Miksi maailman tärkein kysymys on miksi?

Teksti:

Harald Olausen

Miksi on tärkeä filosofinen kysymys, jota ei ihan turhan usein kuulee esitettävän, sillä se on lajissaan jo niin paljastava ja maton jalkojen alta vievä, että sen esittävät usein vain lapset, jolle ei vastata suoraan vaan väärän koivun kautta. Sanoivathan jo Bacon ja Descartes aikoinaan, että tietoa voi saada vain kysymyksiin vastaamalla, kysymysten tuli olla oikeita kysymyksiä ja ne piti esittää oikeassa järjestyksessä. Kysymys on etiikasta, vaikka Cornelius Castoriadis kritisoi vanhojen eettisten teorioiden uudelleen lämmittelyä, niin Habermasin kommunikaatioetiikkaa. McIntyren uusaristotelismia kuin Rawlsin kvasikantilaista oikeudenmukaisuusteoriaa, jotka hän näki etiikan irrottautumiseksi politiikasta.

Platonin Theaitetos-dialogissa Platon sanoo "kaiken olevan liikettä eikä mitään muuta (156 a4-5)". Theaitetos ymmärtää Sokrateksen haluavan hänen vastaavan kysymykseen: minkä ruumiillisen kyvyn avulla me sielussamme havaitsemme parittomuuden ja parillisuuden ja muut tämänkaltaiset asiat? Theaitetos vastaa, että vastaavalla tavalla kuin noita aistimuksia varten, edellä kuvatun kaltaisia (havainnon kohteen olemassaoloa tai sen parillisuutta tai parittomuutta koskevia arvostelmia) varten on tuskin olemassa mitään erityistä sielun orgaania. Uskoisin, että sielu vain itsensä avulla toteaa, mikä on kaikelle yhteistä (185 d 8-e2)". Timaioksen maailmankaikkeuden syntydialogi alkaa olevan ja ei olevan välisellä erottelulla (27d 5-28a1):

"Edellisen voi käsittää järjellä ja ajattelulla, koska se pysyy aina samana, jälkimmäinen taas perustuu järjettömään luuloon ja aistihavaintoihin" (28 a 1-4).

Platon kuvaa myöhemmin samassa dialogissa sielun tosiasiallista tilaa, miten mahtavaan virtaan heitetyt sielut eivät kykene vastustamaan virran voimaa, vaan joutuvat väkivaltaisen ja järjettömän liikkeen pyörteisiin, joka heittää harhailevia sieluja edestakaisin niin, etteivät ne enää sen jälkeen kyenneet erottamaan "Samanlaisen ja Erilaisen" välistä liikettä toisistaan (43 c 7-d4).

Tämä kohta on mielenkiintoinen, sillä Platonin mukaan universumin keskustassa elävä ja havaintojen virrassa ajelehtivan sielun ongelma on se, että se luulee "Erilaista" liikettä ainoaksi todelliseksi liikkeeksi. Tästä kuvitelmasta se ei Platonin mukaan herää todellisuuteen ennen, kuin antautuu itsessään olevan ja samana pysyvän kiertoliikkeen vietäväksi ja onnistuu järjen voimalla hallitsemaan sekavaa aistimusainestaan:

"Näin tehdessämme me saavutamme sen parhaan päämäärän (telos), jonka jumalat ovat ihmisille antaneet, ja joka on paras elämänmuoto nyt ja vastaisuudessa" (90 d1-7).

Platon etsii vastausta kysymykseen millainen suhde olevan, lepotilan ja liikkeen välillä on, ja siksi kysymys siitä, mitä liike itsessään on, nousee arvoituksellisen tärkeäksi myös pohdittaessa miksi-sanan merkitystä, sillä kulttuureista kertoo paljon miksi-sanan yleisyys tai sen puuttuminen. Kun tarinat ovat liian täydellisiä ollakseen tosia, silloin pitäisi miksi-kysymyksen räväyttää auki ihmettelyn ikkunat ja tuulettaa ummehtunutta tilaa - tai niin ainakin toivoisi.

