Miksi meidän muka pitäisi tietää Hannele Laurin miehistä kokonaisen kirjan verran?

26.08.2021

Teksti Harald Olausen

Hannele Lauri on sanellut itsestään ja uransa miehistä kirjan itsestään (ja hänestä itsestään) kiinnostuneelle kirjailijalle.
Hannele Lauri on sanellut itsestään ja uransa miehistä kirjan itsestään (ja hänestä itsestään) kiinnostuneelle kirjailijalle.

"Hannele Laurin ura teatterissa, televisiossa ja elokuvissa hakee vertaistaan. Hän on näytellyt kuudella vuosikymmenellä klassista draamaa, komediaa ja sketsejä. Ura ulottuu Shakespearen Ofeliasta Spede Pasasen Naisen logiikkaan. Palkitun ja karismaattisen näyttelijän uusin päärooli on Johanna Vuoksenmaan elokuvassa 70 on vain numero. Kirja kertoo, kuinka tamperelaisen everstiluutnantin tytär nousi maan suurimman teatterin lavoille ja viihdemaailman huipulle. Se kuvaa avoimesti Hannelen onnenhetket ja pettymykset - vaiherikkaan ja itsenäisen naisen taipaleen näyttämötaiteen kuohuvilla kentillä."

-Panu Rajala "Hannele, näyttelijä" (Otava 2021).

Ilta-Sanomat ja iltalehti ovat Suomen johtavia naisten viihdelehtiä, joiden seassa tarjoillaan myös joskus oikeita uutisia, kannanottoja ja silkkaa propagandaa, jos niin tarvitaan. Mutta ei tällä kertaa. Lehtien pääjutut olivat taas ikävällä tavalla vain perinteistä humppahömppää pullollaan - silläkin uhalla tutustumme tässä jutussa yhteen sellaiseen. Ostin tänään uteliaisuudesta molemmat lehdet, koska huomasin Ilta-Sanomissa aina yhtä järkyttävän, Hannele Laurin haastattelun ja Iltalehdessä aina yhtä Suomea kaipaavan ja ruotsalaistuneen, Arja Saijonmaan haastattelun. Molemmat nyt jo luonnollisen iän myötä rupistuneet naiset ovat olleet oman aikansa kaunottaria, siitä ylpeitä ja sillä miesten maailman ehdoilla itsensä tykö tehneitä voimakastahtoisia "Niskavuoren Heta"- vallasnaisia (mutta eivät mitään taistelevat kotkottajat Lenita Airisto& Kirsti Paakkanen-ladyliketyyliä). Halusin katsoa, mitä ikä on heille tehnyt, heitä muuttanut - jos nyt lainkaan - tai pahentanut, niin kuvissa kuin niissä kertomuksissa, mitä he halusivat meidän heistä tällä kertaa uskovan. En seuraa viihdykettä lainkaan lajikkeena, enkä ole kuullut kummastakaan lähes kymmeneen vuoteen. Luulin heidän jo kuolleen (anteeksi omaiset). Iltapäivähömppälehtien Lauri-Saijonmaa-tapaukset vaikuttivat yhtä kiinnostavilta kuin mäntysuovan raikkaat leväperäiset Sanni ja Marleena lautalla elokuvassa Tukkijätkät sen jälkeen kun lautta oli törmännyt kiviin rajujen ja kosteiden ensi-iltajuhlien jälkeisenä ankeana aamuna. Ero kuvissa eiliseen kuviteltuun ja todelliseen tähän päivään oli silmäänpistävä. Siinä missä Hannele Laurin leikelty naama botox-huulineen näytti lähinnä menneen ajan dresdeniläisen 1800-luvun alun posliininukkekaupan jähmettyneeltä ylijäämätuotteelta juuri lentämässä roskakoriin, Saijonmaa (jonka olen nähnyt puolialastomana hänen Hernesaaren kodissaan vuonna 1990 kun haastattelin häntä radioon) näytti edelleenkin korkeasta iästään ja naamankiristelyistään sekä väkinäisestä mediamiellytämishymystään ruskeiden hampaiden välistä vilautettuna kuin saunanpuhtaalta savolaiselta kykkimässä yhteispaskahuussissa myrskyisessä suviyössä.

