Miksi James Bond on niin erilainen?

Teksti Harald Olausen

"Flemingin proosasta sovitetut Bond-elokuvat ovat ehkä yksinkertaistaneet hahmoa, mutta ne ovat myös kaikkien aikojen menestyneimpiä franchise-elokuvia. Älyllisempi yleisö arvostaa yhtä alkuperäisiä kirjoja ja niiden rosoisempaa kerrontaa…"- Kirjailija Sean Egan James Bondista. On hassua käyttää sanaa "älyllinen" Bondin yhteydessä, sillä täyttä roskaahan ja hyvin ennakkoluuloilla sekä peloilla myyvää kioskikirjallisuutta se on siitä huolimatta, että Bond perustuu löyhästi "tosiasioihin", ja kirjoittaja on saanut sir-liitteen etunimeensä. Mutta kun Bondit alkoivat aikoinaan 60-luvun puolivälissä valloittaa maailmaa, pidettiin villitystä ajalle tyypillisen uuden, luokkarajoja rikkovan ajanhengen ilmentymänä ja ohimenevänä muoti-ilmiönä.

Bondissa löytyy pohdittavaa kaiken sen kliseisen pintakiillonkin hävitessä, sillä Bond edustaa fiktiivistä britti-imperiumin kaipuuta menneisyyden kuviteltuihin kunnian ja suuruuden päiviin, jolloin Intiaa hallinneessa brittikuningatar Viktorian valtakunnassa aurinko ei laskenut lainkaan. Kaipuu menneeseen kertoo nykyisin brittien kyvyttömyydestä kohdata tämän päivän rappiolla oleva entisten aikojen maan surkea tila, ja tällä tavoin surra menetettyä suurvalta-asemaansa. 1960-luvulta lähtien voimalla koko yhteiskunnan astuminen ajattelun aikuiseen maailmaan ja mielikuvituksen villiin tanssiin, on saanut populaarikulttuurin hahmoista omat maailmanlaajuiset antisankarinsa, joiden seurassa Bondkaan ei varmasti tunne jäävänsä soittamaan lehdelle toista viulua.

Tintti ja mm. Corto Maltese, Aku Ankka, komisario Maigret, Leonard Cohen ja Frederico Fellini sekä ne pelien sankarit, jotka yrittävät taistella puolestamme sitä pahaa vastaan, jota emme itsessämme kykene vastustamaan. Sks siihen tarvitaan joukosta erottuva Bondin tapainen erilainen sankari, joka on samaa sukua mutta eri maata. Sean Egan kirjoittaa Bond-elokuvien itseään täynnä olevan, säännöistä piittaamattoman, ja vempaimiinsa luottavan salainen agentin kuuluneen jollain alitauisella tavalla samaan uudistusmielisten rintamaan kuin Beatlesit. "Svengaava Lontoo, ehkäisypillerit ja kansalaisoikeuksia puolustavat mielenosoitukset. Niin kuin News of Worldissa vuonna 1964 kirjoitettiin, Bond oli aikansa ilmiö siinä missä beatlemania, nuorisorikollisuus ja saapasjalkaiset teinitkin." Emme siis liiku kalkkisten vaan iloisesti uudistavien antisankarien maailmassa.

Edellisen tekstin vakuuttamana kirja kannattaa ilman muuta lukea, jopa hieman nälkäisenä ahmien. Sean Eganin kirja Kuolematon James Bond – salaisen agentin koko tarina (Minerva, 2016) kuuluu jokaisen Bondia fanittavan tai vihaavan pakolliseen lukemistoon siksi, että siinä kerrotaan kaikki sekä fiktiivisestä James Bondista, että sen luojan Ian Flemingin ja jamesbondeja näytelleiden näyttelijöiden ajatuksia maailman ehkä kuuluisimman vakoojan salaperäisen olemuksen ympäriltä salaisuutta hieman raottaen. Eikä tämä ole vähän. "JamesBondismista" on muodostunut oma suosittu "teollisuudenhaaransa", jossa hyvillä apajilla kärkkyy niin Bond-elokuvat, niiden kuuluisat ja isopalkkaiset näyttelijät, kuin fanit ja suuri maksava yleisökin. 

