Miksi Bernie Sandersia pelätään?

Teksti:

Harald Olausen

"Samaan aikaan kun menestyvät nuoret liikemiehet- ja naiset siemailevat 200 dollarin viiniä San Fransiscon hienostoravintoloissa, köyhät lapset Flintissä Michiganin osavaltiossa, juovat lyijyn saastuttamaa aivovaurioita aiheuttavaa vettä. Samaan aikaan kun Wall Streetin johtajat keräävät miljoonabonuksia, minimipalkkaa nostavat työläiset Länsi-Virginiassa kamppailevat opiaattiriippuvuutensa kanssa ja kuolevat heroiinin yliannostukseen", sanoi vermontilainen demokraattisenaattori Bernie Sanders kuin suoraan jostain John Grishamin yhteiskuntakriittisestä dekkarista pyrkiessään demokraattipuolueen presidenttiehdokkaaksi Hilary Clintonia vastaan vuoden 2016 esivaaleissa. Sandersin lausuma nostatti poliittisissa vastustajissaan suuren äläkän. Senaattoria verrattiin maailman pahimpiin vasemmistolaisiin diktaattoreihin niiden toimesta, joita Sandersin arvostelu koski maassa, joka on tänään yhä kauempana käytännön arjessa siitä mahdollisuuksien, vapauden ja demokratian maasta, miksi se aikoinaan paperilla luotiin.

Sanders uskoo voivansa luoda idealistisella ohjelmallaan korruption vastaisen poliittisen järjestelmän, jossa jokaisella on oikeasti yksi ääni eikä kuten nyt, miljardöörit ostavat vaaleja taskuunsa. Mutta ilman poliittista vallankumousta tätä ei saavuteta. Siksi Sanders on pitänyt kovaa meteliä itsestään ja kaksissa esivaaleissa. Aloittaessaan ensimmäisen kampanjansa, poliittiset mediat pitivät häntä marginaali-ilmiönä, jonka huutavaa ääntä korvessa ei kannattanut edes seurata. Yhtäkkiä Sandersin kampanja sai kuitenkin uusissa äänestäjissä, nuorissa, naisissa, valkoisissa, latinoissa, aasialaisissa ja maan alkuperäisväestöstä sekä mustista tuulta siipiensä alle yksinkertaisesti siitä syytä, että Sanders puhui suoraan ja rehellisesti niistä ongelmista joita näillä ryhmillä oli edessään toteuttaa itseään ja elääkseen täyspainoista elämää. Sanders yllätti kaikki tullessaan senaatin ainoana sosialistisenaattorina melkein valituksi demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Kiero-Hilaryn piti käyttää kaikki voimansa ja Bill-aviomiehen taustajoukoissa yhdessä demokraattipuolueen johtajien kanssa väärentää esivaalien tuloksia, mustamaalata Bernietä ja syöttää hänestä kauhujuttuja medioille. Sekään ei auttanut. Sanders oli lähellä onnistua ja saavutti esivaaleissa voiton melkein puolessa osavaltioissa yli 13 miljoonalla äänellään saaden yhteensä 1846 valitsijamiestä. 22 osavaltiota valitsi Sandersin Clintonin edelle. Syntyi Bernie Sanders-ilmiö, jota voi verrata 60-lukulaiseen hippiliikkeen, kansalaisoikeusliikkeen ja naisasialiikkeen syntymisen aikaan. Sanders nostatti maan tyytymättömissä toiveen paremmasta yhteiskunnasta sekä kaikille kuuluvasta tasavertaisuudesta.

Mutta miksi Sanders ei sitten onnistunut toisella kierroksella keskitien kulkijana ja varmana äänestäjille markkinoitua Obaman entistä varapresidenttiä Joe Bideniä vastaan, josta tulee loppukesällä demokraattien presidenttiehdokas ja mitä todennäköisimmin myös Yhdysvaltojen seuraava presidentti? Kysymys on amerikkalaisesta poliittisesta järjestelmästä, mitä valhe, petos ja korruptio hallitsevat. Se miten kaikki julkisuudessa tapahtuu on oma poliittinen shownsa, jota kuvaa hyvin Charles Friedin kertoma esimerkki. Joku jättää pöydälleen kirjeen, joka sisältää vääriä syytöksiä jotain toista vastaan. Joku kolmas hieman yliutelias lukee lukee pöydälle jätetyn kirjeen vaikka hänellä ei ole siihen oikeutta. Näin hänet saadaan tietoisen petoksen tuloksena uskomaan vääriä syytöksiä. Hänelle ei olla valehdeltu, koska kukaan ei ole väittänyt hänelle mitään. Näppärää eikö vain? Tämä on amerikkalaisen petollisen politiikan kaava, joka toimii paremmin kuin hyvin estäen totuuden esilletulon ja Bernie Sandersin tapaisten totuudenpuhujien pääsyn Yhdysvaltojen presidentiksi. Valhe on oleellinen osa amerikkalaista politiikkaa sen välttämättömänä osana eikä sitä voida noin vain muuttaa kuten Sanders uskoi ja toivoi, sillä kyse on rakenteellisesta valheellisuudesta.

