Miksi valintani ja on ehdottomasti: EI URPILAINEN!

Teksti Harald Olausen

"Suomalaiset ansaitsevat arvoiltaan tinkimättömän, kokeneen ja maailmanpolitiikkaa syvällisesti tuntevan presidentin. Tule mukaamme tekemään Jutta Urpilaisesta seuraava Suomen tasavallan presidentti."

-https://www.sdp.fi/juttapresidentiksi/

Teksti on samalla kertaa sekä sujuva että politiikan luonteen hyvin paljastava. Urpilainen pitää toki kiinni arvoistaan, mutta ei tee sen edellyttämiä ja mukaisia päätöksiä, jos ne uhkaavat hänen omaa uraansa tai puolueensa, tai minkä kulloinkin hänen edustamansa järjestön, etuja. Politiikka on huijaamista ja politiikko on luonteeltaan selittäjänä valehtelija. Mutta Urpilainen on vieläpä halpa sellainen, jonka naamasta paistaa läpi se kun hän huijaa, ihan samoin kuin kansanedustaja Pia Kaumallakin (kok.).

Nyt on sitten naamaansa vääntelevän tekovitsikkään keskustaoikeistolaisen Alexander Stubbin rinnalle ilmestynyt toinen samanlainen tekovitsikäs naamanvääntelijä ja "keskustaoikeistolainen" presidenttiehdokas, jota katseltuaan ja kuunneltuaan viisi minuuttia, alkaa kauhuissaan miettiä, joutuuko jompaa kumpaa näistä seuraamaan seuraavat kuusi+ kuusi vuotta medioista lähes joka päivä? Niinistöhän oli presidenttinä aitosuomalaiseen tapaan onneksemme huumorintajuton tylsimys ja tosikko, jolla oli aina tiukkaa asiaa kerrottavana otsa kurtussa - juuri siksi häntä arvostetaan edelleenkin yli kaikkien mahdollisten rajojen!

Yhdessä asiassa Jutta on paikallaan. SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuotavaan laivaan suostunut Jutta Urpilainen, jos kuka, on oikea nainen lausumaan vaalisloganin "Ketään ei jätetä", sillä hän jos kuka tietää miltä tuntuu, kun demari kääntää päänsä juuri sillä hetkellä, kun on saanut isosta SAK-saappasta takalistoon kolmensadan vaihingoniloisen hurratessa, ja sattuu sydämeen, kun muut ovat hänet kirjaimellisesti jättäneet, sen jälkeen kun Urpilainen oli melkein muuttaa SDP:n kokonaan porvaripuolueeksi.

Oli jotenkin irvokasta seurata eilen demarien mediasirkusta netin välityksellä, kun yhtäkkiä poliittisesta koipussista julkisuuteen pelastamaan SDP:n uppoavaa vaalilaivaa kaivatun, ja pitkään pannassa epäsuosittuna olleen, Jutta Urpilaisen, suitsutusta näiden samojen vihollisten suilla, jotka hänet potkivat ulos puheenjohtajan paikalta, ja muuttivat Urpilaisen oikeistolaista politiikkaa piirun verran - ainakin aikeiltaan kansa silmissä - "vasemmistolaisemmaksi". Tämähän on vain teatteria muistakaa!

SDP:n presidenttiehdokas, komissaari Jutta Urpilainen, on yhtä kuin paljon lupaava ja vähän tekevä puolueensa aina valmiina kumartamaan siihen suuntaan, josta kuvittelee olevan itselleen suurinta hyötyä ja vähiten haittaa. Se on ollut, ja tulee aina olemaan, SDP politiikan kuumaa taktista ydintä ja yksi syy, miksi demareita ei pidä äänestää, sillä SDP ei ole enää ideologinen puolue, vaan amerikkalaiseen tapaan markkinahumuinen vaalitoimisto, huippumallina nykyisin toimivan Sanna Marinin hengessä.

SDP on nykyisin "miespersuvuodon" takia etupäässä naisten ja matalapakkaisten puolue, vaikka ei ajakaan heidän etua. Kauppa-apulaiset, lähihoitajat ja toimistotyöntekijät äänestävät silti uskollisesti SAK:n poliittisena siipenä toimivaa puoluetta, vaikka se ei käytännöllisesti ole koskaan tarvinnut heitä muuhun tehtävään kuin äänestämään SDP:n sak-laisia ukkoja valtaan. Viime viikolla dramaattisesti eronneen JHL:n ex-puheenjohtaja Päivi Niemi-Laineen eron syy oli juuri tämä: tyhjät lupaukset!

