparannuksen roihun alkukipinöiksi.

Sitä olisi jalostettava, hiottava kirkkaaksi timantiksi, sillä jos idealistinen intohimo jää jalostamatta se kääntyy vain aineellisen tavoitteluksi. Uschanov tekee kirjassaan edellä kuvaamaani asiantilaa tukevan erään tärkeän huomion; Marxin sitoumus ihmisen vapautumiseen on loogisesti ensisijainen sitoumus; niinpä hänen sitoumuksensa esimerkiksi käsitykseen, että tämän vapautumisen tulee toteuttamaan työväenluokka, on loogisesti toissijainen.

Ja kun tänään tiedämme monen sadan vuoden kokemuksella, ettei niin työväenluokka tule koskaan tekemään rakastaessaan liikaa kahleitaan ja johtavat asemiaan ja etujaan, paradoksaalista kyllä, sen tekevät Elina Lepomäen ja Juhana Vartiaisen tapaiset sivistyneet ja maltilliset neokonservatiivit, talous kärkenään uudistaen talouden vapautta kahlitsevia vanhoja rakenteita tavalla, joka itsessään synnyttää taas uuden todellisuuden, johon vasemmistolla on vielä vaikeampi löytää ymmärryksen polkuja, saati sitten sen sisällä oikeutusta omalle olemassaololleen, kun vasemmistosta on tullut ajan myötä antaessaan periksi periaatteistaan vain vallitsevan olotilan puolestapuhuja.

Ehkä myös siksi, etteivät he ymmärrä Marxin ajatuksia luokista, valtiosta ja ideologiasta, mitkä eivät ole relevantteja, jos ei ymmärrä niiden kaikkien olevan suunniteltu auttamaan sen käsityksen toteuttamisessa, joka Marxilla oli vapaudesta. Juuri siksihän Marx kaukaa viisaasti tyrmäsi Lassallen valtiososialismin. Marx arvosti renessanssin vapauteen kannustaa henkeä sanoessaan, että silloin ensimmäisen kerran ihminen katsoi itseään sellaisena, kun oli, vapaana taikauskosta ja myyttien kahlitsevasta voimasta.

Tämä on todellista ja tänään melko tuntematonta Marxia. Juha Koiviston ja Vesa Oittisen toimittamassa "Megamarx" (Vastapaino 2010)-kirjassa ennustettiin Marxin olevan tulossa takaisin. Mutta ei aivan samanlaisena kuin sitä ennen tulkittiin. Marx oli heidän mukaansa tarkkanäköinen ja analyyttinen kapitalistisen tuotantotavan analyytikkona, joka uusia uria avaten analysoi kapitalismin kehitystä globaalilla tasolla kuvaten samalla porvarillista yhteiskuntaa paremmin kuin kukaan muu. Tällainen Marx ei käsittänyt kapitalismia ja yksityisomistuksen järjestelmää muuttumattomina, ihmisluontoon kuuluvina asioina. Marx ei ole tullut takaisin kuten tekijät tuolloin arvioivat mutta Marxia on alettu tarkastella nykypäivän valossa selväjärkisenä ennustajana.

Entisellä vasemmistolaisella, Björn Wahlroosilla eli Nallella on kirjansa "Talouden kymmenen turhaa käskyä" (Otava 2015) etusivulla tiivistettynä toinen vasemmiston suuri ongelma, koulutususko Paul Simonin sanoin: Kun muistelen kaikkea lukiossa oppimaani roskaa, on ihme, että osaan ajatella ollenkaan. Myöhemmin Wahlroos kirjansa kappaleessa "Mitä rahalla ei voi ostaa?" viittaa hienovaraisesti ekonomistina vasemmistolaisen tasauspolitiikan loppumisesta kääntämällä päälaelleen vasemmiston koko 1900-luvulla hellimän "riistämisuhriutumisen" tematiikan samaan aikaan, kun koko maailma odotti henkeään pidätellen kapitalismin romahdusta ja sosialismin nousua maailman uudeksi johtavaksi aatteeksi. Näinhän ei sitten tapahtunutkaan kuten tiedämme.