Moni amerikkalaista politiikkaa seuraava palaa Bernie Sandersin tavoin politiikasta mahdollisuuteen haaveillessa sattumanvaraisen atomihypyn selitysmalliin, mihin vedotaan niin maailmankaikkeuden kuin inhimillisen elämän selittäjänä. Atomihypyllä ei ole oletettu olevan syytä, vaan se tapahtui sattumasta. Meidän tulisi samalla ymmärtää, että kun vetosimme sattumaan, silloin myös päätöksemme olivat vain satunnaisesti yhteydessä tekoihimme. Kun poliittinen eläin otti elämänsä perustaksi oman toimintansa, tämä johti myös siihen, että he samaistivat ihmisen ja politiikan keksimällä, että politiikalla on heidän ominaisuutensa, vaikka se on juuri päinvastoin; politiikalla on oma elämänsä syö tai tule syödyksi-periaatteella vahvistettuna, jonka mukaan maailma pyörii vastakkaiseen suuntaan kaikkivaltiaasta minästä pois, taistellen vimmaisesti epämääräisten sattumuksien sekamelskassa järjestystä ja järjestettyä maailmaa vastaan vanhan platonilais-aristoteelisen ajattelun mukaan, missä samalla mallilla, jolla selitettiin poliittisia tapahtumia ja lainalaisuuksia, selitettäisiin nyt myös inhimillistä toimintaa "kondrandlorentzeja" unohtamatta. Idea olisi hyvä ellei se olisi täysin pöhkö. Tämä on myös Bernie Sandersin suurin kompastuskivi koska spinozalaisesti ajateltuna ei ole mitään mistä politiikasta ei seuraisi jotain, on toimiminen oikein, oikeiden syiden perusteella erittäin vaativa tehtävä, kuten Gottfried Wilhelm Liebnitz kirjoitti vuona 1704 ilmestyneessä kirjassaan "Uusia esseitä inhimillisestä ymmärryksestä":

"Tehdäksemme oikean päätöksen tilanteesta, jossa syitä on punnittava toisia vastaan, monia asioita tarvitaan. Meillä on oltava kyky palauttaa asioita mieleen, kyky arvioida todennäköisyyksiä ja lisäksi tietoa hyvän ja pahan arvottamisesta. Meidän täytyy olla tarkkaavaisia ja ennen kaikkea meillä täytyy olla kärsivällisyyttä suorittaa laskelmamme loppuun saakka. Lopulta, meidän täytyy olla päättäväisiä ja jatkuvasti toimimaan johtopäätöstemme mukaan, ja me tarvitsemme taitoja, metodeja, nyrkkisääntöjä ja hyvin iskostuneita tapoja, jotta voimme olla uskollisia ratkaisuillemme myöhemmin, kun päätökseen johtaneet järkeilyt eivät enää ole läsnä mielissämme."

Silloin kannattaa tutkia valhetta tarkemmin. Filosofia Hannah Arendt erotti Liebnitzin tavoin toisistaan "faktuaalisen ja rationaalisen totuuden". Faktuaalisten lauseiden vastakohtina ovat yksinkertaisesti faktuaalisesti epätodet lauseet. Rationaalisen toden lauseen vastakohta, irrationaali lause voi olla esim. loogisesti mieletön lause, erehdys, kuvitelma tai harha. Siten faktuaalisesti epätosi lause on vaikkapa väite "Ö on USA:n presidentti", vaikka tiedämme että Y on USA:n presidentti. Irrationaali lause olisi taas "Ö on USA:n keisari, kun tiedämme toki ettei USA:n ole keisareita (Mexicossa oli Napoleonin aikaan itsensä keisariksi kruunauttanut Maximillian). Tahallinen ja ilmeinen valhe on Arendtin mukaan kyseessä vain faktuaalisten väitteiden alueella. Hiustenhalkominen toden ja epätoden välisessä maastossa uskomusten, petoksen ja valheen keinoin ovat amerikkalaisen politiikan ja mediatodellisuuden arkea.

Vihaan ja erityisesti ihmiset, ja eri ryhmät toisiaan vastaan yllyttävistä esimerkeistä on pelottavalla tavalla ajankohtaisin Donald Trump, jonka sairaalta narsismilta ei pelastu mikään eikä kukaan. Mutta ei päivääkään ilman huonoja uutisia Trumpista, jotka ovat samalla hyviä uutisia demokratialle, sillä ne ovat vahva merkki vastavoimasta, ja tervetulleesta halusta, ja siitä kumpuavasta kyvystä muuttaa vikaan mennyttä politiikkaa parempaan suuntaan. Hesarissa kerrottiin 19. 12. 2018 Linda Laineen otsikolla, Trump julkisti valeuutispalkinnot kymmenen jutun sarjalle, jotka käsittelivät mm. Trumpin taloustietämyksen kyseenalaistamista, väitteitä "kalojen ylen syöttämisestä ja kättelyuutisia". Jutun idea oli siinä, että lapsellinen tosikko Trump yrittää tällä tavalla kääntää kiusalliset mokauksensa päinvastoin valtamedioiden syyksi, vaikka hän itse on syyllistynyt lukuisiin "enemmän kuin presidentillinen korkea virka sallisi" virheellisiin väittämiin ja härskeihin valheisiin.