Mutta tarinaan. 69-vuotias näyttelijä Hannele Lauri kertoo tämän päivän Ilta-Sanomien Viihde&Kulttuuri osastolla toimittaja Wilma Ruohiston tekemässä jutussa, "ettei enää etsi suurta rakkautta". Miksi etsisikään. Jutusta saa sellaisen kuvan, että niitä on riittänyt muisteltavaksi asti vanhuuden varalle. Me tiedämme sen ja siksi me olemme maksavina lukijoina istuttaneet odotuksiemme kautta häneen tuon kaiken ja hän sen sen alitajuisesti itseensä sisäistänyt kuin ääni, joka sisältäpäin käskee hänen olemaan kiltti tyttö, vaikka hän ei ole sitä koskaan ollut eikä tule yhtä todennäköisesti koskaan olemaankaan, koska ei ole enää tyttö, mutta tuhma hän on. Sen näkee hänen amisuhoa tihkuvissa viinanverestämistä silmistään ja tupakansyömistä hampaistaan. Muuten emme ostaisi lehteä. Jos Hannele lepsuilisi (ja ehkä lesboilisi) ja ilmoittaisi tulleensa uskoon, vieläpä joksikin vapaan hurlumheihörhösuunnan riivaamaksi julistajaksi seisten Helsingin Aseman edessä narkkarilauman keskellä itkusilmin todistamassa Jeesuksen rakkaudesta maan matalinta matoakin kohtaan, ja vielä muurraneensa vuosikymenet keskustelua -meidän tavallisten ihmisten moraalista - ja pahennusta herättäneen iloreikänsä umpeen, hylkäisimme ja ehkä jopa ristiinnaulitsisimme pettyneenä hänet hänet, sillä hän ei enää tekisi syntiä meidän puhtoisten puolesta, ja siten pelastusopin mukaisesti pelastaisi meidät uhraamalla itsensä puolestamme. Tällaisen roolin kirkko on hänelle syntiselle varannut. Ehkä hän ei siksi puhu jumalasta. Juuri siksi me myös haluamme tuhman, irstaan, sikailevan, humalaisen, homssuisen ja perkeleitä krapulassa suustaan päästelevän sisaremme takaisin, joka selkeästi antaa ymmärtää antavansa. Me haluamame taas nähdä Räyhä-Hannelen, sellaisen joka aamuyöllä kapakasta kontillaan kotiin kontattuaan ennen sammumistaan näyttää häntä kauhuissaan tuijottavalle pukumiesdemarihomokoirankusettajalle keskisormea ja huutaa perään "Haista vittu! Se tekis sulle kerrankin hyvää", missä hän tietenkin objektiivisesti katsottuna olisi oikeassa. Mutta ei hän halua olla oikeassa, hän haluaa rienata meitä hyviksiä elämällä paheellisesti öykkäriden kaikkea hyvää makua, kohtuullisuuden sääntöjä ja kunniallisia tekoja vastaan pirun saatanallisten säkeiden innoittamana ja tahdissa samalla irvistäen suustaan kauhistuneiden katseidemme eteen kurjien kamalan kohtalon; Hannele on tarina nyrjähtäneestä, mutta edelleenkin porskuttavasta naisesta, jolla oli joskus ehkä paljon, ja joka lopulta ehkä kielsi kaiken sen, minkä olisi vielä ehkä saanut.

