Mikki Hiiren historia Disney-yhtiön mukaan

Teksti Harald Olausen

Elämme populaarikulttuurin yhden suurimman vaikuttajan, Disneyn jälkeistä massaviihteen aikaa, jolloin alkaa ilmestyä historiakirjoja siitä, mistä kaikki oikein alkoi. Yksi sellainen on Nicole Corsen kirjoittama Mikki Hiiren historia (Tammi 2019), joka kertoo lyhyesti, mistä se kaikki oikein alkoi eli Mikki Hiirestä, joka esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti piirretyssä lyhytelokuvassa Höyrylaiva Ville (1928), mikä oli saanut innoituksensa Buster Keatonin Laivakalle nuorempi elokuvasta (1928). Toteutus kunnioittaa sarjakuvaa ja animaation lampunhenkeä. Ensimmäisellä sivulla ovat selkokielellä kirjoitetut tekstit kaikkien ymmärtää yskä helposti ja toisella sivulla aukeamaa tekstiä tukevat kuvat, mainokset yms. Mikki on tribuuttinsa ansainnut, sillä kirjailija John Updiken sanoin hän on tämän vuosisadan (1900-luvun) pysyvin ja kokonaisvaltaisin amerikkalaisen populaarikulttuurin luomus. Mutta ei enää 2000-luvulla. Miksi?

Sitä kirjassa ei jostain kumman syystä pohdita lainkaan, vaikka Mikin aseman horjuminen on ollut uhka myös itse koko Disney-brändille ja teollisuudelle. Kirjan mukaan Mikki on ollut 90 vuoden ajan pieni seikkailija, joka inspiroi jokaisen sisäistä lasta kokemaan maailman ympärillään ilon kautta: "Ikonina, joka on koskettanut lukuisten sukupolvien sydäntä. Mikki on 90 vuoden ajan ollut optimismin, onnellisuuden ja taianomaisuuden symboli." Näin on ollut ja oli vielä 1900-luvulla, mutta aika ajoi Mikistä ohi samalla tavalla kuin popin kuninkaaksi kutsutusta Michael Jacksonistakin. Molemmat olivat toki huipulla, mutta kirkkain tuli oli jo hiipunut ja valtakuntaa uhkasi pirstoutuminen ja joka kulmassa odotti joku uusia ilmiö päästäkseen syöksemään heidät yksinäisiltä valtaistuimiltaan.

Tätä ilmiötä, Disney-yhtiön roolia ja asiaa laajemminkin, olisi pitänyt avata kipeidenkin kysymysten muodossa lukijoille. Se olisi ollut tällaisen jättikirjan yksi tehtävä. Kirja ei ole varsinaisesti tarkkaan ottaen eurooppalaiseen tyyliin puolueettoman ulkopuolisen kriittisellä silmällä kirjoittama historiankirja, vaan amerikkalaiseen tapaan sopivasti Disneyn oman yhtiön toimittama mainoskirja siitä, millainen on Mikki Hiiri heidän mielestään ollut ja millainen se tulee heidän mielestään tulevaisuudessa olemaan eli Mikki Hiiren ideoista ja jännitteistä riisuttu historia. Kirja on isokokoinen ja tekstit on painettu isolla. Kirja on siis tarkoitettu enemminkin silmän kuin sielun ruuaksi, ja sopii hyvin sarjakuvasta ketovan kirjan tyyliin. Kirjan kieli on kieltämättä mielenkiintoista. Kun eräässä kohtaa Minni tulee paikalle: "Mikki pyytää SITÄ matkustajakseen." No mutta toisaalta se voi olla oikein sanottukin, sillä Minnihän on Mikin tavoin hiiruli, ei siis ihminen.

