Miksi ihmishirviöitä on? -naiviuus pahan edessä on vaarallista!

27.08.2020

Teksti:

Harald Olausen


Oliko Dionysos ja Haades sama jumala? Kyseessä omasta hyvyydestä tai pahuudesta on tyypillisimmillään Freud vastaan Herakleitos-henkien taistelussa siitä Bertold Brechtin "Setsuanin hyvä ihminen"- näytelmän perusoivalluksesta, että on oltava hieman paha, jotta voi olla myös hyvä tai joskus on pakko tehdä sitä, mikä on vähiten pahaa. Samaa kai Ranskan Suuren Vallankumouksen 1789 jakobiinijohtaja Maximillian Robespierre tarkoitti julistaessaan terrorinsa lähtölaukauksena kaikelle teurastettavalle kansalle, että ilman hyvettä hirmuvalta on kohtalokasta, ja että ilman hirmuvaltaa hyve on taas voimaton. Länsimaissa poliittinen pahuus ja sen oikeutus saa Machiavellin huipennuksensa "Ruhtinaassa", mikä on käytännöllisen hallitsemisen opas hallitsijoille, aatteeseen katsomatta. Mitä sitten on radikaali paha? Goethen mielestä Kantin ajatus radikaalista pahuudesta oli häpeällinen myönnytys kristinuskolle. Myös Schiller piti ajatusta kuohuttavana, mutta ymmärsi Kantin tällä tavalla yrittävän selkeyttää omaa filosofiaansa niin, että sen kaikki olisivat ymmärtäneet (1).


Erityisen tulkintaongelman muodostavat kysymys tyylilajista ja kirjoittajan tarkoituksesta, kuten Janne Kivivuori kirjoittaa "Pahan tieto - tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin"-kirjassaan (2). Hyvän ja pahan välillä on pieni ero. Hyvän myytin suosittelu voi olla, ja eräässä tapauksessa onkin hänen mielestään, satiirin muotoon puettua kriiikkiä ajatusten manipulointia ja uskonnollisia dogmaja kohtaan. Toisissa tapauksissa taas ihmismieleen kuuluvan itsepetoksen tutkimisesta yhteiskunnallisen vertauskuvan kautta. Suositus, että valtion tai eliitin pitäisi hallita kansaa iluusioiden avulla, voi olla tapa puhua siitä, miten ihmismieli hallitsee itseään. Ihmishirviössä kysymys on puhtaasti vallan väärinkäytösksistä ja epäinhimillisen kohtelun käyttämisestä aseena hallitsevia vastaan. Silloin hyvän ja pahan välinen ero on suuri.


Yksi maailmalla tunnetuimasta historian popularisoijista (mm. teokset Stalin - punaisen tsaarin hovissa, Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri ja Nuori Stalin) Simon Sebag Montefiore on kirjoittanut ihmispahuudesta "Ihmishirviöt"-kirjan (Ajatus 2017), joka on osin kooste hänen aiempien menestyskirjojensa kauhugalleriasta (https://www.simonsebagmontefiore.com/), osin tehty yhteistyössä eli "alihankittu" vähempiarvoisten historioitsijoiden, kuten John Bewn ja Martyn Framptonin kanssa. Montefiori kertoo kirjan olevan rikkaisteos hänen aiemmalle kirjalleen 101 maailman sankaria, jota ei ole suomennettu. Se ei kuitenkaan vähennä kirjan tarpeellisuutta tai luettavuutta. Kirja käsittää pahimmat ihmishirviöt kolmen vuosituhannen ajalta. Melkein kaikki pahimmat tunnetut historialliset julmurit ovatkin päässeet kirjaan mukaan.


Pahuuden ongelma on vankkumaton usko yleiseen ja inhimilliseen hyvään, yhteinen moraali, sekä ahkeruuteen Platonin ja Aristoteleen hengessä, sillä juuri heidän tavoitteenaan oli kulttuurin kesyttämä luonto ja järjen voitto vieteistä, toisin kuin Nietzsche, joka asetti vietit järjen edelle ja kielsi valistusfilosofien vaatimukset rationaalisuudesta. Immanuel Kant, joka suhtautui kostoon eri tavalla kuin Nietzsche (Kantille oli tärkeää että ihmiset saivat ansionsa mukaan), torjui tällaisen naiivin augustinolaisuuden. Hänen mukaansa minkäänlaista viattomuuden tilaa ei ole koskaan ollut, koska pahuus kuuluu erottomasti jokaiseen ihmiseen ja ihmisyyteen. Tätä hän kutsui kuuluisaksi siksi radikaaliksi pahaksi, josta alkukappaleessa puhuimme. Se oli sellaista pahaa, jossa annoimme mielihalujemme voittaa sen sijaan, että noudattaisimme velvollisuutta kuunnella "hyvää tahtoa eli moraalia", ja toimia sen mukaisesti.