Tämän jälkeen kun ihmisten päät oli ensin sekoitettu tietotulvan ja mainosten sekä pr -toiminnan väliin sekoittuvalla propagandalla, jota voidaan hyvin kutsua myös "julkiseksi mielipiteeksi", josta voidaan puhua Habermasin mukaan 1600 -luvun Englannista ja 1700 -luvun Ranskasta alkaneena pitkänä historiallisena jatkumona näihin päiviin saakka, harhautetut ja väärän tiedon sekoittamat ihmiset toimivat rituaalinomaisesti totuudenjälkeisessä ajassa Nietzschen väittämän mukaan kuin robotit, haluamattakaan tietää enää asioiden oikeaa ja todellista luonnetta, ellei meillä olisi vallalle vastavoimana sananvapautta ja sitä oikein käyttävää valtamediaa, joka vielä ymmärtäisi oikein sanan ja käsitteen nimeltä "oleminen". Nietzsche sanoi kreikkalaisten "Kirjoituksia kreikkalaisista" (Summa 2006), sanoneen ihmiselämän olevan häpeällistä ja viheliäistä olemattomuutta, "varjon unta". Luvussa "Kreikkalaisesta valtiosta" hän pitää aikaa onnettomana ja orjaa, joka tarvitsi hänen mielestään aatteita, jotka yllyttivät menemään itseensä ja miettimään miten pääsisi eroon orjuudestaan. 

The Post - elokuva kertoo juuri Sandersin hyvään uskovasta 60-lukulaisesta sukupolvesta, jolle opetettiin ajattelemaan vapauden olevan välttämättömyyden ymmärtämistä, vaikka sen ongelma on sama kuin väite "juoksupojasta johtajaksi", se ei ota huomioon kolikon toista puolta typistäessään sankaruuden vain yhdeltä ja vahvasti kansakunnan myyttistä yhteistä muistia tukevaksi voitokkaaksi taisteluksi (imelä hollywoodloppu, missä väitetään sananvapauden kuuluvan kansalle, vaikka enää ei pitäisi keskustella siitä mitä tämä käsite sellaisenaan on, vaan mitä tällainen käsite edustaa, ja annetaan valtamedioiden sitä tekevän pyyteettömästi valtaa ja hallintoa vastaan on yksinkertaisesti "pöyristyttävää helppoheikismiä" a´la "Yes We Can and Great America Again". Helsingin Sanomissa ensi-iltapäivänä 2.2.2018 elokuvasta kirjoittava Leena Virtanen muistuttaa tärkeästä asiasta:

"Vaikka Alan J. Pakulan loistava työvoitto Presidentin miehet, missä kerrotaan Nixonin eroon johtaneesta Watergate -skandaalista, jonka paljastumisen alkuun The Post päättyy, ilmestyi melko heti tuoreeltaan vuonna 1976, hyvin harva nykyajan ihmisistä edes Amerikoissa muistaa ja tietää, saati sitten Suomessa, kaikki skandaalin unohtumattomat käännekohdat."

Ehkä siksi vain viitteenomainen sivuaminen suurempaan skandaaliin olisi pitänyt järjestellä elokuvassa dramaturgisesti selkeämmin ja tarkemmin, jota sanoma olisi mennyt perille, että ei toista ilman toista; Watergate -skandaali ei olisi ollut mahdollinen jos Nixon olisi saanut tahtonsa läpi The New York Timesia vastaan aloittamaansa fasistista ajojahtia, mikä päättyi ennakkotapauksena Yhdysvaltojen korkeimmassa oikeudessa sananvapauden voittoon melko täpärästi tuomariäänin 6-3. Leena Virtasen analyysi elokuvasta on osuva siihen totuttuun tapaan, jolla hän kultivoituneissa kynsissään osaa sipulin rikkoa ilman kyyneliä paljastaakseen sen sisällön suurelle yleisölle, sillä hän ymmärtää hyvin heti alussa isomman yskän; The Postissa toimittajat tekevän tietämättään Watergaten esitöitä. Se voisi yhtä hyvin olla myös se pelottava paha, mikä Yhdysvaltoja vaanii kuin kirouksena ympärillään jatkuvana häiriintyneenä painajaisunena, joka on jotakuinkin kaikkialle lonkeronsa levittänyt nimetön vallan väärinkäytön ikuisesti takaava byrokratia - ja korruptiokäärme.