SDP:lle on nykyisin aatetta tärkeämpäää tärkeä saada kimallusta ja säihkettä viisi kuusi sekuntia katsojille silmiin television parhaaseen lähetysaikaan. Viis sanomasta, nykyisin vain tyyli ratkaisee. On ihan sama kuka puoluetta johtaa tai mitä hän puhuu, sillä ei ole juurikaan mitään väliä. Tärkeintä on show must go on, ja omien saavutettujen yhteiskunnallisten asemien turvaaminen. SDP:sta on tullut SAK:n tavoin vain kolme kirjainta ja toimisto. Politiikka tarvitsee omat sirkuspellensä. Juuri sitä Urpilainenkin on.

SDP:n periaatteet löytyvät sloganien "Meillä on sama suuntaa" ja "Ketään ei jätetä" alta. Ne ovat hyviä aikeita, joiden vain osittaista toteuttamista puolue perustelee politiikalle tyypillisten kompromissien välttämättömyyksillä, vaikka todellisuudessa ne eivät tarkoita yhtään mitään, ja ovat tarkoitettu vain "löysiksi hirsiksi" karistettavaksi olkapäiltä heti kun vaalit on voitettu. On kumma, että juuri SDP "joutuu" aina antamaan koalitiohallituksissa "periksi" omista periaatteistaan. Näin meille aina kerrotaan.

SDP:n tapa pyörtää lupauksena ja tehdä arvojensa vastaista politiikkaa on kaikille muillekin tuttu kuin vain demareille. SDP lupaa aina vaalien alla enemmän kuin antaa, jos juurikaan antaa valtaan päästyään mitään (VAPPUSATANEN?). Siksi puolue lupaa "epämääräisiä arvoja". Äänestämällä SDP:ta on vaikea sanoa äänestääkö porvaria vai sosialistia. Puolue on tullut valtiota hoitaessaan tunnetuksi siitä, että se mainostaa olevansa, ei oikein mitään "katto korkealla ja seinät leveällä"-politiikallaan.

Vielä kymmenen vuotta sitten tullessaan valituksi SDP:n puheenjohtajaksi kriisitunnelmissa Urpilainen ilmoitti SDP:n olevan keskustaoikeistolainen puolue, mitä se olikin valtiovarainministerinä toimivan Urpilaisen rahankirstunvartijan silmin samoin, kun niiden satojen tuhansien, jotka seuraavissa vaaleissa hylkäsivät puolueen. SDP on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen ja on nykyisin sitoutunut hoitamaan etupäässä SAK:n etuoikeuksia sekä jakamaan vallan porvarien kanssa ilman todellisia uudistuksia.

Ehkä Urpilainen puhuikin totta SDP:sta "keskustaoikeistolaisena puolueena". Tulokset ovat olleet karmaisevia. Hajanainen ja punaporvarien johtama SDP alkoi etääntyä lisää omista kannattajistaan ja periaatteistaan samaan aikaan kun maailmantuskaa potevat rikkaiden pennut muuttuivat "elämäntapavasemmistolaiseksi", varastaen rasvanahkaduunareilta ja lähiöiden toivottomilta pitkäaikaistyöttömiltä aatteen, josta tuli vasemmistoliiton vallanneiden yliopistolesbofeministien oma leikkikalu.

Kun Urpilainen vääntelee naamaansa vaalikampanjansa avajaisissa ja esittää olevansa kovan luokan ulkopoliittinen osaaja EU:n hierarkian ylimmältä oksalta, alkaa asioita hieman enemmän seuraavaa nykiä huvittuneesti suupielistä. Urpilainen on kaikkea muuta kuin "kovanluokan" tekijä tai omaperäinen ja voimakas. Siksi hän on melko hiljaa siitä, mitä on saanut komissaarina aikaan. Lista ei ole yhtä pitkä kuin hänen palkkakuittinsa. Ja juuri sellaisen presidentin me haluaisimme joka on osaava, tarkka, vahva, ja puhuisi jopa joskus Niinistön tavoin mitä oikeasti ajattelee. Mutta sellaista emme Urpilaisesta saisi. Kaikkea muuta!