Kun kulttuuriamme tarkastellaan hieman tarkemmin, huomaamme yhä kulttuuria hallitsevan Jumalan. Se alkoi filosofi  Michel Foucaultin mukaan Nietzschestä, kun hän osoitti, ettei Jumalan kuolema tarkoittanut ihmisen ilmestymistä vaan hänen katoamistaan, että ihminen ja Jumala olivat oudolla tavalla sukua toisilleen, samalla sekä kaksoisveljet että toistensa isä ja poika, ja ettei ihminen Jumalan kuoltua voinut olla katoamatta jättäen samalla jälkeensä kammottavan irvikuvansa. James Bondin armoton maailma ja teknisen taitava tappokoneisto on kuin märkä rätti ihmisyyden kasvoille ja verinen ihmisyyden irvikuva. 

Se ammentaa juurensa siitä "historismista", josta Foucault puhui, ja jolle on hänen mukaansa annettu hieman omituinen sädekehä. Monille etäinen, tietoon perustumaton ja perinteisiin pohjaava kunnioitus historiaa kohtaan on ollut näet tapa sovittaa heidän poliittinen tietoisuutensa yhteen heidän töidensä kanssa; kaikki historian sädekehän kirkastama puhe alkoikin jossain vaiheessa olla HYVIEN PÄÄMÄÄRIEN JUMALAN RUKOILEMISTA - juuri sitä samaa valheellista tuudittautumista turvallisuuteen, jota tahallisia väärinymmärryksiä ammatikseen jakavat ummehtuneet uskonnot ja konservatiivinen historia tarjoavat. Bond ei!

Foucault väitti, että nykyisin jo tiedetään ettei teos ole tekijänsä projekti eikä myöskään hänen olemassaolonsa tuotos, vaan pitää sisällään negaatiota, tuhoa; teos on tekijälleen ikuista ulkopuolen virtaamista. Teoksen ja tekijän välillä vallitsee nimen ikiaikainen funktio. Nimi merkitsee teosten vastakohtaisuuksia, sen eroa toisiin teoksiin, ja määrittää täysin kirjallisen teoksen olemisen tapaa kulttuuurissamme ja instituutioissamme. Bond on juuri tätä - ajaton olmi, joka liukuu lävitsemme aina hieman erilaisena, ja aina myös jollain tapaa samanlaisena. Mutta muuten tämä nimettömyys on - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - kadonnut maailman ymmärryksestä - ei Bondilla, jolla ei ole persoonaa eikä yksilöllisyyttä. Hän vain on Bond.

Siksi Bond on kiinnostava. Eganin kirjassa Bondia ruoditaan monelta eri kantilta ja tarjotaan sisäpiiriläisen näkökulma Bond-legendojen syntyyn ja kehitykseen sekä romutetaan myyttejä. Fleming ei saanut paljoa kiitosta, esim. Ann-rouva halveksi Bond-kirjoja ja sivuutti ne "pornografiana". Eganin mukaan kerran, kun Fleming tuli kotiin, istui Ann kirjailijaystäviensä kanssa olohuoneessa lukemassa uusinta Bond-kirjaa ääneen ja naureskelemassa sille. Se koski syvästi Flemingiin, kuten myös snobbailevan vaimon alentava käytös. Ann esiintyi hienostuneena kulttuuripersoonana. Hän oli älykkösnobi ja hänellä oli paljon fiksuja ihailijoita rakastajinaan, kuten poliitikko Hugh Gaitskell. Flemingin kylmä äitikään ei tukenut poikaansa missään asiassa. 

"Sekä julkisessa että yksityisessä kirjeenvaihdossaan Fleming suhtautui työhönsä vähätellen: En edes yritä kurkottaa samaan sarjaan Shakespearen kanssa, kirjani ovat lähinnä pitkästyttäviä. Bond oli pelkkä "typerä karikatyyri". Huomiot eivät silti tunnu aidolta itseinholta vaan tarpeelta iskeä ennen kuin muut ehtivät. Kun on koko ikänsä kyyristellyt moitteita odottaen, puolustusasemiin vetäytyminen on luonnollinen valinta." Eganin kirja on kuin pikkujättiläinen Bond-tietoutta. Se alkaa kirjailijan itsensä esittelyllä, Bondin syntymisellä ja astumisella näyttämöllä ja kertoo lähes kaiken muun lyhyissä luvuissa paitsi sen ikävän tosiasian, että Bond on liian hyvä, ja sen verran utuisen tuntuinen elokuvien satuhahmo, ettei sellaista voi olla olemassa. 