The Postia voisi myös lähestyä hämärien paradoksien kautta Herakleitoksen, joka sanoi, että röyhkeys kaipaa sammuttajaa enemmän kuin tulipalo, sanoin: kaikki tieto ei tee viisaaksi, tai tutkia syvällisemmin ei-näkyvästä ja ei-rationaalisesta lähtökohdasta, vain puhtaana elokuvakokemuksena välähdyksenomaisesti unen tavoin arvoituksellisten David Lynchin elokuvien tapaan. Tämän on saanut aikaan Trump-ilmiö, jonka vastailmiöksi syntyi Bernie Sanders suuresta vermontilaisesta tuntemattomuudesta, Trump-ilmiön syntymisestä amerikkalaispoliitikot, jotka antavat ymmärtää yksinkertaisille äänestäjilleen kaiken loppujen lopuksi johtavan hyvään niin, että ihminen on onnellinen vain kun hänen olonsa on mielihyvän sävyinen, saavat yksin syyttää itseään. He kun eivät ymmärtäneet köyhyyden ja vallan synnyttävän sosiaalista fatalismia, kun Trump rynnisti tämän tyytymättömyyden aallonharjalla Valkoiseen taloon libertaanien julisteita heilutellen, missä luki: kunhan ihmiset ovat vapaita, siinä mielessä, ettei heidän toiminnalleen aseteta esteitä, jokainen pitäköön huolta itsestään!

Sandersin sanoma oli: pidetään toisistamme huolta ja yritetään saada hyvää mahdollisimman monelle. Palataanpa hetkeksi vielä elokuvaa, joka osaa olla myös hetkittäin pirullinen, osoittamalla ilkeästi sormella eliittiä ja valtamedioiden päätoimittajia, jotka kuvittelevat omilla ansioillaan päässeensä valtaeliitin ystäviksi ja vieraiksi heidän yksityiselämäänsä ymmärtämättä, ettei ilmaisia lounaita ole olemassa. Joskus tuntuu siltä, että unohdamme tahallisesti sen, ettei kieli ole ajattelun ainoa horisontti ja että totuus ei ole universaalia. Albert Camus sanoi aikoinaan, että ihmisen sydämellä oli rasittava taipumus leimata kohtaloksi vain sellainen, mikä murskasi sen. The Post näyttää onnellisuuden olevan omalla tavallaan vailla mieltä kun lehdessä toimittiin Blaise Pascalin sanojen innoittamana ihan kuin heillä olisi ollut vain kahdeksan tuntia elinaikaa, ja ihan kuin he olisivat toivoneet uskovansa erehtymättömästi siihen, mikä heille oli tärkeää. Juuri tämä paljasti elokuvan suurimmaksi ongelmaksi yleisen vallitsevan epä-älyllisen piirteen amerikkalaisessa mustavalkomaailmassa, mikä on edelleenkin nietzscheläisen "radikaalin perspektivismin ymmärrys" sellaisena voimana, joka ei perustu ihmisten erilaisiin näkemyksiin maailmasta, vaan näkemykseen itsestään erilaisten maailmojen eli Nietzschen tarkoittamien perspektiivien taistelutantereena.

Eräs tällainen on Yhdysvaltojen talousongelmat, mitkä ovat pitkään jatkuneen vääränlaisen politiikan ja kyvyttömyyden tulosta. Edes demokraatit eivät ole onnistuneet sitten Bill Clintonin vuoden 1994 onnistuneen talouspolitiikan kääntämään laskusuhdanteeseen ajautuneen maan suuntaan parempaan. Demokraattipresidentti Obama oli pettymys osin siksi, ettei hän osannut, uskaltanut tai halunnut tehdä maan taloudelle edeltäjiensä tapaan mitään uudistuksia tai aloitteellista radikaalia. Osin siksi, että kesken valtakautensa republikaanit vyöryivät Capitol-kukkulalle vallaten sekä senaatin että edustajainhuoneen enemmistöt itselleen, jumittaen samalla Obaman mahdollisuudet toteuttaa omia vaalilupauksiaan. Sen jälkeen molemmat pääpuolueet, demokraatit ja republikaanit asettuivat siilipuolustusasemiin maan lähes pysähtyessä odottamaan mitä pahaa seuraavaksi oli poliittisen kosto-offensiivin nimissä odotettavissa taistelussa presidentin ja republikaanien yhä aggressiivisemmaksi ja vaativammaksi käyvän oikeistosiiven ja sitä tukemaan syntyneen ns. tee-liikkeen välillä.

Sanders muistutti Trumpin kertoneen kampanjan aluksi pitävänsä amerikkalaisten työssä käyvien puolta ja vaativansa eliittiä tilille teoistaan mutta ei tarkentanut mistä teoista tai millä tavalla käytännössä sen tekisi vaan jätti vaatimuksensa otsikkotasolle retorisena valheena ikään kuin roikkuen ilmaan ilman, että olisi tarkoittanut niitä muuta kuin normaaliksi poliittiseksi heitoiksi, jolla ei ollut todellisuudessa mitään tekemistä hänen todellisten aikomustensa kanssa, kuten ei ollutkaan. Mitä ne sitten olivat jos niitä oli? Sandersin mielestä hämäystemppuja kusettaa kansaa isolla rahalla uskomaan jotain ihan muuta kuin mitä hän tekisi. Mitä hän sitten teki? Juuri sen mistä Sanders varoitteli viisaasti etukäteen kannattajiaan. Trump ei enää vaalien jälkeen ollutkaan se lupaamansa ärhäkäs kansan ääni, joka vaati eliittiä tilille; poliittisen vallan korruptio oli saavuttanut hänessä lakipisteensä. Trumpin hallituksessa istuu rikkaiden etuja puolustavia miljardöörejä enemmän kuin minkään muun aikaisemman presidentin hallinnossa. Samaan aikaan republikaanienemmistöinen korkein oikeus tekee jatkuvasti yhden äänen enemmistöllä ennakkopäätöksiä mm. irvokkailla esimerkeillä vahvistaa rikkaiden vapautta ostaa vaaleja ja heikentää maan demokratiaa kenenkään voimatta asialle mitään, sillä Trump nostettiin valtaan osin republikaanien ikiaikaisen haaveen saada korkein oikeus, maan todellinen voimakeskus, omiin käsiinsä, stopatakseen kaikki yhteiskunnallisiin uudistuksiin pyrkivät hankkeet ja heikentää jo olemassa olevia saavutettuja ihmisoikeuksia sekä liberaaleja kansalaisetuja kuten aborttioikeutta tai julkista terveydenhuoltoa.