Silti tarina on banaalisti kerrotu. Miten muuten banaalia tarinaa voisikaan kertoa. Molempien viihdeläpysköjen tasotonta tilantäytettä voi pitää "Curiositas" ja "srupulositas"-käsitteiden ympärille rakentuvana rikkiviisaana uteliaisuutena sekä saivartelevana tunnontarkkuutena, silloin kun kyseessä on selektiivinen muisti eli se, mitä milloinkin ja miksi, kerrotaan julkisuudessa, ja kuka kertoo eli saa toimia "puhuvana päänä (Janne Saarakkalan mainion automonologin nimi). On ollut hämmästyttävää seurata näiden kahden naisen minäkeskeisen infotulvan vyörystä samaan aikaan, kun maassa olisi pitänyt heidän johdollaan keskustella todellisista ongelmista eikä vain kahden divan sattumalta onnistuneesta elämästä. Lauri ja Saijonmaa vertautuvat väkisinkin tätä taustaa vasten kahteen entiseen elokuvatähteen, ranskalaisiin Catherine Deneuvehen ja Birgitte Bardotiin, jotka arvostelivat rajusti muutama vuosi sitten #MeToo-kampanjaa kumpikin omalle tyylilleen uskollisen ylimielisesti oman typeryytensä jälleden kerran omaksi häpeiksiin julkisuudessa näyttäen. Bardotin mukaan suurin osa tapauksista oli tekopyhiä, naurettavia ja epäkiinnostavia, mutta Paris Match lehden haastattelun mukaan hän kuitenkin tarkensi viitanneensa erityisesti näyttelijöiden esiin tuomiin tapauksiin, ei naisiin yleensä, eikä siksi joutunut yleisön tulilinjalle kuten onneton kollegansa Deneuve. Birgitte Bardot, joka on nykyisin tunnettu äärioikeistolaisista mielipiteistään sekä islaminvastaisista ja maahaanmuuttokriittisistä kannanotoistaan, on saanut peräti viidet sakot rotuvihan lietsomisesta ellei jo tätä kirjoittaessa toiset viidet lisää. Bardot on nykyisin kotimaassaan varsin inhottu ja ristiriitaisia tuntemuksia ihmisissä herättävä henkilö. Haastattelu liittyi julkisuudenhakuisesti hänen tuoreiden muistelmiensa markkinointikampanjaan - hieman samaan siis kun nyt Hannele Laurin kirjasta kertova juttu IS:ssa. Catherine Deneuve sai sen sijaan sanoistaan niin ankaraa julkista tukkapöllyä, että joutui pyytämään anteeksi seksuaalisen ahdistelun uhreilta säilyttääkseen edes jotenkuten kasvonsa maassa, joka on sentään "vapauden, tasa-arvon ja veljeyden" kotimaa (pitää myös muistaa naisten tärkeä rooli ensi kertaa vallankumouksissa, sillä naiset aloittivat kansaa raivostuttaneiden Mari Antoinette-juorut vailla toden hippuakaan (mm. jos teillä on nälkä, syökää leivoksia) johtivat protestimarssia Versaillesin palatsiin, jonka jälkeen kuningas perheineen vangittiin ja myöhemmin teloitettiin giljotiinilla).

Hannele Lauria ei voi verrata kumpaakaan edellä mainittuun ranskattareen siksi, ettei hänellä ole koskaan tuntunut olevan muuta agendaa kuin toimia suomalaisen pulleamahaisen miehisen öykkärikulttuurin viihdyttäjänä ylpeänä omasta pissisheitukkaroolistaan heidän ehdoillaan. Hän on tänään yhden päivän kuitenkin ajankohtainen, ei siksi, ettei puhu näistä asioista, vaan Panu Rajalan hänestä kirjoittaman elämänkerran "Hannele, näyttelijä" (Otava 2021) ansiosta, jos sana ansio ei viittaa hänen ansiottomuuteensa. Vertailun vuoksi Arja Saijonmaa on aina ajankohtainen, jos hän vain niin päättää ja on tarvis. On hänellä miehistä kokemusasiantuntijana leveämmät hartijatkin; on kuuluisaa kreikkalaissäveltäjä Mikis Theodorakista, huhujen mukaan (lauloi hautajaisissa) Ruotsin murhattua pääministeri Olof Palmea, norjalaista miljardööriä, tunnettua suomalaista laulajalegendaa ja ties mitä menneiden aikojen rikkaita, kuuluisia ja vaikutusvaltaisia miehiä. Mutta erotukseksi moukkamaisesta landetusbero Hannele Laurista 76-vuotias kosmopoliittisen pillun omaava Arja Saijonmaa ei lavertele mitään turhia rakkaukistaan säilyttäen asiakkaidensa luottamuksen hautaan saakka; hänen ei tarvitse, sillä hänen entiset miehensä ja heidän suhteensa kertovat hänestä jos ja kun on tarvis. Ja siinä missä Saijonmaa on ollut hillityn etäinen femme fatale-osastolainen, Lauri on päästellyt täysillä öykkärirähisijäminäänsä esittäessään räväkkää viinikkalaistyttöä, joka kasvoi Tampereelta Helsinkiin yli kaksi sukupolvea matkalla täysikäiseksi Spede Pasasen sylissä. Mikä näitä kahta ikonista naisartistia sitten oikein yhdistää, paitsi noin suunnilleen sama sukupolvi ja sukupuoli? Ei oikein mikään muu kuin narsistinen itseihailu ja perso kehuille. Sen verran saamme IS:n jutussa ja kirjasta etukäteismaistiaisia Hannele Laurista (o.s Markkula), että teatterin pariin veti hänet äidin teatterinharrastus. Se onkin periferisessä Tampereella perinteisesti ollut se ainoa kunniallinen tavallisen tytön tarina tiestä tähtiin - näyttelijäkin hänestä tuli lukiolaisikäisenä avustajanroolissa Pyynikin kesäteatterin Seitsemässä veljeksessä. Kun hän tekee vain 24-vuotiaana debyyttinsä elokuvanäyttelijänä, hän on tekstin mukaan "tukevasti" naimisissa ja kahden lapsen äiti, minkä voi tulkita monella tapaa, kun on ensin lukenut sen, miten tukevasti, ja miten hän naimisiin päässyt.