Riistämisessä, mikä sanana on jo hupaisa 140 miljoonaa Luxemburgin veroparatiisiin verottajalta piilottaneelta riistäjältä ja läpinäkyvän tekopyhää, sillä millä muulla keinoin kuin riistämällä toisia hän olisi saanut kokoon moisen hurjan summan? Nallesta riistämisestä on kysymys siitä, että käydään toisen taskulla oman sijasta. Kyllä hän tietää, sillä muiden taskuistahan hän on nuokin rahat kerännyt. Nallen syyttely on myös osa vasemmiston kriisiä. Miksei kukaan vastaa hänen huutoonsa selkokielellä ja sano ahneen ja hävyttömän miehen yrittävän paskanpuhumisella peitellä omaa roistomaisuuttaan?

Siksi ettei kukaan enää uskalla eikä osaa. Marxin analyysi yhteiskunnasta on Nallesta epätäydellinen ja aikaansa sidottu samaan aikaan kun 1800-luvun liberalistit keskittyivät todistelemaan, että vapaat markkinat automaattisesti etsiytyisivät tasapainoon. Ei taida olla. Vasemmistolla olis tässä paikka näpäyttää Nalle mutta kukaan ei tee mitään. Nalle ei huomaa todistelevansa Marxin tapaan kapitalismin sitä vaihetta, mikä ilman säätelyä ja valvontaa muuttuu hallitsemattomaksi ja sekä ihmiselle että luonnolle vaaralliseksi suurkapitalismiksi, mikä hyödyttää vain harvoja ja orjuuttaa miljoonia syösten lopulta koko maailman epätasapainoon.

Mitä tähän sanoisi vasemmisto? Ei mitään. Tästä tullaan vasemmiston suurimpaan älylliseen ja ratkaisemattomaan ongelmaan: horjumattomaan uskoon keynesiläistä talouspolitiikkaa kohtaan, jonka juuret ovat 1900-luvun alkuvuosikymmenten kehittymättömien talouksien kriiseissä sekä brittiläiseen 1800-luvun utilitarismiin perustuvassa hyvän politiikassa, jonka mukaan hyvä on mielihyvää ja oikeaa politiikka eli tekojen ohjelma on sellainen, joka johtaa hyvän lisääntymiseen ihmisten joukossa. Juuri tämä ajattelu synnytti valistuksen edistysuskon lapsena sosialidemokraatin, joka aina ajattelee, tai uskottelee muille ajattelevansa, nykyisyyttä tulevaisuudesta nähtynä menestyksenä siitä huolimatta, että puolalainen sosiologi Zygmont Baumont on yrittänyt jatkaa David Humen varoittelua edistysuskoisille ettei onnellisuus tarkoita ongelmatonta elämää. 

Marx olisi nauranut tälle ajattelulle, sillä hän piti naurettavana ajatusta, että se, miten ihmiset tulevat elämään tulevaisuuden vapautuneessa yhteisössä, olisi jotenkin ennustettavissa. Sen sijaan Marx kirjoitti, että se, haluavatko ihmiset ryhtyä toimeen, ja jos niin milloin ja millaiseen ja millä keinoin, on heidän itsensä päätettävissä. Hän ei kokenut olevansa pätevä antamaan heille tässä minkäänlaisia neuvoja.

Vielä yksi väärinymmärrys mitä vasemmisto on tehnyt omaksi ja aatteensa tuhoksi se kumma väite omaisuuden kollektivoimisesta. Marxille ratkaisevaa ei ollut omistussuhteiden kollektivisointi, vaan se, että työ olisi lakannut olemasta rikkauden päämäärä ja työaika sen mittari. Vasta sitten Marxin mukaan olisi saattanut hyvässä lykyssä kehittyä rikas ja vapaa ihminen. Miksei tästä puhu kukaan mitään, vaikka juuri tämä oli Marxin lopullinen päämäärä eikä se, mistä vasemmisto on puhunut työstä ja sen tekemisestä.