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan, miten kaikki sai alkunsa, esitellään Mikki Hiiren aikajana ja Walt Disney. Toisessa luvussa kerrotaan Osku Kanista, joka oli animaatiomaailman oma, Charles Chaplinin kehittämän kulkurihahmon, vastine, Mortimerin kautta Mikki Hiireen ja siitä matkasta, jonka hahmo kävi tähdeksi eri vaiheiden kautta. Kirjan kolmas luku on kiinnostavin, tai olisi, jos siinä olisi analysoitu kunnolla eri hahmojen taustalla vaikuttavia asioita ja henkilöpsykologiaa, kun siinä kerrotaan Mikin ystävistä Minni Hiirestä, Aku Ankasta, Iines Ankasta, Hessusta ja Plutosta sekä "joistakin konnista". Neljäs luku on silkkaa markkinahenkistä luetteloa Mikki Hiiri-tuotteiden maailmanvalloituksesta ja lajissaan sekä kirjan tylsin että lukijan kannalta melko turha. Viides luku käsittelee Mikkiä animaatiossa. Kuudes luku Disneylandia, Hollywoodia, Mikkiä sekä maailmantähtenä että toisessa maailmansodassa. Seitsemännessä luvussa kerrotaan Walt Disneyn kuolemasta ja Mikistä pop-tähtenä.

Viimeinen luku käsittelee Mikkiä nykyajassa ja katsotaan tulevaisuuteen. Kirja on ajoittain jopa tylsä sen markkinahenkisen linjansa takia. Silti kirja on lukukokemuksena kyllin kiinnostava, kertoohan se Disneyn sarjakuvien kehityshistorian Osku Kanista (Oswald the Lucky Rabbit) Felix-kissan kautta Mikki Hiireksi. Kirjaa lukiessa saa lyhyen katsauksen elokuvan alkuaikoihin ja niiden tekemisten reunaehtoihin. Eihän siitä ollut kauaa, kun elokuva oli syntynyt. Äänikin kuultiin ensimmäisen kerran vasta Jazzlaulajassa (1927).

Kirja on hyvin tehty ja lähteet asialliset ja kattavat. Mutta jotain oleellista kirjasta tuntuu puuttuvan ja se häiritsee kriittistä silmää, joka etsii epäilyn mentäviä aukkoja Mikki Hiirestä, joka on epäilyttävä otus maailman sarjakuvahistoriassa osin siksi, että tuli tahtomattaan symbolisoimaan länsimaisen demokratian yksityiskapitalismin selättämää vaihetta, jolloin Amerikan Yhdysvalloissa alettiin valtion toimesta tulkita vapautta suuryritysten näkökulmasta, yrittää vapaasti ilman kahlitsevia rajoituksia, kuten ay-liikettä, lakkoja ja työturvallisuussääntöjä, puhumattakaan kunnon palkasta, jolla elää.

Suomeksi sanottuna Mikki Hiiri vaikutti suurkapitalismin kätyriltä ja lakkorikkurilta sekä poliisien vasikalta siitä huolimatta, että Disney itse sanoi yrittäneensä loihtia hahmoon jotain Chaplinin kaihosta. Pikkukaverin, joka yrittäisi tehdä parhaansa. Mikki Hiirellä on turvanaan kaksi ikonista ja palkittua animaatiosarjaa, jotka nostivat Mikin muiden yläpuolelle; Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Fantasia (1940), joita ei voi koskaan kehua ja kiittää liikaa. Ne olivat oman aikansa megahittejä ja taiteellisia voittoja koko yhtiölle kulkea omaa tietä unohtamatta taiteen voimaa ja merkitystä kaiken halvan markkinahumun ja mainosloisteen keskellä. Nämä kaksi huipputeosta kestävät vielä tänäänkin katsomisen ja ovat oiva esimerkki Mikki Hiiren voimasta ja tasosta. Mikki vaikutti kokonaiseen nousevaan viihdeteollisuudenhaaraan eli sarjakuvaan esikuvallisesti.