Miksi-kysymys on hyvin poliittinen siksi, että sitä joko on, tai ei ole. Sen olemassaolo tai olemassaolon puute on määrittänyt jo Aristoteleen ajoista millaisessa maailmassa elämämme, sillä Aristoteleen ajatus korkeimmasta hyveestä, mikä kuuluu vain harvoille, liittyi loogisesti siihen, että hän alisti etiikan politiikan alaiseksi. Bertrand Russell kommentoi tätä ajatusta: jos päämäärä oli hyvä yhteisö eikä hyvä yksilö, hyvä yhteisö ei voinut olla sellainen, jossa vallitsi edellä mainittu alistussuhde:

"Ensimmäinen viulu on orkesterissa tärkeämpi kuin oboe, vaikka molemmat ovat välttämättömät, jotta kokonaisuus olisi oivallinen. On mahdotonta järjestää orkesteria sen periaatteen mukaisesti, että annetaan jokaiselle se, mikä olisi parasta hänelle erillisenä yksilönä. Samoin on suuren nykyaikaisen valtion hallituksen laita, olkoon se, mikä olisi parasta hänelle erillisenä yksilönä (1)."

Samoin asia oli Russellin mukaan nykyaikaisen valtion hallituksen laita, oli se kuinka demokraattinen tahansa. Aristoteles varoitti, että kuten yksilö voi olla moraalisesti kykenemätön, niin voi olla kokonainen valtiokin, ja syytti oman aikansa sofismia siitä, että siltä puuttui kokonaan tieto valtiomiestaidon luonteesta ja tarkoituksesta. Aristoteles sanoo "Nikomakhoksen etiikka"-kirjassaan, miten hyvällä ei ole mitään yleismaallista muotoa, onpa asia tai tilanne mikä tahansa: terve moraalinen arvostelu kunnioitti aina erikoistapausten yksityiskohtaisia olosuhteita. Aristoteles antoi opinkappaleiden dogmaattisuuden ohittaa käytäntöä yhtä vähän kuin filosofisen dogmaattisuuden ohittaa oman kokemuksen todistusvoimaa.

Miten miksi-kysymys näkyy tänä päivänä - tai on näkymättä - ja mikä on sen merkitys? Otan esimerkiksi kaksi tapausta; ranskalaisnäyttelijöiden Birgit Bardotin ja Catherine Deneuvuen sekä brittiläisen LGBTQ-lehti Attitud-Magazinen. Ensiksi BB ja CD, sillä Human Rights Watchin johtajan, Kennet Rothin Hesarin Vieraskynä -palstalla ollut kirjoitus otsikolla "Vihan lietsominen herättää vastareaktioita" sivuaa tätä, kun hän otaksui, että kun Trumpista tuli Valkoisen talon isäntä, autoritaaristen populistien maailmanlaajuinen hyöky näytti vääjäämättömältä:

"Poliitikot, jotka väittivät puhuvansa kansan nimissä, hankkivat kannatusta tuomitsemalla vähemmistöjä, nousivat ihmisoikeusperiaatteita vastaan ja valoivat epäluottamusta demokraattisia instituutioita vastaan. Monissa maissa ilmennyt vastarinta on sittemmin muuttanut tällaisten populistien tulevaisuuden epävarmemmaksi. Siellä, missä vastarinta on vahvaa, populistien eteneminen on ollut vähäistä. Ranskassa nähtiin selkeä käänne (2)."

Juuri siksi tunnettujen entisten naiselokuvatähtien lausunnot #MeToo -kampanjan häpäisemiseksi, voi nähdä sekä rintamakarkuruutena että petturuutena ihmisoikeuksia kohtaan samaan tapaan, kuin yhteistoiminta natsien kanssa nähtiin Ranskassa ja nähdään yhä, sekä vastenmielisenä että tuomittavana ja loukkaavana tekona ihmisyyttä vastaan. Bardotille ja Deneuvelle kävi samoin kuin Kenneth Roth kirjoittaa käyneen niille poliitikoille, jotka lähtivät kilpaan populistein kanssa jäljittelemällä näiden esittämiä kantoja; loppujen lopuksi he vain vahvistivat populistien esittämiä kantoja.