Marx oli selvästi aikaansa edellä, mitä ymmärykseen vapaasti toimivasta ihmisestä yhteiskunnassa tuli. Marxin vapaa ihminen teki mitä halusi vailla pakkoa, ihan kuten 2020-luvun ihminen länsimaissakin on alkanut tehdä ja samalla nauttia yhä enemmän Wilden kehotuksen mukaiasesti. Marx oli reilusti aikaansa edellä ja näki pitkälle tähän päivään. Tänään Marxin ajatuksista suuri osa on jo totta yksityisen ihmisen vapautena tehdä ja olla mitä haluaa, asioita, joita vastustamaan historian roskatynnyreistä ovat aina aika ajoin nousseet Björn Wahlroosin tai persujen tapaiset antihumanistiset konservatiiviset voimat, jotka eivät mitään muuta pelkää kuin ihmisen vapautta, sillä siinä ei ole sijaa valmiille ajatuksille ja sillä rahastamiselle.

Ruotsalainen radikaaleista yhteiskunnallisista mielipiteistään tunnetuksi tullut professori Gunnar Adler-Karlsson pohdiskeli 70-luvun lopulla työllisyydestä kirjassaan "Ajatuksia työllisyydestä" (Kustannuskiila 1984). Jos työ on supistumassa vähempään kuin seitsemänteen osaan ihmisen eliniästä, meidän on harkittava monta asiaa uudelleen. Me emme voi enää elää tehdäksemme työtä. Meidän on vihdoinkin muutettava lauseemme sanajärjestystä ja opittava tekemään työtä, hetken aikaa, todella elääksemme, hän kirjoitti.

Yhteiskuntamoraali, joka on väheksynyt kaikkia muita elämäntoimintoja, paitsi kaavamaista työntekoa on pakko hylätä. Kirjoittaja lähtee siitä, että perinteisillä keinoilla täystyöllisyyden toteuttaminen tai toteutuminen on nyt teollisuusrobottien ja mikrotietokoneiden aikana utopistinen tehtävä. Sen vuoksi on ruvettava tulevassa suunnittelutyössä arvioimaan uudelleen työn ja vapaa-ajan välisiä suhteita, hän kirjoittaa. Meidän on lisättävä taiteen, kulttuurin, kirjallisuuden leikin, rakkauden ja kaiken muun tyhjentymätöntä elämänsisältöä tarjoavan arvostusta.

Kirjoittaja väittää, että kulttuurimme on antanut väärän vastauksen klassiseen kysymykseen: Elämmekö tehdäksemme työtä vai teemmekö työtä elääksemme? Mitä voisimme tehdä, jotta raataminen ja haasteellinen toiminta jakautuisivat oikeudenmukaisemmin, hän kysyy ja kolkuttelee kenen tahansa omaatuntoa todetessaan, että teknisen tuotantonäkökohtien kannalta paras ihmisaines löytää itselleen töitä vastaisuudessakin, mutta jatkuvasti kasvava ihmisjoukko karkotetaan työmarkkinoilta kyvyttömyyden, vähätuottoisuuden ja teknisen tietämättömyyden johdosta. Lopuksi Gunnar Adler-Karlsson ehdottaa, että vapaa-aikaa ryhdyttäisiin kehittämään ihmisten keskeisimmäksi elämänsisällöksi.