Jankkaaminen näiden ilmiöiden, sanojen ja niiden taustalla olevien ajatusten tiimoilta on siksi tärkeää, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen, kuten meille on usein annettu tahallisen virheellisesti ymmärtää. Ongelmat ovat yhtä vanhoja kuin mahdolliset ratkaisuyrityksetkin niihin. Typistäen voisi sanoa: on olemassa enemmän kuin mitä edes osaamme kuvitella, me itse mukaan lukien, pahoja ja vilpillisiä ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa saadakseen hallita toisia ja maksattaa kalliisti valheensa orjamaisiksi sieluiksi alistamillaan hyvän kaapuun naamiodulla pahalla.


Siksi Montefioren kirja on sopiva aikaamme, joka on väkivallan ja seksin kyllästämä. Idea on esitellä 101 pahamaineisinta historiallista julmuria kautta aikojen Hunterin Attilasta Basiliin, Bulgarin Slayeriin, Pedro julmasta Ivanin Kamalaan ja Richard III: sta Saddam Husseiniin, Caligula, Richard III, Adolf Eichmann, Joseph Stalin , Pol Pot, Charles Manson, Herman Cortes, Adolf Hitler, Al Capone, Laventi Beria, Lucrezia Borgia, Nicolae Ceausescu, Vlad the Impaler, Saddam Hussein, Simon de Montfort, Pablo Escobar, Ivan Kamala, Tšingis-khaan, Idi Amin, Attila , Josef Mengele, Heinrich Himmler, Mao Zedong, Osama bin Laden, Kim Il Sung, Slobodan Milosevic, keisarinna Cixi, Tomas de Torquemeda.


Miksi Montefiore kirjoitti tämän teoksen, jossa väkivallalla ja inhottavuuksilla temppuillaan kyllästymiseen asti? Varmasti iso raha oli tärkein vaikutin ja jo se kertoo kirjan luonteesta paljon, sillä kirja sopii johonkin mtv-läisen maailman ja valittujen Palojen väliin. "Ihmishirviöt"-kirja on kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta kuin eräänlainen historian "Seiska päivää"-sovellus ja siksi yhtä kiinnostamaton kuin tieto ex-persujohtaja Timo Soinin kalsarien bakteeritasosta edellisen päivän olut, makkara -ja hernerokkapäivän jäljiltä puhki pierettyinä. Montefiori on kuitenkin osaava humanisti. Kun kirja on 101 maailman sankarin vastakirja, ymmärtää hänen vilpittömän tarkoituksensa olleen muistuttaa sankareittemme hyviä tekevän vaikutuksen käännöspuolesta Ihmishirviöt-kirjassaan:


"Meidän pitäisi tavoitella sankareiden rohkeutta samalla, kun ihmishirviöiden rikokset varoittavat meitä menneisyydestä, antavat oppitunnin tulevaisuutta varten ja muistuttavat jatkuvasti ihmisluonteen hämmästyttävästä turmeltuneisuudesta ja loputtomasta pahuudesta. Vaikka ette olisikaan samaa mieltä kanssani siitä, että juuri nämä henkilöt kuuluvat hirviöiden joukkoon, heidät ja heidän tarinansa sekä tässä kirjassa kerrotut tapahtumat pitäisi kaikkien ihmisten tuntea."


Olen kuitenkin hieman eri mieltä hänen markkinapuhessaan esittämien argumenttien kanssa. Kirjasta puuttuu nimittäin se tärkeä pohdiskeleva momentti mikä muissa, ei pelkästään pahuuteen ja sen käytännöllisiin seurauksiin yksityiskohtaisesti puuttuvissa, on, silloin kun asetetaan tapahtuma omiin oikeisiin kulisseihinsa ja valitaan tapa millä niistä kertoa. Jos Ihmishirviöiden tapaa esitellä maailma ja ihmiset vertaa esimerkiksi Homeroksen eeposten Iliaksen ja Odysseuksen runoihin, joista katsotaan länsimaisen kirjallisuuden alkavan, ero on huima jälkimmäisten eduksi. Niissä saa kreikkalaisten henkinen laatu, heidän ihmeellinen lahjakkuutensa ja heidän varma plastillinen muotoilukykynsä ensimmäisen suurpiirteisen ja esikuvallisen ilmaisunsa (3).