Suomalaisittain tuntuu kummalliselta seurata miten Yhdysvalloissa sellaisia, jotka vaativat yhteiskunnallista tasavertaisuutta kaikille ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon nimissä, haukutaan julkisuudessa suureen ääneen maksettujen vihakampanjoiden säestämänä kommareiksi ja pidetään vaarallisena amerikkalaiselle elämäntavalle, kuten vermontilaista senaattori Bernie Sandersia, joka on joutunut niin oman puolueensa oikeiston kuin republikaanien ja amerikkalaisen kristillisen äärioikeiston keskuudessa valtavan vihakampanjan kohteeksi, vaikka Sandersin ajatukset yhteiskunnallisesta onnelasta ovat pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna meille tavalliselle mattimeikäläisille välttämätöntä peruskauraa ja ehdoton edellytys yhteiskunnan toimivuuden kannalta jo 60-luvulta lähtien. Mutta me tutkitusti maailman onnellisin kanssa elämmekin maailman ehdottomasti parhaimmassa maassa ja olemme siitä onnellisia. Vaalien jälkeen tuntuu vielä kummallisemmalta, että suurin osa - vaalit ratkenneiden seitsemän pohjoisen vaánkieliosavaltion -työläisäänestäjistä ampuivat itseään jalkaan äänestämällä omaa etuaan vastaan, sillä Trump alkoi heti ajaa lakimuutosta, joka olisi vienyt 24 miljoonalta ihmiseltä sairasvakuutuksen ja leikkasi samalla Medicaid-ohjelmaa yli 800 miljoonalla dollarilla. Samaan aikaan kun Yhdysvaltojen rikkaimmat saivat tuhansien miljoonien verohelpotukset, leikattiin saman verran koulutuksesta, kouluruokailusta ja vähävaraisten perheiden tukiohjelmista maan köyhien joutuessa monissa paikoin käytännössä oman onnensa - eli epäonnensa nojaan - tyhjän päälle rikkaille tikittäväksi aikapommiksi, jolloin köyhät saavat tarpeekseen Jokeri-elokuvan esimerkin turvin ja alkavat taannoisten Losin mellakoiden tapaan taas mielivaltaisesti riehuen mellakoida ja ryöstellä kauppoja.

Yhdysvalloissa on jotain pahasti vialla. Uutiset sieltä ovat olleet viime vuodet kauhistuttavia ja masentavia. Tuntuu kuin poliitikot usuttaisivat amerikkalaisia toistensa kimppuun vetäytyen vastuusta sen jälkeen kun jossain pamahtaa ja on aika kysyä kenen syy on se, että kaiken tämän pahan annetaan tapahtua niille sivullisille, joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa. Bernie Sandersilla on yksi selitys takataskussaan. Bernie Sandersin vika näyttää olevan se, että hän on kaiken hämäävän vihapuheen keskellä nostanut syyttävän sormensa niitä rikkaita vastaan, jotka syytävät satoja miljoonia sellaisille lobbareille ja medioille, joiden tehtävä on yrittää vaientaa tai viedä huomio siitä keskustelusta, mitä Yhdysvalloissa on yritetty 60-luvulta käydä tosissaan: ei ole kenenkään etu, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät koko ajan.

Yhdysvallat on jatkuvassa yhä pahenevassa kriisissä, jossa on tätä menoa edessä vain jyrkkä ja tuhoisa alamäki. Amerikan kansojen valtava höyrykattila on räjähtämispisteessä. Vanhat tehdaspaikkakunnat ovat kuolemassa ja perinteiset, turvalliset ja vakituiset työpaikat häviämässä. Maassa vallitsee huutava eriarvoisuus. Mikä tahansa pieni kipinä jossain saattaa sytyttää koko maan väkivaltaiseen roihuun, kuten olemme viime aikoina erilaisissa mellakoissa ympäri Yhdysvaltoja nähneet tapahtuvan. Silloin tulevat mukaan taas petos, itsepetos ja valhe. Niin kuin jokin ihminen voi olla paha, niin voi olla myös kokonainen valtio tai sen sisällä järjestelmä, kuten Yhdysvalloissa, kun jotain meni pahasti pieleen jo alusta lähtien, kun kaupallinen media alkoi keskittyä, ja bisneksessä alkoi liikkua todella isot rahat. Ja vaikka taustalla vaikutti humanistinen käsitys ihmisen kyvystä pystyä samaistumaan muihin ihmisiin yleisinhimillisellä tasolla, ei pelkästään oman edun tavoittelun määräämänä, Yhdysvalloissa media kehittyi toisenlaisen kuin eurooppalaiseen suuntaan voimakkaasti kaupallisuuden ehdoilla.