"Populistit siis menestyvät, jos valtavirtaan kuuluvat poliitikot toistelevat vihaa ja syrjintää hehkuttavia viestejä. Periaatteisiin nojaava vastustus on osoittautunut tehokkaammaksi kuin laskelmallinen jäljittely (3)."

Rothin viesti on selkeä vaikka skeptistä suvaitsevaisuutta pidetään nykyajan ei- toivottuna häiriötekijänä: ihmisoikeuksia voidaan suojella populistien ja itsevaltiaiden hyökkäyksiltä, mutta siihen tarvitaan demokraattista valtiota (Suomi on valtioiden demokraattisuutta mittaavan Freedom Hausen mukaan yksi kaikkein demokraattisimmista maista pisteillä 100/100), ja sanavapautta sekä vapaita valtamedioita. Silloin Rothin mukaan on nojattava periaatteisiin ja lakattava antamasta periksi: on sitouduttava asiaan, eikä epätoivolle saa antaa valtaa. Rationaalisten argumenttien pätevyys ei näet riipu siitä, kuka ne esittää kenelle, tai missä yhteydessä.

Kyse on myös hyveellisyydestä, jota ei voi saavuttaa ilman että ponnistelee oikean ja vapaan tiedon saamiseksi ja sen puolesta, niin koti -kuin ulkomaillakin, esimerkiksi Amnesty Internationalin riveissä. Jo Aristoteles sanoi, että retoriikka ja etiikka liittyivät toisiinsa. Cicero muistutti vielä viisaasti, että vaikka asia oli monimutkainen, jotkut asiat olivat loogisesti pääteltynä todennäköisiä ja jotkut taas eivät. Ciceron aika ei itse asiassa tässä mielessä eroa kovinkaan paljon omasta ajastamme. Cicero opetti ja kirjoitti puheesta, jota esitettiin taitavasti vaikuttamismielessä kokouksissa ja kansalle. Se oli aikansa ykkösvaltamedia - meidän aikamme ykkösvaltamedia on II:sen ms:n jälkeen ollut televisio, ja nyt yhä pirstaloituvampi mediakenttä some-ilmiöineen mutta kuinka kauan?

Cicerolle ihmisen sielu oli sokraattisen perinteen mukaisesti yhtenäinen järjen hallitsema kokonaisuus, jossa tunteet olivat järjen arvostelmia, mutta sellaisina virheellisiä. Mielenkiintoiseksi Ciceron ajattelussa tekevät juuri ne tunteet, joita hän koki itse poliitikkona. Cicero oli kokenut valtiomies, joka pohti kirjoituksissaan julkisesti ajatustensa käytännöllisiä seurauksia ja sovelluksia, niin että hänen pitäisi olla jokaisen oikeamielisen ja hyvään pyrkivän poliitikon ja toimittajan esikuva. Mutta ei tavallisen kansalaisen. MIKSI? Koska hän ei halua, päästyään pitkän ja uuvuttavan yrittämisen jälkeen, kuin salakavalasti, somen rakosen kautta karsinaan yhteiselle kaukalolle nauttimaan illallista, johon ei olisi koskaan aiemmin saanut kutsua. Siksi hän on niin tunteellinen ja voimakas kostonhaluisessa vihassaan. Mutta kuinka kauan juhlaa jatkuu? Jossain vaiheessa alkaa arki ja juhlat ovat ohitse.

Aristoteles oli käsitellyt "Retoriikan" toisessa kirjassa tunteita, joiden hän uskoi syntyneen järjen harkintana itsenäisiksi reaktioiksi ulkoisen maailman tapahtumiin. Nietzsche torjui aristotelisen ajatuksen järjestä hyvän elämän edellytyksenä (hän tuomitsi myös sanan paha, koska se demonisoi hänen mielestään vihollisen ja johti vihaan. Viha ja kostonhimo olivat Nietzschelle heikkouden merkkejä). Viha oli Nietzschen mielestä ilmaisu omasta voimattomuudesta ja kyvyttömyyden pelosta, joka ottaa ihmisen kokonaan valtaansa.