Köyhässä lapsuudessani, jolloin televisiota ei juuri onneksi tuijotettu päivittäin tuntikausia, jouluaaton piirretyt lapsille ennen joulukuusen hakua aamupäivällä, oli eräs joulun huippukohta vielä nuorena aikuisenakin juuri Mikin Fantasian ja Lumikin ansiosta, joka ei ollut Mikki-filmi, mutta jota ei olisi tehty, ellei Mikki olisi menestynyt ja tuonut rahaa yhtiölle, jonka animaatiot kaikki pohjautuvat tälle samalla kiitollisuudelle. Muistan miten itse en koskaan pitänyt koviksena esiintyvästä hetero-Mikistä, jolla oli tyttöystävänä 1920-luvun tyyliin jazz-tyttöä muistuttava jazzhameinen Minni Hiiri (Minni muuttui koko ajan. Esimerkiksi 1930-luvulla Minnillä oli pieni pillerihattu, jossa törrötti kukka, ja Minnin silmät olivat kuin kaksi mustaa oliivia, joissa oli silmäluomet ja -ripset), ja joka jahtasi poliisimestari Sisun kanssa traagista ja syrjäytynyttä karhukoplaa (jossain taskupokkareissa oli mukana myös pelottava Mustakaapu, jonka henkilöllisyys ei koskaan selvinnyt niin, että epäilin, oliko kaavun sisällä lainkaan ihminen).

Aku Ankka tuli keskiviikkoisin, jolloin juoksin koulusta kotiin syömään välipalana leipää ja kyytipoikana kuuma kaakaota sulattaakseni uuden Akun tarinat itseeni ja sen jälkeen niistä veisteltiin lennokkien polttamisen ohessa vitsiä koko viikon aina seuraavaa Aku Ankkaa jo kieli poskella odotellessa, koska vitsit alkoivat maistua viikon mässäilyn jäljiltä puulta. Aku ja veljenpojat (hieman myöhemmin teineiksi kasvettuaan ne saivat uudet nimet: Tumppu, Humppu ja Lumppu!) oli enemmän mieleeni kuin Mikki Hiiri, koska Aku ei esittänyt kovista ja oli sekä hauska että eräänlainen esikuva, johon oli vilkkaan ja kaikenlaisesta leikkimielisestä huumorista pitäneen sekoilijan helppo eläytyä. Akun esiintyi ensimmäisen kerran elokuvissa itsenäisenä hahmona elokuvassa Donald and Pluto (1936) ja ohitti Mikin suosiossa jo 1940-luvulla.

Mikki Hiiri edusti miehistä ja vakavasti otettavaa maailmaa, jonka raskaus, virallisuus ja asiallisuus oli rivien välistä aistittavissa. Ja vaikka itse herra Disney ja hänen luomansa viihdeimperiumi ei sitä varmasti haluaisi, kirjasta näkyy selvästi, miten alun perin amerikkalaiseen pula-aikaan 1920-luvun loppuun ja 1930-lukuun sijoittuvat sarjakuvat ja hahmot, kuten hieman hönö ja sympaattinen laiskuri Hessu Hopo, ovat selvästikin sekä rennompia että hauskempia ja radikaalimpia, jopa hieman raikkaampia kuin nykyisin, ja etenkin Mikki Hiiri, jonka ontossa isänmaallisuudessa on jotain yhteistä etovuutta ja luotaan työntyvää tylsyyttä Ronald Reaganin uuskonservatistisen räyhä- Amerikan kanssa.

Tämä paistoi sovinnollisessa Mikki Hiiren jouluaatto-animaatiossa (1983) kiusallisella tavalla läpi, mikä oli harmi pohjautuihan kertomus Charles Dickensin herkulliseen Saiturin jouluun, josta ainakin englantilaiset ovat saaneet vuosien saatossa lohkaistuksia versiossa kuin versiossa herkullisen pirulliset sovitukset. Mikki Hiiren jouluaatto oli ensimmäinen sarjakuvahahmon come backin tehnyt animaatioelokuva. Mutta se olikin ajan mätä henki maassa, jossa vapaus merkitsi yritysten ja yrittämisen vapautta ja valtio oli sen paras ja varmin takaaja, medioiden ja viihdeteollisuuden kompatessa vieressä. Tämä vähentää kirjan arvoa ja on hyvä pitää mielessään, (jos) kun kirjaan tarttuu ja alkaa sitä lukea.