Näin meille tarjoillaan rivien välistä kiinnostava kuva naiseen, joka selvästikin syö miehiä aamiaiseksi. Onkohan näin? Miksei Lauri puhu mistään muusta? Eikö hänellä ole muita kiinnostuksen kohteita kuin oma ulkonäkö ja se, miten miehet ovat hänet nähneet ja häntä käyttäneet? Aika julmaa, vanhanaikaista ja turhaa. Mutta missä on ihminen nimeltään Hannele Lauri? Onko edes sellaista käheän viinan ja tupakan syövyttämän ja meille tavallisille ihmiselle mainoksista tutun äänen alla jossain piilossa odottamassa vuoroaan laulaa nätisti kerran kaikki ulos kuin satakieli? Kirjailija Panu Rajala ei kerro sitä, kun ei halua eikä sellainen myy. Sen sijaan hän kertoo kirjassaan, miten Hannele Lauri erosi silloisesta miehestään, näyttelijä Hannu Laurista, kun tämä oli jäänyt kiinni suhteesta toiseen näyttelij(jättäreen): "Toisaalta Hannele ei ollut yllättynyt miehensä käytöksestä, tällaista oli odotettavissa. Naiset tulisivat vastakin piirittämään näyttelijää, joka oli altis houkutuksille. Näitä ei vain pitäisi ottaa liian raskaasti. Kuitenkin hän otti". Mitä ihmettä, onko tämä "kuitenkin hän otti" -kökkökielinen (toimittaja Ruben Stillerin legendaarisesta kepun kökkö (tai paska-)-traktorista sovellus. Ilmaus aiheutti hänelle kepulaisen radiojohtaja Tapio Siikalan toimesta potkut Ylestä yhtenäis- ja konsensus-Suomen poliittisen korrektiuden hengessä sen lopulla.) salatirkistelyä lupaava rimanalitus tarkoitettu puhdistamaan Lauria rivien välistä alkusoittona sille, miksi hänestä tuli se tunnettu "julkkismiesten näyttelijätärviihdyttäjä" Helsingin pintajulkkisten yöelämässä, mistä kirjakin kertoo pitkät tovit? Ei vaikuta kiinnostavalta tai innostavalta näkökulmalta kun tuo kielikin on tuota kepulaiskökköilyä. Rajalan tekstin alhaisuus paljastaa kenelle se on tarkoitettu. Sille samalle kaupunkeihin maalta väkisin imettyihin (jotka eivät päässeet tai ehtineet ja uskaltaneet Ruotsiin paremman leivän ja Volvon toivossa) yksinkertaisiin maaltamuuttajiin, joiden isoisät ja -äidit seisoivat rankkasateessa kylän ensimmäisen marketin vihkiäisten "kaksi kahvipakettia yhden hinnalla"-jonossa, ennekuin siirtyivät toiseen jonoon kuulemaan miten "Kolmatta linjaa tultiin takaisin" ja saamaan itse Frediltä levynkanteen "-50 ovh:stä"- nimmarin.