Ihan samalla tavalla ajatteli Marx kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa kenellekään ei ole mitään yksinomaista toimintakehää, vaan kukin voi täydellistyä mille alalle tahansa, yhteiskunta säätelee yleistä tuotantoa ja juuri sen kautta luo mahdollisuuden tehdä tänään tätä, huomenna tuota, aamupäivällä metsästää, iltapäivällä kalastaa, illalla hoitaa karjaa ja ruokailun jälkeen kritisoida aivan kuten itse haluaa ilman, että olisi aina metsästäjä, paimen tai kriitikko. Juuri näinhän on tänään jo käynyt ja kehitys etenee yhä enemmin Adler-Karlssonin ja Marxin toivomaan suuntaan ilman vallankumouksia: ihminen vapauttaa itse itseään pala palalta ilman vasemmistoa, joten pitää kysyä: mihin muuhun enää tarvitsemme vasemmistoa kuin aatteelliseen museointiin ja hallinnoimiseen?

Tässä on Uschanovin kirjan punainen lanka vasemmiston petoksesta omaa aatettaan ja edustamansa vähäväkisen kansaosan vapaushaaveita vastaan. Vasemmisto on unohtanut kuka ja miksi se oli kerran sellainen kun se oli ja kenen puolesta. Utopistinen sosialismi pyrki Marxin linjauksia noudatellen mahdollisimman tehokkaasti eroon pakosta, orjamaisuuksista ja ennen kaikkea työstä, kuten Gunnar Adler-Karlssonkin. Päivänpoliittinen sosialismi meni jo 1900-luvun alussa raadannan kulttiin: "sosialismi tarkoittaa paljon työtä", sanoi saksan tuleva presidentti Friedrich Ebert. Sosialistisen yhteiskunnan ihannekuvaksi vapauden sijasta tuli Leninin valtio ja vallankumous - kirjassaan hahmottelema kurin, työn ja touhun täyttämä yhteiskuntatehdas.

Uschanovin kirjaa on innostavaa lukea sen selkeän älyllisyyden ja hyvän pohjatyön takia. Kirja ei ole analyysissään vanhennut tippaakaan osin siksi, että Uschanov lähestyy aihettaan kunnon tutkijan tavoin vertailemalla keskenään ristiriitaisia lähteitä, osin siksi että Uschanov on tutkinut tarkkaan lähes kaiken mitä asiasta on aiemmin kirjoitettu. Ehkä siksi Uschanov myös uskaltaa olla monen totutun ajattelutavan kanssa eri mieltä ja kirjoittaa nasevan tarkkaa tekstiä joskus piru olkapäillään kuiskien. Esimerkit ovat hauskoja ja osuvia. Kirjan melkein ahmaisee yhteen soittoon yöllä. Kyllä Uschanov on paikkansa ansainnut yhtenä tämän päivän terävimmistä yhteiskuntakriitikoistamme, kun hän tutkii oivallisesti kirjassaan erilaisten vasemmistolaisten argumenttien keskinäistä kemiaa ja anatomiaa. Eikä hän silloin pelkästään löydä, vaan myös luo uuden todellisuuden ymmärtää, mikä vasemmistoa vaivaa ja riivaa.

Uschanovin kirjaa pidemmälle lukiessa tulee lukija yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että vasemmistoa vaivaa yleinen ymmärryksen ja älyn puute. Jo se, ettei vasemmisto ole lainkaan kiinnostunut eri mieltä olemisen tärkeydestä ymmärtämällä, että argumentti on kuin eliö, jolla on sekä karkea anatominen rakenne, että hienovaraisempi ja hieman piilossa oleva oma todellisuutensa, joka luo omaa todellisuuttaan, antaa vakava oire siitä, että älyllisen laiskasti ympäröivään maailmaan suhtautuva vasemmisto kärsii poliittisesta anemiasta.

Mutta mitä vanha kunnon Aristoteles olisi tähän sanonut? Aluksi olisi hänen mielestään todettava, mikä on tutkimuksemme aihepiiri ja mitä se koskee - eli sen aihe on todistaminen ja että se koskee todistavaa tiedettä. Uschanovin pamfletti ei ratkaise ongelmia, mutta tuo niitä uudessa valossa uudelleen esiin pohdittavammaksi ja palvelee siten myös vasemmiston uudistumista kun he eivät siihen itse joko kykene tai halua - ehkä molempia yhtä aikaa.