Pitää muistaa, että Kreikassa kaupunkivaltioiden epäonnistuminen joudutti myös oikeaoppisen uskonnon sortumista. Kaupungin jumalat olivat osoittautuneet kykenemättömiksi sitä puolustamaan, ja siten menettäneet oikeuden olla uskon kohteena. Siksi tarvittiin "kyynistä filosofiaa (professori Timo Airaksisen digivallila.comiin parhaillaan kirjoittamien Hampurin matkakirjojen aihe "Raakaa filosofiaa - Johdatus kyyniseen realismiin" kuuluu tähän harvinaiseen sarjaan "eri mieltä kaiken - myös ajoittain itsensä kanssa olevaan älyllisten jättiläisten wittgenstenilaiseen linjaan"), sillä jo kreikkalaiset tajusivat, ettei mikään voinut olla selkeämpää kuin kyynillinen filosofia, koska se viipyi logiikan parissa vain sen verran, että ehti hylätä haihatteluna ideateorian, jolla Platon eksytti Ateenan älymystöä (4). Juuri siksi tarvitaan nykyisin edelleenkin kyynistä filosofiaa ja sen kärkenä miksi-kysymystä.

Meidän tulisi ottaa oppia kreikkalaisen taiteen kultakaudesta (n.350 ekr-300 jkr.), jolloin taiteen ja filosofian keinoin maailmaa, ei vain nähty toisin, vaan se myös kuvattiin niin. Esimerkiksi sen ajan valtamediat eli komediat sijoitettiin nurinkuriseen todellisuuteen, joka salli yksilöille sekä rohkean pohdiskelun, että myös terveen itsensä epäilyn. Marcus Aureliuksen mukaan elämässä oli etsittävä mielen tasapainoa, siksi juuri sananvapauden tulisi olla mahdollisimman rajoittamaton. Mutta tämä kysymys on usein tahallisesti väärinymmärrettynä ollut kuin veteen piirretty viiva siitä lähtien, kun John Stuart Mill kirjoitti vapaudesta kirjassaan "On Liberty". Millin mukaan valtio ja yhteiskunta olivat oikeutettuja rajoittamaan yksilön toimintaa vain siinä tapauksessa, että hänen toiminnastaan on haittaa toisille ihmisille. Miksi? Hyvä kysymys. Mutta miten? Vielä parempi kysymys, koska siihen ei voi vastata muuten kuin kysymällä uudelleen, miksi näin pitäisi vielä nykyisin ajatella?

Miksi-kysymys on vaikea, ja ehkä siksi turhan väheksytty, tai "aikuistettu" yliopistosuojan taakse kliiniseksi laboratorio-olosuhteisiin ammattimaisten hiustenhalkojien kiistakapulaksi, josta ei tule lasta eikä paskaakaan, ellei siihen puututa Peppi Pitkätossun tarjoamalla tavalla vastustaa someajan myrkkynä niitä, - ei vakiintuneita käytäntöjä ja mekanismeja - jotka eivät erota asiallisia ja hyviä argumentteja ladatuista kysymyksistä, henkilöhyökkäyksistä, leimaamisesta tai moninaisista muista virhepäätelmien muodoista samalla, kun tällaisista moukkien hallitsemista keskustelusta tulee aina väistämättä riitaa ja argumentaatiosta sotaa (5), mikä olisi ollut itsekontrollia mielenmalttina (söfrosyne, järjen säilyttäminen) korostaneelle Platonille suuri kauhistus.

