Miksi ihmeessä kukaan muistaisi vanhaa?

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Kirjoitin vuonna 2002 kirjan Otavalle ja kehuin vanhuutta ja vanhenemista värikkäin sanakääntein. Olin kai kovin nuori silloin tai sitten ajat olivat erilaiset. Kun tartuin aiheeseen uudelleen tänä vuonna ja kirjoitin uuden kirjan Bazarille, maailma oli muuttunut. Korona oli putsannut vanhusten hoitopaikat asiakkaista varsin tehokkaasti. Mutta niinhän on maailman laki: heikoimmat kärsivät ensin ja eniten. Nuoret voivat kokea itsensä etuoikeutetuiksi tässäkin asiassa.

Piti ottaa kynä käteen ja kirjoittaa, kun joku ns. asiantuntija kertoi, ettei vanhojen hoidon kokonaistilannetta tunneta, tutkimusta ei ole tehty ja tilanteen arviointi on siksi heikoilla. Olemme siis anekdoottien armoilla. Ehkä on kuitenkin perusteltua sanoa, että Suomen maassa homma ei tosiaankaan ole hoidossa. Hälyttäviä uutisia kuuluu hoitopakkojen laiminlyönneistä, mutta monelle perheelle on kertynyt myös hyviä kokemuksia. Ota siitä sitten selvää.

Oletan, että vanhojen hoito on vaikeuksissa, rahaa ei ole, vastuuta ei kanneta ja laiminlyönnit ovat valttia. Tässä kohtaa hyvinvointivaltio on kriisissä eivätkä löperöt kehut paljon vakuuta.

Otetaan ensin virheellinen perusväittämä: ei ole rahaa hoitaa vanhoja. Vastaus: rahaa on, kun priorisoidaan oikein. Olen aina nauranut tässä kohdin: kaveri sanoo toiselle, kuule kyllä rahaa on, mutta mistä saatais sulle? Kyllä rahaa on vaikka suihkuhävittäjiin.

Kahta asiaa en ymmärrä ja ne ovat tässä. Ensiksi valtiolle ja yhteiskunnalle on hirveän tärkeää, että ihminen elää niin vanhaksi kuin suinkin; on elettävä terveellisesti, ei saa juoda viinaa, on kuntoiltava ja laihdutettava ja otettava pillerit. Mutta sitten kun on vanha, saa istua vuosikaudet märissä vaipoissa ja huumattuna jossakin nurkassa. Kannattiko ponnistella tämän päämäärän saavuttamiseksi? Tai sitten sitä istuu loputtomiin lukkojen takana yksin kotona pelkäämässä.

Kaikkein salaperäisin seikka on kuitenkin tämä: miksi vanhoja syrjitään kaikissa resurssien jaon priorisoinneissa. Luulisi, ettei näin käy, koska kaikkivoipa päättäjä itsekin vanhenee aikaan, ellei sitten kupsahda työtaakkansa alle ennen aikojaan. Kun kaikki menee hyvin, lopuksi istutaan itse vuosikaudet märissä vaipoissa. Miten näin pääsi käymään? Jokaisella ihmisellä on kyky ajatella tulevaisuutta, niin oletan, ja nyt oma tulevaisuus merkitsee märkiä vaippoja. Miksi emme siis panisi asiaa kuntoon ajoissa, jotta kaikkien olisi sitten hyvä olla vanhana.

Miksi vanhuutta on niin vaikea ajatella ja miksi sitä ei koeta omakohtaiseksi tulevaisuudeksi? Tätä minun on mahdotonta ymmärtää. Järkevä ihminen yrittää kerätä säästöjä tulevan niukan eläkkeen tueksi. Miksi päättäjät eivät sitten huolehtisi vanhojen hoidosta ja oloista, kun vanhuus kuitenkin tulee eteen. Miksi tämä on niin vaikeaa? Siksi että vanhuuden unohtaminen on niin helppoa. Vanhoja ei oikeastaan ole edes olemassa.