Miten kaikki sai alkunsa? Newyorkilaiset lehtikeisarit (press baron) olivat vähemmän aluksi kiinnostuneita eliitin ja poliittisten johtajien mielipiteistä kuin suuren yleisön suosiosta. He antoivat yleisölle sitä, mitä he halusivat ja saivat vastineeksi mainosrahoja mainostajilta, jotka ostivat heidän lehdistään näkyvyyttä omille tuotteilleen. Michael Schudsen alkoi kutsua mainontaa "kapitalistiseksi realismiksi" (vrt. sosialistinen realismi neuvostoliittolaisessa taiteessa), missä mainos oli kapitalistin tapa sanoa itselleen "minä rakastan sinua". Mainonnan lisäksi PR (public relations) -toiminta alkoi tulla tutuksi. Jurgen Habermas kirjoittaa kirjassaan "Julkisuuden rakennemuutos" (Vastapaino 2004), siitä miten "pr" teki kaupallisen mainoksen tietoiseksi poliittisesta luonteestaan:

"Public relations termin tavoin itse suhdetoimintakin on kotoisin USA:sta. Sen aloittajana pidetään Ivy Leetä, joka kehitteli "julkisuustekniikoita politikoinnin tasolla" oikeuttamaan suurteollisuutta, ennen muuta Standard Oil- yhtiötä ja Pennsylvanian rautatieyhtiötä, jotka olivat tuolloin eräiden yhteiskunnallisten uudistajien hyökkäyksen kohteena. Maailmansotien välissä jotkut suuryritykset alkoivat suunnitella strategiaansa suhdetoimintanäkökohtien pohjalta. Yhdysvalloissa tämä osoittautui hyödylliseksi etenkin vuonna 1940 toisen maailmansodan puhkeamisen tuottamassa kansallisen yksimielisyyden ilmapiirissä. Vasta sodan jälkeen suhdetoimintatekniikat levisivät laajemmalle; tuolloin ne saapuivat myös Eurooppaan. Edistyneimmissä länsimaissa ne alkoivat hallita julkisuutta 1950 -luvulla. Niistä on tullut avainilmiöitä julkisuuden diagnosoimiseksi."

Valtamediat ovat sadassa vuodessa kehittyneet valtavin harppauksin. Sosiologi Zygmunt Bauman kirjoitti, että nykyinen versio modernista oli yksilöllistetty ja yksityistetty, ja valtaosin yksilön harteille oli sälytetty mallinmuodostamisen taakka sekä vastuu epäonnistumisesta. Samalla valtamedia oli ottanut ohjenuorakseen Gorgiaksen sanat Platonin dialogeissa missä hän kysyi:

"Onko mitään sen suurempaa kuin sana, joka taivuttaa tuomarit oikeudessa, päättäjät valtiopäivillä, kansan kansankokouksessa tai ihmiset missä tahansa poliittisessa tilaisuudessa? Jos sinulla on sanan mahti, teet lääkäristä orjasi, samoin urheiluvalmentajasta. Liikemiehen huomataan kokoavan omaisuutta ei itselleen vaan sinulle, joka osaat puhua ja saat kansanjoukot puolellesi?"

Baumanin mielestä "notkea moderni" oli muuttanut oleellisesti ihmisen asemaa suhteessa sekä itseensä, totuuteen että maailmaan niin, että käytännöllinen kysymys kuului hänen mielestään - oliko vanhoja hyväksi koettuja arvoja mahdollista uudistaa ja ottaa uudelleen käyttöön? Hesarissa oli 4.2.2018 Saska Saarikosken juttu otsikolla "The Post-muistutus journalismin tehtävästä"-kirjoitus, missä Saarikoski kertaa lukijalleen sen tärkeän "notkean modernin" totuuden, että elokuvassa kiisteltyjen Pentagon papereiden julkaiseminen oli eräänlainen virstanpylväs mediamaailmassa siitä mistä sai puhua ja mistä piti vaieta. Niiden julkaiseminen aiheutti koko Yhdysvaltoja järisyttäneen oikeustaistelun vuonna 1971. Siinä taistelussa ratkaistiin, missä kulkee raja, johon valtion valta loppuu, ja ihmisen oikeus tietää alkaa. Saarikosken mukaan juuri tästä The Post kertoo, ja siitä miten Yhdysvallat oli 70 -luvun alussa kahtia jakautunut maa, kansaa mellakoilla ja rikosaalloilla presidentinvaalikampanjassaan pelottaneen Richard Milhouse Nixonin sekä raaistuneen ja paljon surua kotirintamalla aiheuttaneen Vietnamin sodan jakaessa kansaa syvälti kahtia.