Peppi on nykyajan Sokrtaes. Molemmat olivat isoja kysymysmerkkejä kysyviä kysymysmerkkejä omille ahtaille ja vastausta sisällään pitäville ympäristöilleen. Margareta Strömstedt kirjoitti esipuheessaan kahden norjalaisen kirjoittamaan "Peppi ja Sokrates-filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan (Kirjapaja 2003) -kirjaan, miten nämä kaksi rohkeaa norjalaisfilosofia avasivat kirjallaan kaikki pölyttyneet kirjaston ikkunat selko selälleen, ja mikä ristiveto siitä sitten syntyikään, kun pöly tuprusi ja katosi raittiin ilman tieltä:

"Vanhat teokset osastoilla D ja E, filosofia ja kasvatustiede, lentävät ulos notkuvilta hyllyiltä. Sivut lepattavat, kun tuuli ujeltaen puhaltaa lastenkirjaosastolle saakka, jossa se sotkee hyllyt, ja kiltit lastenosaston virkailijat, jotta ne pysyisivät omilla paikoillaan lasten korkeudella niin kuin kuuluu, aivan erillään aikuisten kirjoista. Sinne kuuluu myös Peppi Pitkätossu, jota kauan sitten pidettiin vahingollisena lapsille, mutta joka on nyt vuosien kuluttua hyväksytty ja kirjailijoidemme sanoin tehty pehmoksi ja suvaittu kuoliaaksi (6)."

Sosiaalinen media näyttää jossain kauhuskenaarioissa olevan osaltaan ollut tuottamassa eräänlaista "postmodernia" toisintoa 1930-luvun alkuvuosista, edesauttamalla vihan lietsontaa dialogin ja demokratian kehittämisen sijaan (7). Nykyjään inhottavista asioista ja ihmisistä on yhtä vaikea päästä eroon niin kuin ennenkin, varsinkin jos roikkuu somessa ja seuraa kaupallisia medioita ilman mediakritiikkiä. Mutta on hyvä toki muistaa, ettei mennyt maailma ollut mikään onnela. Se oli staattisen energian ja mekaanisen solidaarisuuden pakkoavioliitto. Ihmisten tuli sietää kaikkea pahuutta lähellään tietäen, ettei pääsisi niistä eroon edes kuolemassa, sillä pahikset ja pahuus hallitsivat kaikkea ja kaikkialla hyvän kaapuun pukeutuneina - ihan kuten nykyisin "pehmeän despotian " nimissä hymyillen näkymättömissä verhojen takana. Oikea hyväkin muuttuu helposti pahaksi lyhyessä ajassa. Ilmiö on sama kaikkialla; se on se yliampumisen hybris, jota seuraa kostonjumala Nemesis kansanviisaudessa, kun nousee päähän ja kaverit hylkäävät, mutta ahneella on aina paskainen loppu (ennen roomalaiset upottivat suohon sellaiset epämiellyttävät ihmiset, joiden teot eivät kestäneet päivänvaloa, nykyjään sen tekevät mediat yhdessä somen kanssa).

Kuka aloitti miksi-kysymysten sarjan? Oikea vastaus on Kreikan klassiset kyynikot Khyrossippos johtotähtenään, mutta Sokrates on kuuluisin iso MIKSI. Platon oli sitä mieltä, että myyttien jumalat oli tehty väärällä tavalla ihannoiduksi ihmisiksi, jotka syyllistyivät samoihin erehdyksiin kuin tavalliset kuolevaiset. Todellinen jumalalinen identifioidaan Platonilla ylempään tasoon, joka on ymmärrettävä filosofiseksi rakennelmaksi, eikä miksikään mystiseksi, luulojen täyttämäksi epämaailmaksi. Sokrates on kaiken tämän välillä sukkuloiva suulas MIKSI, sillä Sokrateen kritiikki Homeroksen, josta katsotaan alkavan länsimainen kirjallisuus; esimerkiksi Dantella oli esikuvanaan roomalaisen Vergiliuksen "Aenis"-runoelma, johon Ilias ja Odysseia olivat ratkaisevasti vaikuttaneet (8), jumalia kohtaan oli aikaan lajissaan vallankumouksellista: se veti jumalat alas ihmisten maailmaan hersyvien hekottelujen saattelemana pilkaten. Juuri nämä puheet muodostivat eräänlaisen hänen oman eettisen linjansa retorisen manipuloinnin sarjan jankuttamalla koko ajan kyllästymiseen saakka totuuden tehokkaasti esiin tuonutta MIKSI-kysymystä. Näin Sokrates paljasti asioiden todellisen luonteen ja ihmisten suuren typeryyden.