Silti Bond ylittää medioiden ja sukupolvien rajat mennen tullen viihdeteollisuudessa ja on yhä kova brändi. James Bondin ympärillä on aina kiehunut ja meno on ollut välillä melko villiäkin. Oikeudessa on tapeltu tekijänoikeuksista ja kulisseissa ovat parhaat ystävät riidelleet ja murjottaneet toisilleen. Kaikki Bondia näytelleet eivät ole onnistuneet rooleissaan eikä heistä ole aina pidetty. Siitä huolimatta Bond on pärjännyt. Paras Bond, Skyfall (2012), tähtenä Daniel Graig, oli jättimenestys. James Bond syntyi vuonna 1953 Casino Royale-romaanissa. Jo heti alusta Bondista tuli murhaajien vainoharhaisen maailman huipputappaja, missä yksikin väärä liike voi johtaa, ei vain salaisen agentin kuolemaan, vaan myös monen miljoonan viattoman sivullisen, joilla ei ole osaa eikä arpaa kylmän sodan kulisseissa nappia painavien sotilaiden tuhoamisvimmassa ja liipaisinherkkyydessä.

Bondista tuli lyhyessä ajassa superlatiivein ylistetty ylimaallinen arkkiagentti, joka hurmasi maailman suoralla toiminnalla ja charmillaan sen lisäksi, että uskalsi olla, ja on erilainen. Taustalla on tietenkin suurvaltojen välisen jännityksen kiristyminen ja Euroopan jako etupiireihin sekä Gambridgen viisikoksi kutsutun neuvostoliittolaisen korkean tason vakoojajoukon paljastuminen, sekä täpärä pelastautuminen jännittävän kissa-hiiri-leikin jälkeen Moskovaan. Bondin tekee kiinnostavaksi kaksi asiaa. Ensinnäkin kuka tai mikä on orpo James Bond, mitä tragiikkaa yksityiselämässä häneen kätkeytyykään, ja selviytymiseen tarvittavaa huimapäisyyttä sekä kaikki likoon pistävää toiveikkuutta, kuolemanpelissä, jossa ei ole muuta kuin häviäjiä? 

Toiseksi onko kaikki sittenkään sepitettä, kenen etuja valkopesty murhamies Bond oikein palvelee? Eganin mukaan Bond tuntuu saaneen alkunsa Flemingin sisäisestä tyytymättömyydestä. Tulkinta osuus nappiin. Flemingin elämänkerturin ja virkatoverin, John Pearsonin mukaan Bond on Flemingin fantasia paremmasta elämästä. Hänen mielestään Bond on ennen kaikkea yritys kirjoittaa unelmien elämänkerta: "Luulisin, että Fleming käytti kirjoja ja Bondia alter egona, jonka avulla hän saattoi nautiskella elämästä tavalla, joka tosielämässä ei ollut mahdollista." Bondin luoja oli läpikotaisin vallitsevan järjestelmän hedelmänä aina hiukan tyytymätön melankolikko ja fatalisti. Ihan kuin hänen olisi pitänyt saada aikaan jotain, josta hän ei ihan saanut otetta muistelevat aikalaiset. Hän oli kultalusikka suussa syntynyt ja rakkaudettomassa avioliitossa riutunut, menestyneen vanhemman veljensä varjossa kasvanut ongelmalapsi, jolla oli omat riivaajansa, ja lähtökohdiltaan yläluokkaisen virkamiehen perikuva.