Kumpaakin sepostajaa, Homerosta (josta emme edes tiedä oliko hän olemassa) ja Montefioria yhdistää se tosiasia, ettemme voi olla täysin varmoja siitä, missä määrin heidän kuvaamiinsa henkilöihin ja tapahtumiin heijastuu pikemminkin kirjoittajan omat ajatukset ja se aika, josta he kirjoittavat, kuin heidän tietonsa sen ajan tunnelmista, tapahtumista ja henkilöistä. Homeroksen runoihin koottu kreikkalainen perimätieto käsitti vain homerolaisen ajan. Meille hahmottuu niiden kautta Hellaan eloisasta siirtymäkaudesta aigeialaisesta kulttuurista historiallisen Kreikan sivistykseen (4) ei muuta.


Vertailukohta on hieman epäreilu "Ihmishirviöille", joka on historian kaapuun puettua juoruilua vastaan kaunokirjallinen korkeakulttuurinen perusteos ihmismielen jalouden heilahteluista. Huomio on kuitenkin siinä mielessä tärkeä, että Homeroksen runoelmat ovat erinomaisena ja ensimmäisenä osoituksena siitä, että kreikkalaiset kykenivät heti alusta pitäen ilmaisemaan jotain sellaista tärkeää, mikä siitä lähtien on ollut luonteenomaista länsimaiselle kulttuuri-ihmiselle: hänen sisäistä maailmaansa, niin vihan kuin rakkauden tuntemuksia sekä ristiriitaista huolten täyttämää ympäristöään siitä huolimatta, että ihminen oli viime kädessä itse vastuussa elämästään (5).


Esimerkiksi Platonille vääryyden tekeminen oli yksi tietämättömyyden muodoista. Usein Platon mainitsee teksteissään ns. sokraattinen paradoksin, että on parempi kärsiä epäoikeudenmukaisuutta kuin itse tehdä väärin ja sitä voidaan perustella yhteiskunnan ja maailmankaikkeuden vaatimuksella (vrt. Gorgias). Oikeutta tehdä väärin ei voida puolustaa politiikassa eikä muutenkaan (Gorgias 482c- ja Valtio I-III). Toinen paradoksi, että kukaan ei vapaaehtoisesti tee väärin, selitetään sillä että tahto on sidoksissa järjelliseen totuuteen. Muuten huonoja asenteita yksityiskohtaisemmin kuvauksissa ihmisen ja etenkin johtajien rappeutumisesta demokratian kautta tyranniaan Valtion kirjoissa VIII-IX (6).


Miten asianlaita on Montefiorin Ihmishirviöt-kirjassa? Hän siteeraa heti kirjansa alussa kulunutta mutta osuvaa fraasia historiasta luettelona ihmiskunnan rikoksista ja mielettömyyksistä sekä onnettomuuksista. Monet hän kirjansa ihmishirviöt olivat lahjakkaita mutta monitahoisia valtiomiehiä sekä merkittäviä ihmisiä mutta silti he olivat ihmishirviöitä. Stalin sanoin "Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on vain tilastotietoa" välittämättä mitä tekivät, sillä Stalin ja muut ihmishirviöt tiesivät, etteivät koskaan joutuisi vastuuseen teoistaan.


Hitlerinkin kerrotaan rohkaistuneen hirmutekoihinsa huomatessaan, ettei kukaan välittänyt tai muistanut turkkilaisten suorittamaa Armenian kansanmurhaa. Montefiori ymmärtää myös sankari-hirviö-ongelmatiikkaa hieman pidemmälle. Jotkut ovat sekä sankareita että hirviöitä samanaikaisesti, riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Ehkä tällaisista sankari-hirviöistä pitäisi tehdä oma kirjansa, hän pohtii ja on oikeassa mutta unohtaa, että niin on jo tehty - myös hän, sillä ei kukaan ihmishirviö, jota hän on kuvannut, ole ollut pelkästään huono vaan jokaisessa on ollut sankaruuteen asti myös hyvyyttä, kunnes jokin on päässä naksahtanut tai aika on ollut erityisen julma ja vaatinut toisenlaisia keinoja yrittää pitää itsensä hengissä ja vallankahvassa kiinni.