Kirja on kuitenkin sen verran kiinnostava katsaus yhteen populaarikulttuurimme tärkeimmän hahmon kulttuurihistoriaan, joka on yhteistä meille kaikille länsimaisen kulttuurin parissa varttuneille televisioajan lapsille ja siitä eteenpäin, että kirjaa kannattaa selailla sieltä täältä etsien "täsmävastauksia" kysymykseen, miksi Mikki on kuin on ja mitä Mikillä on haluttu meille kertoa. Silti kirjasta välittyvä kuva Mikistä on sovinnainen ja yksipuolinen eikä jaksa innostaa ajattelemaan Mikkiä yhtenä tulevaisuuden supersarjistähtenä, jolla olisi hyvää sanottavaa ja paljon uutta annettavaa koko ajan kehittyvälle maailmalle. Mikki sodassa on vastenmielisin kirjan luku samoin kuin itse hahmokin aseteollisuuden myyntimiehenä ja propagandasotilaana.

Kirja onkin enemmän kirjoitettu vahvistamaan Mikki Hiiren asemaa ja paikkaa koko ajan kiristyvässä kilpailussa lasten huomiosta viihdemarkkinoilla kuin ilmiön Mikki Hiiri pohtimaan syntyjä, onhan Mikki Hiiri ollut aikoinaan lähtölaukaus ja lippulaiva koko valtavalle Disney imperiumille, kuten kirjan viimeisestä luvusta Vilkaisu tulevaisuuteen voimme lukea: "Mikki on aina mukautunut suopeasti tekniikan edistysaskeliin, olipa kyseessä synkronoitu ääni 1920-luvun lopulla, värianimaatio 1930-luvun puolivälissä tai televisio 1950-luvulla. Kun tekniikka kehittyy, niin kehittyy Mikkikin, pysyen kuitenkin uskollisena ominaislaadulleen."

Mutta mikä on sitten Disneyn vaalima Mikin ominaislaatu ja mikä Mikin suhde muihin yhtiön supertähtiin, kuten Aku Ankkaan? Mikki on edustanut aina amerikkalaisen unelman kovaa ja maskuliinista markkinahenkistä isänmaallisuutta, siinä missä Aku taas eksistentiaalista sekoilua, keskiluokkaisten arvojen kyseenalaistamista ja ihmislämpöistä huumoria. Anarkistista Akua ei voisi koskaan kuvitella Mikin ja Minnin tapaan Disneyn vuonna 2018 järjestämässä Biggest Mouse Partyn avajaisten suureellisessa muotinäytöksessä. Samaan aikaan Disneyn Hollywood-studio puistossa lähellä Orlandoa avattiin ensimmäinen Mikki-teemainen laite Mickey & Minnie´s Railroad: "Laite liittyy tämän päivän Mikki-piirrettyihin, ja sillä on oma teemamusiikki. Sen kyydissä pääsee mukaan Mikki Hiiri-piirrettyyn ja näkemään, minne seikkailu vie."

Kirjan esipuheen kirjoittanut Disney Animation Research Libraryn (ARL) tutkimusjohtaja Fox Carneyn esipuheen lattea ja dollarinkuvioinen henki tukee edellistä väitettäni. Se on kirjoitettu kuin hengetön mainosteksti toistamaan menestyksen kaavaa ja luomaan itseuskoa pörssikurssien takaa pilkistävälle tuotteelle nimeltään Mikki Hiiri: "90 vuoden kuluttuakin Mikki Hiiri on yhtä suosittu ja merkityksellinen kuin se on aina ollut, ja sen tuttu hahmo tunnistetaan kaikkialla maailmassa. huikeasta suosiostaan huolimatta se on säilyttänyt vaatimattomuutensa, mikä tekee siitä niin rakastettavan."

Carney sokeroi Mikkinsä virkansa puolesta leipäpappina, kun hän väittää Mikin olleen "jokamies, johon katsoja pystyi samaistumaan". Minä en. Minua Mikki pelotti ja hänen liika nopeatempoinen maailmansa hirvitti: "Mikki Hiiren kautta he saattoivat nähdä itsensä valkokankaalla selviytymässä elämästään, miten parhaiten taisivat. Yleisö näki siinä optimistisen heijastuman omista arvoistaan." Carney jopa yrittää väittää, että vaikka Mikin ulkonäkö ja tyyli on vuosien saatossa muuttunut, on sen yksinkertaisuus ja aitous pysynyt samana. Väite ei ihan pidä paikkansa. Mikin alkuaikojen hulluus ja sekopäisyys niinä aikoina, kun Mikillä oli päällään vain nyrkkeilyhousut, katosi sotien jälkeen, kun Mikki vakavoitui, lihoi, ja tuli osaksi amerikkalaisen unelman vartiointijärjestelmää poliisi- ja rosvot-leikeillään. Kirjan ansio on siinä, miten se näyttää alkujaan Ub Iwerksin yksinkertaisesta "kumiletkumaisesta" animaatiotyylistä Freddie Mooren piirtämäksi pyöreämmäksi ja raskasaskeleisemmaksi Mikiksi. Carneyn mielestä se oli "söpömpi hahmo".