Kauniimmin kuvattuna hän oli sopeutumaton hulttiopoika ja perheensä musta lammas. Siis vallan sopiva nyky-ymmärryksen valossa ensin toimittajaksi, ja lopulta jännityskirjailijaksi, jolla piti olla sisäisen hehkun ja salaisuuksien sekä itseinhon lisäksi jonkinlainen sisäsyntyinen taju maailman mielettömyydestä ja kaiken olevaisen ristiriitaisesta luonteesta sekä sisäisestä pahasta. Se paha, jonka hän löysi itsestään, oli syvällä kätköissä pettymyksinä ja toteutumattomina toiveina. "Ian oli luonnostaan melankolinen, mutta viljeli silti kuivaa ja mustaa huumoria. Vapaa-ajalla tovereidensa kanssa Fleming oli oikea vitsiniekka ja hyvin hauskaa seuraa…Fleming ei myöskään ollut epämiellyttävä, niin kuin itseään inhoavat ihmiset usein tapaavat olla…Yläluokan edustajat ovat usein luonnostaan kohteliaita, mutta Flemingin ystävällisyys ei ollut pelkkää kuorta…"

On myös hyvä lukea mitä kaikkea Bond on intertekstuaalisuuden nimissä omasta ajastaan syönyt muuta sisäänsä kuin Pyhimyksen tai "amerikkalaisen kovaksi keitetyn fiktion soihdunkantajien" Raymond Chandlerin ja Dashiel Hammetin sankareiden katujen runoutta ja outoa vetoa. James Bondin valtava ja yhä jatkuva suosio perustuu osin siihen, että hän on samaan aikaan sekä erilainen agentti että juuri sellainen, kuin kaikki kuvittelevat agenttien parhaimmiston olevan salaisissa tehtävissään lähellä meitä ja silti sen verran piilossa, että voimme vain aavistella ja pelätä heidän olemassaoloaan. Bondissa on karskeutta ja kuivaa huumoria sekä raakaa voimaa mutta ennen kaikkea meitä tavallisia ihmisiä, joiden puolesta hän taistelee.

007 oli sekoitus sodan aikana hänen tapaamiaan iskujoukkojen ja salaisen palvelun agentteja, mutta tietysti "täysin" fiktiivisessä muodossa. Se ei ehkä pidä paikkaansa. Bond on yksi meistä ja siksi kiinnostava. Hän oli 1950-luvun konservatiivisessa ilmapiirissä seksuaalisesti suorasasukainen perverssi. Piiskaamisesta puhutaan puolenkymmenessä Bond-kirjassa Eganin mukaan. "Flemingin suorapuheisuus oli virkistävää vaihtelua myös ilman ajatuksia, sillä monet olivat kyllästyneet tapaan, jolla arkinen ja nautinnollinen akti piti kätkeä siveellisyyden vaippaan. Oli loputtoman turhauttavaa, kun jännäreiden sankarit yksi toisensa jälkeen keksivät tekosyitä ja poistuivat paikalta aina, kun seksi näytti nostavan muka häpeällisesti päätään."

Bondin konnat eivät olleet natsikarikatyyrejä eivätkä riitaa kaikesta haastavia pikkurikollisia ja elämäntapalurjuksia lyömässä naisia kujilla tai viemässä raukkamaisesti itkevältä lapselta päivän ainoan suupalan nenän edestä. Eganin mukaan he olivat "elämää suurempia persoonallisuuksia", joiden hiotut käytöstavat olivat oudossa ristiriidassa heidän murhanhimoisuutensa kanssa. "Juonen vakiovarusteluun kuului, että juuri ennen kohtalokasta loppuhetkeä Bond ja pahis kohtasivat toisensa joko illallispöydässä tai muussa hillityssä tilanteessa." Kaikki pahakin tehdään tyylillä. Ian Flemingin sanat Bondista hämmentävät, sillä hän ei koskaan aikonutkaan tehdä Bondista erityisen mukavaa, ja oli siksi ihmeissään, miksi niin monet pitivät James Bondia suorastaan kulttihahmona, "… aina hänen viitataan minun sankarinani. Itse en pidä häntä minään sankarina." 