Mistä sitten hyvä syntyy ja millaista se on? Länsimaisen perikadon kirjoittajana tunnetuksi tullut Spengler ymmärsi, etteivät hedelmälliset ajatukset koskaan olleet lähtöisin yksityisestä, vaan aina ajasta (7). Jännittävää on, että niitä putkahtaa aina samaan aikaan monille ihmisille juuri koettujen kauhujen jälkeen. Sodat ovat synnyttäneet usein pitkiksi aikaan itsestään hyvää uskovia kansakuntia ja yhteiskuntia on pyritty rakentamaan yhdessä paremmaksi. Siis ihmishirviöitä tarvitaan herättämään meissä sisällämme uinuva paha ja poistamaan se näkymätön paha onnemme tieltä, jota emme osaa silmin erottaa ennen kuin ihmishirviöt hieman riehuvat sen edessä sen paljastaen?


Kannattaako tällaista pohdintaa viedä pidemmälle? Onko näin todella? Onko trump tarpeellinen samasta syystä? Entä jos Trump valitaan toiselle kaudelle ja hän saa vihaiset kansalaiset ryhtymään sotimaan keskenään? Millainen olisi suomalaisten oma 101 ihmishirviöitä-lista? Olisiko listan ensimmäisenä legendan mukaan piispan Köyliöjärven jäällä surmannut talonpoika Lalli? Entä Kaarle-herttua, joka Edelfeltin kuuluisassa taulussa herjaa parrasta vetämällä kuollutta Klaus Flemingiä? Millainen olisi loppulista ja kuuluisiko siihen myös Jari Aarnio ja persut, ja jos niin miksi? Ketä poliitikkoja siihen otettaisiin? Entä kulttuuriväki? Kuinka pitkä lista olisi? Miksi tällaisia listoja ei nähdä HS:n sivuilla?


Entä paavius pimeinä vuosisatoina? Saman niminen luku löytyy Länsimaisen filosofian historian kirjoittaneen Bertrand Russellin I-kirjan II-osan seitsemännestä luvusta, jossa hän pohtii paaviuden pahan vallan problematiikkaa (8). Monet paavit olivat ihmishirviöiden ja sankarien välimaastossa kulkevia rajatapauksia. Aika oli synkkää ja tavallisella ihmisellä ei ollut muuta arvoa kuin instrumentaalinen, jos sitäkään. Kristinuskon nimissä ja paavinvallan jumlalalta saamalla oikeutuksella ihmisiä kyykytettiin ja hallittiin kovalla kädellä. Olisivatko he olleet ihmishirviöitä, jos aika olisi ollut toisenlainen, parempi ja he olisivat eläneet valoisina vuosina?


Tämä on yksi harmillisesti puuttuva kohta Montefioren "Ihmishirviöt"-kirjassa. Sellaiselle, joka pahuudesta ja väkivallasta vallan korkeimmalla tasolla juonitteluineen sekä petoksineen on kiinnostunut, kirja on hyvää iltaluettavaa. Itse luen mieluummin pätkiä alla mainituista älyklassikoista, joissa pahuus ei ole pääosassa, kuten ei myöskään ihmisen typeryys, vaan niitä esitellään esimerkkeinä ja vertailemalla kun pohditaan sitä, mikä on ollut ja on mahdollisesti nyt ja vielä tulevaisuudessakin hyvää täyspainoista elämää. Mutta mitä pahuus on? Puolalainen tunnettu sosiologi Zygmunt Bauman, joka tunnetaan juuri tuosta tokaisustaan kysyi suoraan: "Mitä pahuus on?" Pahuus ole enää mitään abstraktia tai meistä itsestämme ulkoistettua ja irrotettua muiden pahuutta, vaan pahuutta, jota edustavat kaikki ihmisyyttä nakertavat pimeät voimat ja niitä toteuttavat inhottavat ihmiset.


Nykyjään inhottavista asioista ja ihmisistä on vaikea päästä eroon niin kuin ennenkin. Mutta mennyt maailma ei ole ollut mikään onnela. Se oli staattisen energian ja mekaanisen solidaarisuuden pakkoavioliitto. Ihmisten tuli sietää kaikkea pahuutta lähellään tietäen, ettei pääsisi niistä eroon edes kuolemassa, sillä pahikset ja pahuus hallitsivat kaikkea ja kaikkialla hyvän kaapuun pukeutuneina. Oikea hyväkin muuttuu helposti sellaiseksi lyhyessä ajassa. Ilmiö on sama kaikkialla; se on se yliampumisen hybris, jota seuraa kostonjumala Nemesis kansanviisaudessa kun kusi nousee päähän kohisten lyhyessä ajassa ja kaverit hylkäävät. Mutta ahneella on aina paskainen loppu (ennen roomalaiset upottivat suohon sellaiset epämiellyttävät ihmiset, joiden teot eivät kestäneet päivänvaloa) kansaviisaudessa muistutetaan.