Walt Disney edustaa yhtiönä pahimmillaan maailmanlaajuista kulttuurikapitalismia, joka toimii suuren yhtiön etuoikeudella viihdemaailmassa, ei kyseenalaisten ja rohkaisten vähemmistöjä ja altavastaajia, vaan vahvistaen stereotypioita ja luoden niitä enemminkin lisää kuin vähentäen niitä. Disneyn siirappiset ja valkoisille kristityille luodut ydinheteroperheet ovat siitä karmivin esimerkki. Nyt kun sateenkaarisadut on hyväksytty osaksi valtakulttuuria, Disneynkin elokuviin ja sarjoihin on ilmestynyt kiintiöhomoja, kauniita prinssinnäköisiä hurmaajia, joilla on yhtä vähän tekemistä arjen todellisuuden kanssa, kuin ne antavat väärää kuvaa siitä, mitä on olla se tavallinen naapurinpoika, joka kätkee sisälleen suuren salaisuuden ja jatko-osassa kerrotaan miten prinssi saa itselleen prinssipuolison ja puolet suvustakin tulee värikylläisessä sirkusmaailmassa ulos kaapista häämarssin tahdissa.

Heti kirjan ensimmäisessä luvussa todetaan ylimalkaisesti, ettei kaikki ole ollut juhlaa tai menestystä. Disney kokeili yhtä ja toista ennen kuin pitkän puurtamisen jälkeen lopulta onnistui ja nousi muiden kilpailijoidensa yläpuolelle, omaksi itsenäiseksi ja vaikutusvaltaiseksi instituutioikseen. Eikä Mikkikään ole aina ollut parhaimmillaan. Mikki kului Aku Ankka-sarjakuvissa pahasti ja alkoi toistaa itseään ainakin suomenkielisissä Aku Ankan viikkolehdessä 1970- ja 1980-luvuilla häviten kiinnostavuudessa, ja etenkin taskupokkareissa kilpailun selvästi Akulle, josta oli tullut ohi Mikin yhtiön todellinen myyntimenestys ja sydäntensärkijä, missä vain julkaistiin lehteä tai näytettiin Disney-animaatioita.

Vuosi 1955 oli Mikille käänteentekevää. Silloin avattiin ensimmäinen Disneyland ja Mikki sai Yhdysvaltojen kaupallisissa televisioissa oman Mickey Mouse Club-ohjelmansa. Se mitä kirja ei tyjentävästi kerro, on Mikin vähentynyt vaikutusvalta sarjakuva- ja animaatiomaailmassa, tai miksi Mikki kuivui kokonaan sekä idean että toetuksena 1980-kuvulla eikä saanut piirroksissakaan enää entisenlaista draivia päälle. Mikistä tuli tyhjä ja (kuin tekohampailla) sössöttävä Liberace vailla sisältöä, ja mitään sanottavaa, ja se näkyi Mikin itsensä tylsistymisenä ja sarjakuvan ohuutena myös lukijoiden tylsyytenä. Mikin loppuun kaluamisesta ja alennustilasta kauhuesimerkki on maailman itselleen mieleiseksi monistaneen pop-taiteilija Andy Warholin irvokkaan hävytön Mikki Hiiri-taulu (Mickey Mouse 1982) - se kun ei ole mitään.

Taidefilosofit kävivät 1930-luvulla myös kovaa keskustelua siitä, pitivätkö katsojat Mikki-elokuvia peileinä, joista tunnistivat itsensä, kuten Walter Benjamin alussa ajatteli, mutta poisti myöhemmin toisiin ajatuksiin tulleena kommenttinsa, vai itsepintaisesti kiinni heitä orjuuttavasta ideologiasta?