Tutkija Jukka Kortti kertoo "Mediahistoria - viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puheesta bitteihin" (SKS 2016) -kirjassaan siitä miten lehdistön nousu 1700-luvulta lähtien kytkeytyi kapitalismin kehitykseen. Tätä vaihetta eteenpäin kutsutaan journalismin historiassa politisoitumisen vaiheeksi. Silloin syntyi myös uudenlainen, nykyisenkaltainen vapaa ja luova toimittajatyyppi, ja Yhdysvaltojen perustuslakiin tehtiin itsenäistymisen myötä kuuluisa ensimmäinen lisäys, joka takasi lehdistön vapauden. Idea tästä tuli presidentti Thomas Jeffersonilta, jonka mukaan jos kansalaisen tuli olla vapaa, tuli myös tiedon olla sitä:

"Ensimmäiseen lisäykseen kuului myös vaatimus, että valtaapitäviä voi tarpeen tullen kritisoida. Sananvapautta ei tosin lisäyksessä määritelty mitenkään, mutta siinä korostettiin vastuuta olla käyttämättä sitä väärin. Keskeistä laissa oli, että kongressi ei saanut säätä lakia, joka rajoittaisi sananvapautta; valistunutta kansalaista piti suojella oikeuksin. Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltain perustuslain artikloista ensimmäinen lisäys on tärkein, koska siinä on jo mukana kaikki keskeiset modernin demokraattisen hallitusjärjestelmän elementit. Syntyi idea "mediaimmuniteetista", joka tarkoittaa, että media on julkisen viestinnän väline, minkä vuoksi se on ainutlaatuisessa asemassa suhteessa muihin teollisuuden aloihin."

Tätä taustaa vasten voi sano ettei Yhdysvalloissa ole sananvapautta olemassa sellaisenaan kuin miten sen me vapaassa yhteiskunnassa elävät ymmärrämme ja joka päivä näemme sen toimivan. Miten Bernie Sanders olisi edes voinut pärjätä tässä "maksettujen mainosten täyttämässä vihapuheiden ja ikävien vihjeiden maailmassa? Bernie Sandersin piti olla vain harmiton sivujuonne amerikkalaisessa presidenttipelissä mutta hän nostatti nuorissa ja köyhissä demokraattipuolueen sisällä uudenlaisen 2020-lukulaisen vallankumouksen, joka näytti paljastavasti miten korruptoitunut ja väärällä tavalla valtaa eliitin hyväksi käyttävä demokraattipuolueen johto oli yrittäessään väärentää hädissään vaalituloksia puolueen oikeiston ja keskilinjan ehdokkaan Hilary Clintonin eduksi Sandersin napatessa siitä huolimatta lähes 46 prosenttia valitsijamiehistä ja varmistaneen, ettei Clintonista tullut koskaan presidenttiä, sillä Clintonin syytökset ja hyökkäykset Sandersia kohtaan ylittivät hyvän maun rajan hyvään muutokseen uskovien Sandersin kannattajien keskuudessa. Juuri niiden, jotka olivat Clintonin 60-lukulaisten tapaan nähneet demokraattipuolueessa mahdollisuuden poliittisen kulttuurin muutokseen ja hypänneet Sandersin kelkkaan hänen tarjoaman avoimen kutsunsa haastaa vallanpitäjät antamaan köyhille pitopöydistään jotain muutakin kuin armonpalasina silloin tällöin sieltä heille tiputettuja pikkumurusia innoittamina.

Mutta mikä tekee Sandersista niin erilaisen ja erikoisen nuorten silmissä? Sanders on demoninen ja karismaattinen hahmo etenkin televisiossa puhuessaan. Hänen katseensa on samaan aikaan sekä kärsivä, kärsivällinen: siinä palaa uskon ja toivon tuli, joka saa tuhannet hänen kannattajansa innostumaan hänen puheistaan ja toimimaan hänen viitoittamallaan tiellä muuttaakseen Sandersin sanoin vikaraiteille menneen maan oikeille raiteilleen koko kansan yhteiseksi onneksi eikä kuten nyt, vain sen harvalukuisen ja koko ajan enemmän ja enemmän köyhien kustannuksella rikastuvien. Sandersissa on jotain amerikkalaiseen poliittiseen kulttuuriin sopimatonta vallankumouksellisuutta. Ihan kuin hän olisi herättänyt eloon vuoden 1779 vallankumouksellisen hengen, jolla idealistiset kansakunnan isät rakensivat sen Amerikan, mikä pitäisi olla nyky-Amerikan moraalisena pohjana ellei kaikki olisi mennyt vikaan jo ennen antitrustilakeja ja pääoman keskittymisiä 1910-luvulla. Siksi häntä kuunneltiin tarkalla korvalla yli perinteisen demokraatti-repunlikaanileirien, sillä hän julisti olevan mahdollista palauttaa rahan mahdilta valta takaisin kansalle ja luoda poliittinen järjestelmä, jossa jokaisella olisi käytössään yksi ääni eivätkä miljardöörit enää saisi ostaa vaaleja.