Tällaista elämänarvoja ja ihmisyyttä pilkkaavaa ja vääristävää "mukajournalismiin ja mukadokumenttielämänkertakirjallisuuteen" naamioitumista voisi hyvin kutsua siksi samaksi kieroksi valheeksi, joka on pukeutunut totuuden vaatteisiin Vladimir Vysotskin laulun "Valheesta ja totuudesta" tapaan, maksattaakseen omat unelmansa ja korskean elämänsä kalliit kustannukset lammasmaisilla ja helposti alistettavilla, pelotelluilla ja aina mennen tullen yhtä varmasti nöyryytettävillä alamaissieluilla. Hannele Lauri on tämän menneen vilunkiajan SF-Filmiparaatin yhden langenneen naisen viihdytysjoukot, eräänlainen Marlene Dietrichin pikkusiskona halpis-Marilyn, jonka tehtävä on saada meidät uskomaan (kännissä se onnistuukin; siis me kännissä, Lauri on aina kännisä kun mahdollista ainakin julkisuudessa). Kun Ilta-Sanomien juttua lukee hieman pidemmälle, huomaa kirjan olevan kirjoitettu pikkuhärskiin suomalaiseen tapaan niille kristillisdemokraateille, jotka ovat päässeet seksikammostaan seksihimonsa tunnustaviksi keskivertokansalaisiksi. Kirjan olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa tekopyhyyden laudaturin homokammollaaan suorittanut umpuskovainen ja äärioikeistolainen Päivi Räsänen, joka ei vedä vertoja 1980-luvun Kristillisen liiton porno-Ronkaiselle. Pastori Ronkainen oli kristillisten pornovastaava, joka joutui lukemaan kaikki maassa ilmestyneet pornolehdet ja tustumaan huoriin (ilmeisesti se ei kuulunut toimenkuvaan, porno-Ronkainen kaipasi vain välillä elävä lihaa ja otti ohjat omiin käsiinsä), tietääkseen mitä piti vastustaa tunnetuin loppuserauksin; Ronkainen alkoi kännätä, erosi diakonivaimostaan ja liikuskeli huonojen naisten seurassa, kunnes jumala eli hänen äänestäjänsä rankaisivat Ronkaista tipauttamalla hänet eduskunnasta pois rietastelemasta jumalan kansan pitkään piikkiin. Rajalan paasaamisessa on jotain samaa lopputulemaa kuin porno-Ronkaisen odotetussa kohtalossa ja siitä kerrotuissa tarinoissa; pikkutuhmaan tirkistelyjournalismiin "koko kanssa röökimuijan" kaappiin tyypillisesti kuuluvaa lapsellista vihjailua Pikku Kallen vitsien tapaan ja juuri siksi se on kiinnostavaa ja myy kuin häkä tulevia isäinpäiviä, pikkujouluja ja jouluja - kevään allennyúsmyynneistä nut puhumattakaan- ajatellen. Ja juuri siksi se on kirjoitettukin; Hannele Lauri saa hyvät bailausrahat kirjasta loppuelämäkseen, jos hyvä onni potkaisee ja kansaa kiinnostaa elähtäneen tekoblondin vitsit ja navanaliset murjautukset Tampereen murteella kuin (t)Ransu-koira aikoinaan vitsailemassa pienessä hönössä ilmaisen kaljan toivossa Tillikassa.

Loppua ei tarvitse kertoa eikä paljon asiaakaan, sillä sitä ei Laurin kirjassa ole kirjan kuin nimeksi otsikon lisäksi kovinkaan paljon. Riittää kun Hannele kertoo, miten morsiuspukuinen näyttelijä kävi hieman hymyilemässä naisista kovasti pitävän balladirapsikurkku Leonard Coheniin, joka siltä istumalta kutsui näyttelijättären tietenkin konserttiinsa. Mutta mitä sitten tapahtui? Juttu ei kerro, eikä sen tarvitsekaan kertoa, sen enempää. Kyllä me pastori Ronkaisen koulimat salavittumaiset ja aina pahaa toisistamme valmiit uskomaan, ja siitä selän takana puhuvat suomalaiset tiedämme, mitä sitten tapahtui ensin takahuoneessa ja lopulta hotelli Kämpin sviitissä. Lopun kirjoittavat meidän kaikkien päissä räsäsläisten syyllistävissä mielissä synnytetyt "likaiset mielikuvitukset" kaikista niistä inhottavuuksista ja iljettävyyksistä, mihin kahden vahvassa viinassa marinoidun kiihkeän lihan kaipuu toisiinsa (kuin jing ja jang yhtyisivät toisiinsa jossain Kiinan muurilla kaukana Mongolian aroilta kajastuva usvainen hämärä) pahimmissa tapauksissa voi johtaa yhtenä elämän eteen tarjoutuvana sattumanvaraisena oikullisuutena. Tähän uteliaisuuteen kirjan markkinointistrategiana toimivat tirskistelyluukkuodotukset perustuvatkin. Jutut ovat pikkutuhmia, mutta eivät mene suoraan asiaan oikeilla sanoilla, vaan jättävät Päivi Räsäsellekin mahdollisuuden tutkia, pilkataanko kirjassa jumalaa vai loukataanko sukupuolisiveyttä? Sillä Räsänen toimii pirun, joka on pukeutunut jumalan kaapuun, laskuun, hajottaessaan ev.lut-kirkkoa - samoin kuin toisen äärilinjan Kai Sadinmaa - sisältäpäin ollessaan "mukahuolissaan" siitä, kuka panee ja miten. Eihän kristillisessä perinteessä kukaan ole koskaan siitä ollut, kuten ei ketä pannaan, huolissaan, vaan siitä, kuka saa panna ja miksi (verhojen takana tietenkin), siis miksi siitä olisi huolissaan ne, jotka saavat aina panna kulissien takaa ketä haluavat ja kuinka paljon haluavat meidän tavallisten ihmisten pidätellessä pakolla himojamme jonkun puolilahon Origeneksen runkkulakon takia?