Silti on olemassa monia maailman epäoikeudenmukaisesta menosta huolestuneita suomalaisia, jotka suomalaisissa arvo- ja asennemittauksissa vuodesta toiseen kannattavat enimmäkseen niitä asioita, joita vasemmisto ilmoittaa haluavansa ajaa. Mutta koska vasemmisto ei ole uskottava eikä saa sanomaansa perille selkeänä viestinä sitä haluaville, eivät he myöskään, paradoksaalisesti kyllä, saa kunnioitusta ja tarvitsemiaan ääniä siltä ryhmältä, jota he haluaisivat auttaa, ja joka heidän apuaan oman vapautensa edistämiseksi tarvitsisi. Näin toimii vasemmiston omaan jalkaansa ampuma ammus vielä pitkään halvaannuttaen koko poliittisen toiminnallisen ruumiin lähes toimintakyvyttömäksi.

Uschanov kysyy kirjassaan, miksi vasemmisto, yksilön ulkoisista pakoista vapautumisen ja inhimillisen kukoistuksen puolesta puhuva aatesuunta, tuntuu itse koostuvan aivan liiaksi ihmisistä, joiden kanssa ei mielellään edes olisi missään tekemisissä. Valitettavan monet heistä ovat vastenmielisiä öykkäreitä ja moukkia, joita ajaa ihan samanlainen materialismin himo kuin haukkumiaan porvareitakin sillä erotuksella, että porvarit osaavat yleensä tehdä rahaa eivätkä ruikuta sitä tai varasta yhteisistä verorahoista. Olen ihan samaa mieltä Uschanovin kanssa, kuten olen kirjoittanut kotkalaisista sosialidemokraateista kirjassani "Timo Nevarannan uni poliittisesta pelastajasta" (Kulttuuriklubi 2011). Kotkassa sanotaankin syystä: On niin kylmä, että demarillakin on kädet omissa taskuissaan.

Harvoin olen tavannut niin tyhmiä, pikkusieluisia, julmia ja ahneita ihmisiä kuin he olivat. Sain vamman sieluuni heistä ja minun täytyy tunnustaa: sen jälkeen muutuin demarivihamieliseksi ja otin ohjeeksi Stalinin neuvon HAUKU DEMARI PÄIVÄSSÄ. Demarit eivät ole mitään maailman mukavinta ja fiksuinta sakkia. Kamalin haukkumansa Kotkassa on vieläkin "OLLA DEMARI IHMISELLE, kuten kirjassani kerroin (ja yllätys, yllätys: kun katsoin tulevien kunnallisvaalien demariehdokkaita Kotkassa, mukana olivat kirjani pääroistot Kalju Mulatti (joka pölli isot rahat yhdistyksen omistamalta ja lakkautetulta lehdeltä yhdessä rikoskumppaninsa kanssa), pattiaan naamassaan kasvattanut Pattinaama ja entisestään lihonut Läjä (kuulemma jo 235 kiloa). Vain Rouva Raivotar puuttui, on kai kuollut. Spermalinko ainakin on kuollut, Ristoriitta kiehuu edelleenkin omissa liemissään, mutta Piippu on saanut kenkää). Ja mikä ikävintä heidän itsensä kannalta. He eivät edes tiedä mistä on kyse, kun yhteiskunnan rahoilla elävä huumeilla aivonsa tuhonnut työtön raksamies kertoo äänestävänsä kokoomusta, jolloin kaikki muut paitsi demarit tietävät, että jonkun on pahasti oltava vialla demareiden politiikassa ja siitä kertovissa viesteissä. Syyttä ei Uschanov hauku näitä valevasemmistolaisia luonnehäiriöisiksi.