Sanders ei kuulu eliitteihin eikä nöyristele sen edessä, asia joka ehkä eniten suututtaa amerikkalaista hyväveli-systeemiä, sillä ihan kuten muuallakin maailmassa, vaalit ovat vaaleja ja vaalipuheet ovat mitä ovat, käytäntö taas toista ja hallinto on se joka määrää käytännössä siitä mitä kulloinkin tehdään, eivät huijausmielessä esitetyt löperöt puheet, ideologiat tai toiveet ja aikeet. Sandersissa on jotain samaa kuin kaikissa nurkkaan ahdistetuissa kapinallisjohtajissa, ja siksi hän vaikuttaa niin peräänantamattoman ehdottomalta, mitä hän onkin. Ominaisuus, joka on tehnyt hänestä eräänlaisen "johngrishamilaisen Yhdysvaltojen Robin Hoodin".

Sanders ei ole kannattajiensa mielestä mikään yhden asian tuuliviiri, joka kääntää suuntaansa sen mukaan mikä kulloinkin olisi hänellä itselleen edullisinta tai mikä sattuu miellyttämään sitä ryhmää, jolle hän on kulloinkin puhumassa. Sandersin väkevät sanat ovat suoraan kuin profeetan suusta maailman seistessä korkealla kalliolla edessään hyppy tuntemattomaan, takanaan maa, joka palaa ja tuhoutuu. Joskus kun maailmalla kiertelee ja lukee tästä todellisuudesta tehtyjä artikkeleita, kirjoja ja tutkimuksia, hämmästelee millaisessa onnelassa me suomalaiset (tietämättämme) maailman muista kansoista poiketen satumme elämään epävarman maailman ehkä rauhallisimmalla reunalla.

Sanders sai paljon aikaan myös omassa korruptoituneessa demokraattipuolueessaan ja se oli jo jotain. Hänen laskelmiensa mukaan ainakin viiden osavaltion johto vaihtui. Lisäksi joukko edistysmielisiä, hänen kampanjansa innoittamia hakijoita pyrki moniin virkoihin ja tehtäviin aina koulujen johtokunnista Yhdysvaltojen kongressiin ja sama jatkuu yhä. Naiset ja erilaiset vähemmistöt ovat saaneet ehdokkuuksia demokraattien riveissä aina senaatti myöten. Viime aikojen kovin uutinen Amerikoista on ollut kaiken pahan alkuna ja juurena pidetyn äärikonservatiivisen senaatin enemmistöjohtaja. Bernie voisi onnistua tai uudet berniet, jos mediat "neljäs valtiomahti" eivät olisi Amerikoissa sitä, mitä ovat - korruptoituneita ja maksettuja mainoksia. Konservatismin isänä pidetty ja Ranskan Suurta Vallankumousta 1789 (yksi vallankumouksen aikaisista tunnetuimmista journalisteista oli Jean-Paul Marat, joka murhattiin ammeeseen, kun hän oli kirjoittamassa juttua La`mi du peuple -lehteensä) kritisoinut Britannian alahuoneen Whig-puolueen puheenjohtaja, Edmund Burke, kutsui ensimmäistä kertaa lehdistöä neljänneksi valtiomahdiksi, vaikka termi yleistyikin kansan suussa vasta paljon myöhemmin.

Miksi sitten Bernie Sandersia pelätään? Siksi että hän sai aikaan sydänten vallankumoukset kesken trumpismin ja äärioikeiston juhlia. Kansa näyttää heränneen Amerikoissa tajuamaan, ettei äärioikeisto tee lupauksistaan huolimatta kenellekään hyvää, vaan sitä pahaa mitä kukaan ei haluisi eikä varsinkaan Jeesus, jonka nimeen he vannovat kaiken tekevänsä. Kristitty oikeisto haluaa viedä muilta elämisen mahdollisuudet ja oikeudet elää niin kuin haluaa. Kuka sellaiseen suostuisi? Ei tietenkään kukaan. Ei varsinkaan mustien kirkko ja Barack Obama, joka kävi yhdessä homojen kanssa kampailua homojen yhteiskunnallisen tasavertaisuutensa ja täyspäisten demokraattisten oikeuksiensa toteutumisen puolesta. Amerikkalaisen mustan kirkon näkyvä hedelmä on Yhdysvaltojen humaanikristitty ja edistyksellinen vaikuttaja, presidentti Barack Obama, jonka senaattorikaudella 2006 julkaisema teos "Rohkeus toivoa -ajatuksia amerikkalaisen unelman pelastamiseksi", käy hyvin käytännön esimerkiksi siitä miten humaani ja edistyksellinen kristinusko voi rohkaista ihmisiä hyväksi katsomiensa yhteiskunnallisten uudistusten puolesta, löytäen teoilleen perustan silti raamatusta. Sandersin sydänten valankumous on maallinen uudistusliike pahan ydintä vastaan. Näyttääkin siltä, että "berniesandersilaisista" tuli samalla toivon sukupolvi huomista rakentamaan kaiken sen sekasorron keskeltä, minkä Trump sai aikaan usuttamalla Amerikan köyhät verikoirien tavoin valheellisella retoriikallaan toistensa kimppuun.