Miten tämä miksi-kysymys sitten liittyy brittiläiseen LGBTQ-lehteen? Kovinkin oleellisesti, sillä tätä lehteä lukiessani löysin vielä sen jo monelta muulta medialta, ja etenkin someraivolaisilta kadoksissa olleen tärkeän Platonin Sokrateehen istuttaman miksi-kysymyksen (9). Helsingin uudesta Oodi-kirjastosta on tullut alkuaikojen epäilyistäni huolimatta lempikirjastoni, ei pelkästään sen myöhäisten aukiolojen tai rennon asiakaskunnan ja keskisen sijainnin takia, vaan myös enakkoluulottoman vapaahenkisen sekä innostavan valikoimansa ansioista.

Yksi tällainen raikas tuulahdus Oodin lehtihyllyillä on miksi-kysymystä (ihmeellistä myös gay-maailmassa) vielä harrastava maailman ehkä paras gay-lehti, brittiläinen Attitude- Magazin, jonka vakioräplääjiin ilolla tunnustaen kuulun, sillä britit osaavat yhdistää - oli sitten kyse puutahanhoidosta tai homoilusta tai homoilusta puutarhassa - tyylin, älyn ja lämminhenkisen elämänmaun, toisiinsa sopivan nautinnolliseksi paketiksi, ilman rasittavia sosiaaliporno-otsaryppyjä tai hikeä otsalla, mikä olisi kaiketi aika sula mahdottomuus Suomessa, ajatellen mikä alentava tilaa gay-kulttuuritarjonnassa (missä?) parhaillaan on (toivottavasti vain väliaikainen, sillä on kamalaa, ettei edelleenkin itseään vahvasti syrjivällä, valtakulttuurista katsottuna, näkymättömällä vähemmistöllä ole mitään yhteistä - ei edes yhteisiä viihtyisiä tapaamispaikkoja tavata kasvokkain ja purkaa hieman keskinäisiä pelkoja ja niistä johtuvaa vihaa...). Istun usein luppoaikoina, odottaessani pääsyä alakerran Kino Reginan näytöksiin, Oodin lehtihyllyjen ääressä lukemassa Attitude-Magazinea, joita suosittelen lukijoille lämpimästi, ainakin nyt kun olen ne kaikki hyllyssä olleet taas Oodiin palauttanut.

Lähteet:

(1) Bertrand Russell "Länsimaisen filosofian historia osa I sivu. 215.

(2) Kennet Ruth Hesarin Vieraskynä -palstalla 20.1.2108.

(3) Kennet Ruth Hesarin Vieraskynä -palstalla 20.1.2108.

(4) Will Durant "Kreikan kulttuuri" (WSOY 1951) sivu 515.

(5) Ylen uutiset 14.7.2020 tapaus Mv-lehti vastaan dosentti Bäckman, Ilja Janitski ja hovioikeuden päätös.

(6) Jörgen Gaaren ja Öystein Sjaastad "Peppi ja Sokrates-filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan" (Kirjapaja 2003).

(7) Tunnettu vasemmistolainen professori Heikki Patomäki kirjoitti 18.huhtikuuta 2018 blogissaan siitä, mitä trollaajat tekevät ja mitä he saavat aikaan.

(8) Edwin Linkomies "Homeros" (Otava 1948) sivu 6.

(9) Attitud-Magazine numbers: "June 2019, Summer 2019, April 2019, March 2019, December 2019, January 2020, February 2020, April 2020, March 2020, August 2019, January 2019, December 2018, November 2019, October 2019, Sebtember 2019, May 2019, Jyly 2019".