Miksi sotakirjoja ei pidä lukea?

Teksti Harald Olausen

Kirjoitin kesällä DigiVallilassa (https://www.digivallila.com/l/totuus-on-suhteellista-kesalla-1944-uutuuskirjan-mukaan/) toimittaja Jukka Halosen uutuuskirjasta Kesä 1944 (Docendo 2023) rehellisesti kriittisen arvion. Minusta kirja oli huono eikä sitä olisi pitänyt julkaista lainkaan. Ylipäätään olin artikkelissani sitä mieltä, ettei sotakirjoja pitäisi kirjoittaa tai lukea lainkaan siksi, että ne ovat satuja vääristäen lukijan maailmankuvaa usein jopa vaarallisesti aggressiiviseen häiriintyneisyysluokkaan saakka, joskus suurtakin vahinkoa ympäristölleen aiheuttaen.

Toimittaja Halonen, jonka tunsin joskus vuosia sitten töitteni kautta ja hieman 1980-ja 1990-luvuilla vapaa-ajallakin, hermostui kovasti asiasta. Taisi käämit oikein palaa kunnolla. Halonen alkoi lähetellä sähköpostiini uhkaavan sävyisiä viestejä, joihin en tietenkään vastannut, koska ne alkoivat aina samalla sanalla: ÄÄLIÖ! Olin harmissani, mutta kirjassa oli muitakin perustavanlaatuisia ongelmia kuten se, että kirjan jutut olivat kirjaan sopimattomia - alun perin Iltalehdessä julkaistun sarjan osia - lehteen sopivia mutta kirjaan ehkä ei, ei ainkaan ilman toimittamista ja uudenlaista dramaturgiaa. Taitto oli lisäksi kovin epäselvä ja suttuinen, ja kuvat liian pieninä katselua haittaavina postimerkinkokoisia. Ongelmia oli siis kylliksi, vaikka muille jakaa.

Mutta miksi sotakirjoja ei sitten pitäisi kirjoittaa tai lukea? Miehisessä kulttuurissahan pyhiä asioita on, kuten Halosellekin tuntuu olevan; kalastaminen, urheilu ja sotajutut. Ihan samaa asiaa on pohtinut professori Timo Airaksinen uutuuskirjassaan Lukea Kirjoittaa Ymmärtää kirjallisuuden puolesta (Robustos 2023). Airaksinen on samaa mieltä kanssani sotakirjojen turmiollisuudesta ja typeryydestä. Ne kun ovat usein täyttää roskaa. Airaksinen ottaa esimerkiksi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) sodasta, joka on oikeasti käyty, kuvaten olemattomia tapahtumia. Esimerkki on hyvä siitä, millaista roskaa ne ovat.

"Jokainen kirjan virke on sepitettä, koska kerrotaan kuvitteellisista tapahtumista. Samalla teksti kutsuu mukaansa lukemaan ikään kuin tapahtumat olisivat totta ja Rokka olisi tehnyt kaikki ne sankariteot, joista hänen kohdallaan kerrotaan." Airaksisen mukaan Rokka ei ehkä ole paras esimerkki tässä yhteydessä, koska hän on kuin Kalle Kustaa Korkki sodan pyörteissä. Minusta esimerkki on loistava. Airaksinen perustelee väitteensä sillä, että sotahistorian popularisoiminen tuottaa miehille ikään katsomatta seikkailukirjoja, ja samalla lietsoo isänmaallista henkeä ja nationalismia. Ja se, jos mikä, on aina vaarallista.

"Kirjoittajan valtio, kansa ja armeija ovat aina voittajia. Tappiot eivät kiinnosta. Kuinka kaikki voivat olla voittajia? Eikö joidenkin pidä hävitäkin? Tällaiset kirjat ovat negatiivisesti relevantteja, joka tarkoittaa, että ne ovat haitallisia ihmisen elämän ja yhteisen etiikan kannalta. Ne vastustavat tarmolla ajatusta – totuutta – sodasta onnettomuutena ja helvettinä." Airaksinen on lukenut paljon, myös lapsena kuuluen siihen viimeiseen sukupolveen, joka oppi kaiken kirjoista, ja siksi ymmärtää seikkailujen kuuluvan lapsuuden tiettyyn vaiheeseen, myös sotatarinoiden, kunhan ne jäävät sinne jonnekin. Airaksinen perää terveen järjen perään ja sanoo, että silloin kun ymmärtää asiat ja niiden merkitykset väärin, olisi olo kuin olisi väärällä asialla, ja vieläpä palvelemassa vääriä jumalia.

"Sodan jumala ei ole uljas Mars vaan julma Molok, joka syö uhrinsa ja jonka palvonnasta ei seuraa mitään hyvää. Kaikki nuo hyllymetrit sotakuvauksista uskottelevat lukijalle, että me olimme urheita sotilaita, jotka kuljimme uljaiden johtajiemme kanssa voitosta voittoon. Sotasankarit nostetaan esiin. Viheliäinen vihollinen on julma ja vaarallinen, mutta meidän puhtaat aseemme ansaitsivat kaikki saamamme voitot. Ikävä todeta, että tietokirja saattaa olla myös haitallinen kulttuurin ymmärtämiselle ja kehitykselle." On joitain hyviä (sodanvastaisia) sotakirjoja, kuten vaikkapa Joseph Hellerin Catch-22 ja tietenkin Sotamies Svejk, mutta ne ovatkin sitten kokonaan toinen tarina ja asia, koska ne ovat hyvää ja koskettavaa kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.