Montefioren kirja ei ole turha vaikka onkin liian ylimalkainen ollakseen vakavasti otettavaa pohdiskelua. Se on historiankirja ja sellaisena siihen pitää suhtautua. Asiat nähdään historiassa listoina tapahtuma a:ta seuraa b jne. Siksi Montefioren kirjan ohella kannattaa lukea ruotsalaisen Ann Heberleinin "Pieni kirja Pahuudesta" (9), missä kuljetaan arjen ja populaarikulttuurin ilmiöiden kautta länsimaisen ajattelun historiaan mottona: naiivius pahan edessä on vaarallista, koska se vahvistaa kuvaa jostain, minkä edessä olemme voimattomia. Heberlin ei käsittele pahuutta valhetta, skandaalia, propagandaa ja tekopyhyyttä, mutta on hyvä pohjateos niille, jotka ovat kiinnostuneita korkeatasoisesta kirjallisesta tutkielmasta pahuudesta yleensä; erityisesti erikseen pahoista ihmisistä ja olosuhteista sekä pahan edellytyksistä pahuus vastan hyvyys -ikuisuuskysymyksenä monelta eri näkökulmalta tarkasteltuna.


Valehtelu on pahuuden yleisen arkipäiväinen ilmenemismuoto. Kun valehtelee, kukaan ei voi luottaa valehtelijaan ja "koko tyyppiin menee maku". Markku Ojanen kysyy kirjassaan "Vaihtoehtoisia faktoja" -miksi valehtelemme. Olemmeko niin kiinni valheissamme, harhoissamme ja itsepetoksessamme että niistä luopuminen tuottaa meille suurta vahinkoa? Elämä olisi aivan mahdotonta, jos ihmiset eivät yleensä puhuisi totta tai ainakin suurin piirtein totta. Hänen mielestään ihmisen onnellisuus saattaa kärsiä siitä, että ihminen voi joutua luopumaan illuusioistaan. Ojasen mielestä suurelle osalle ihmiskuntaa usko, toivo ja rakkaus ovat kaukana realiteeteista. Joillekin ne ovat niin kaukana, että ulkopuolisen mielestä kyse on suuresta itsepetoksesta:


"Niin valitettavalta kuin se kuulostaakin, valehtelu kuuluu ihmisluontoon. Se on tuhoava voima, jos sitä on niin paljon, että kehenkään ei voi luottaa. Etenkin entisaikojen viisaat pitivät valehtelua pahuuden perustana. Kaikki maailman pahuus pohjautui heidän mielestään siihen, että ihminen ei pysy totuudessa (10)."


Ojanen jatkaa muistuttamalla rehellisyyden tärkeydestä, mistä hänen mukaansa kertoo myös se, että mediassa on päivittäin kuvauksia siitä, kuinka ihmiset ovat valehdelleet, huijanneet, pettäneet ja tehneet vilppiä. Hänestä jopa varastaminen on valehtelua ja huijaamista, sillä siinä on kyse toisen hyväuskoisuuden ja luottamuksen pettämisestä. Mutta se paha kaikkein pahin mitä on pelätty, on vielä silloin hänen mielestään valitettavasti edessäpäin.


Lähteet:


(1)   Immanuel Kant-radikaali paha-pahe eurooppalaisessa perinteessä" (toim. Ari Hirvonen ja Toomas Kotkas (Loki-kirjat 2004).

(2)  Janne Kivivuori "Paha tieto - tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin" (nemo 2003).

(3)   Edwin Linkomies "Homeros" (Otava 1948) sivu 5.

(4)   Will Durant "Kreikan kulttuuri" (WSOY 1951) sivu 47.

(5)   Platonin kootut (Otava 1999) Valtiossa X 617e ja Timaioksessa 42d-,87c-90d.

(6)   Holger Thessleff "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) sivu 116.

(7)   Egon Friedell "Uuden ajan kulttuurihistoria I" (WSOY 1995) sivu 63.

(8)   Bertrand Russell "Länsimaisen filosofian historia" I-osa sivu 459.

(9)   Ann Heberlein "Pieni kirja Pahuudesta" (Atena 2011).

(10)  Markku Ojanen "Vaihtoehtoisia faktoja" (Minerva 2017).