Kokonaan oma lukunsa on Bondia viimeksi näytellyt Daniel Graig, joka mullisti Bondin kertaheitolla pois kolmen edellisen Bondin naturalismista ja Conneryn sekä Mooren skitsistä. Hyvä niin. Hahmot ja bondimainen maailma olivat kuin jämähtäneet amisvitseiksi noppineen sinapinvärisessä Datsunissa loppuaikoina. Graig sanoikin jo heti alussa, ettei olisi koskaan edes ottanut roolia ellei olisi nähnyt viitteitä siitä, kuinka Bond tulisi kehittymään. Egan tekee tärkeän havainnon. Graigista ei voi olla pitämättä. Hän haluaa olla ehkä vakavasti otettava näyttelijä. Mutta hän on silti Liverpoolin kasvattina armottoman suora (hän myöntää ilomielin kuluttavansa nettipornoa), maanläheisen huumorintajuinen ja suorapuheinen. Graig kuvailee Bondia "helvetin yksinäiseksi" vanhaksi mieheksi, joka kokee surua: "Toivottavasti minun Bondini ei ole niin seksistinen ja naisvihamielinen kuin hän." Maailma on muuttunut Graigin mielestä, eikä hän ainakaan ole sellainen. Aika rohkeaa puhetta maailman johtavaa sovinistia näyttelevältä Graigilta, jota Eagan kiittää laadukkaasta otetteesta Bondiin "harkitsevana" sekä "omistautuneena".

Bond rakennettiin vapauttavaksi antisankariksi, jolla oli lupa sekä tappaa että rakastaa, elää vapaasti, miten vain halusi, Juuri se kiinnosti jäykkyyksiin kyllästyneitä. 1950-luvulla tarkoituksenmukaisuudesta eettisenä mittapuuna oli tullut päivän sana Cambridgen viisikon paljastumisen myötä. He olivat kaikkea muuta kuin vakoojakirjallisuuden vahvaleukaisia hahmoja. He olivat takinkääntäjiä, jotka tekivät yhteistyötä Eganin mukaan "nykyhistorian hirviömäisimmän järjestelmän kanssa". He olivat eräänlainen kukistumassa olleen britti-imperiumin häpeäkruunu. Cambridgen viisikon paljastus muutti suuren yleisön mielikuvaa sankaruudesta ja yläluokasta, eikä sellaiseen maailmaan voinut enää luoda mustavalkoista hahmoa. Bondin piti olla jotain muuta, uutta ja uskaliasta ollakseen kiinnostava. Näin Bondista tuli erilainen, ja siksi yhä uudelleen ja uudelleen yllättävä sekä kiinnostava. On kuultu suunnitelmista Bond homona ja nähty Graigin bondeissa homososiaalisuutta. On myös kuiskittu uudesta Bondista joko naisena tai mustana miehenä. Samalla on puhuttu kovista riidoista kulissien takana uuden Bondin suunnasta. 

https://docendo.fi/kirjat/kuolematon-james-bond/

Sean Egan

Kuolematon James Bond- salaisen agentin koko tarina

Agentti 007 teki ensiesiintymisensä Ian Flemingin vuonna 1953 ilmestyneessä romaanissa Casino Royale. Kun Bond 60-luvulla siirtyi seikkailemaan valkokankaalle, alkoi menestystarina, jolle ei näy loppua. Viimeisin Bond-elokuva, vuonna 2015 valmistunut Spectre, on ollut kaikkien aikojen kassamenestys kaikkialla maailmassa. Sean Egan tarkastelee kirjassaan Bondin suosiota, vaiheita ja historiaa monesta näkökulmasta. Kirja valaisee oivasti niin James Bondin kuin Ian Fleminginkin persoonaa. Se paljastaa myös vastoinkäymiset ja takaiskut voittojen takaa, Flemingin kyllästymisen salaiseen agenttiinsa, oikeustaistelut, jotka olivat lopettaa Bond-filmien tuotannon sekä elokuvien pääosan esittäjien vaihtumiseen liittyvät kriisit. Sean Egan on englantilainen kulttuuriin ja viihteeseen erikoistunut free lance -toimittaja ja kirjailija. Hän on julkaissut 26 kirjaa mm. sellaisista aiheista kuin The Rolling Stones, The Beatles, Coronation Street, Leonardo DiCaprio, Tarzan ja Manchester United Football Club.