Ja sitten ne kootut selitykset kun toinen puolisko ei ole väittämässä vastaan eli suomalaiskansallisesti kosto: Hannelen suosio häiritsi jutun eli Hannelen omasta mielestä hänen miestään: "Hannu Lauri ei kestänyt sitä, että huomio hänestä, arvostetusta teatterinäyttelijästä (taas hyvä kysymys: kenen muun kuin arvostetun teatterinäyttelijän mielestä?) oli kääntynyt hänen tv:stä tuttuun vaimoonsa." Selitys on tietysti ontuva ja syyllistävä, ja kenekäs muun kuin Hannelen itsensä kertomana selvä valhe. Avioliiton lopussa haisee yhtä vahvasti tuhti suomalainen humala kun sen alussakin kihloja ostellun ravintola-illan jälkeen Helsingin Asemaravintolassa, kun taksilla entiseen yhteiseen asuntoon yöllä ajanut Hannele heittää draamaqueeninä ilmeisesti taas vahvassa humalassa miehensä ikkunan rikki kivellä, eikä koskaan maksanut uutta ikkunaa, vaikka mies moneen kertaan oli heilutellut heidän enää sen jälkeen ilmeisen harvoin tavatessaan laskua kostoksi kostosta Hannelen punanenän alla. Sen jälkeen jutun ja kirjan mukaan Hannelen elämä muuttui täysin ja meille lukijoille jää sellainen käsitys, että kaikki ennen tätä, ja erityisesti Hannelen kertoma dramaattinen loppu, antoivat hänelle oikeuden olla se julkisuudessa rööki poskessa ja tekoripset silmistä valuva hepsankeikka, kuin millainen kuva hänestä piirtyi lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi takaraivoomme, ennen kuin hänellä alkoi epäonnnistuneiden kasvojen sarjakohutusleikkaukset, niin että hänestä tuli Suomen Liza Minnelin ja Michael Jaksonin väliin sijoittuva jähmettynyt muisto ajasta, silloin joskus kauan sitten, kun hänkin Tampereen Viinikassa hymyili muutaman lasillisen jälkeen niin luonnollisesti kuin vain näyttelijä nyt vain melkein selvänä osaa ilman yleisöä. Lopulta jutussa seuraa se mielenkiintoisin osuus, mistä puhutaan kampaajalla, taksissa ja Kaija Koon keikan tauolla; Hannele Laurin julkkismieslista - sitä vain ihmetellään, miten vähän siinä on nimiä, ettei vaan joku olisi unohtunut, kuten itse kirjan kirjoittaja, joka tuntuu olevan itsekin kovin perso sekä julkisuudelle että sen tarjoamille hepsankeikkamaisille julkisuustyrkyille, jotka tyhmyyttään ja parantumatonta alkoholismiaan uskovat omiin valheisiinsa, sillä siitähän tässä on kysymys, kun Hirviö (yrittää) rahastaa (entiselllä) Kaunottarella. Mutta saas nähdä käykö niin vai tietääkö vanhavennamolainen kansa sittenkin paremmin.