Kukaan ehdokkaista ei ole hyvä. Mutta ketä vapaamielisesti ajatteleva eurooppalaisen sivistysperinteen kriittinen vaalija Erasmus Rotterdamilaisen radikaalissa (attikalaisessa) hengessä äänestäisi nyt, kun presidentiksi pyrkii keskustaoikeistolainen "työväen presidentti", ja Haavistokin on tiukasti medioissa ilmoittanut, ettei hänessä ole mitään punaista, ja Li Andersson lässyttää lähinnä huvikseen ennen kuin häviää lopullisesti politiikasta parempipalkkaisiin töihin Suvi-Anne Siimeksen tavoin?

Anderssonin johtama lesbofeministinen elämäntapavasemmisto pitää punaväriä esillä vain näön vuoksi. Sen takana vilkkuu jokin muu kuin aito työväenhenkisyys. Mutta kuka on keksinyt "Ketään ei jätetä" sloganin? Se on huonompi versio ruotsalaisdemareiden (SSU) rasisminvastaisesta "Älä töni mun kaveria (Stör inte min kompis)"- kampanjasta 80-luvulla. Ärsyttävän kampanjan jälkeen rasismi alkoi vasta nostaa kunnolla päätään ja kampanja lopetettiin kaikessa hiljaisuudessa.

Urpilainen tietää tietenkin hyvin, ettei pääse koskaan presidentiksi. SDP:n epätoivoinen kampanja on hölmöläisten hommaa ja pystytetty pitämään demarit poliittisen selviytymisen nimissä pinnan yläpuolella, vaikka odotettavissa on vain edellisten vaalien Tuula Haataisen, ja sitä edellisten vaalien Paavo Lipposen, mahalasku alle kymmenessä häpeällisessä prosentissa. Miksi kukaan uskoisi Urpilaisen mahdollisuuksiin? Kampanja vaikuttaa kovin teennäiseltä ja keinotekoiselta. Esimerkiksi slogan on naurettava.

Mitä sillä yritetään sanoa tai peitellä muuta kuin tylsyyttä ja osaamattomuutta? Mihin tai millä tavalla ketään ei muka jätetä samaan aikaan kun SDP kärsii huonosta maineesta jättää aina kuin mahdollista vaalilpauksensa toteuttamatta? Sitä ei tietenkään kampanjassa kerrota, kun ei ole mitään kerrottavaa. Meidän oletetaan olevan niin tylsämielisiä laumasieluja, että kuvittelisimme kansakoulunopettajan sylin olevan avoinna kaikille apua tarvitseville. Ketään ei jätetä! Mutta mihin? Luokalleko?

Mistä demarit löytävät jatkuvasti lisää näitä Ulpu Iiivarin tapaisia epäsuosittuja poliitikkoja, jotka eivät mene kansaan vaikka kuinka yritetään. Urpilaisen huonon politiikan ja rasittavan valehtelun aikana SDP menetti miesäänestäjien lisäksi tavallisten ihmisten luottamuksen. Puolue oli käytänöllisesti hajonnut kahteen pieneen riitelevään osaan, ennen kuin SAK päätti lähteä uhkarohkeaan yritykseen pelastaa, mitä pelastettavissa oli, ja heitätytti Urpilaisen ulos kovan taistelun jälkeen johdosta.

Urpilainen on hyvin tyypillinen demaripoliitikko. Vetoaminen kokemukseen ja syvälliseen tuntemukseen on demareissa tapa kiertää totuutta, että kyseessä on kaikkea muuta kuin osaava ja hyvä poliitikko. Muutenhan puhuttaisiin niistä hyvistä saavutuksista, joita hän olisi saanut aikaan. Urpilaisen lista on lähes olematon. Siksi siitä ei puhuta. Vetoaminen piispaan ja luterilaiseen syyllisyyden- ja oikeudentuntoon sekä toisten kunnioittamiseen on yritys esitellä arvojohtaja Urpilaisen moraalia.

SDP ei ole strateginen vaan taktinen puolue. Sen osoitti  SDP:n ehdokkaaksi presidentiksi julistettu puolueensa puheenjohtajan paikalta aikoinaan osaamattomuuden sekä saamattomuuden vuoksi syrjäytetty kokkolalainen kansakoulunopettaja ja isänsä kansanedustajapaikan perinyt Jutta Urpilainen, joka ei ole varsinaisesti ajatuksiltaan ja toiminnaltaan poliittisesti vasemmistolainen ehdokas, vaan toinen kristillinen ehdokas tulevissa presidentinvaalissa kristillisen liiton Sari Essayhin ohella.

Heitä yhdistävät toisiinsa turhat, kauniit ja parantavaksi tarkoitetut, kansaan helposti uppoavat terapeuttiset sanat, samoin kuin hyvät aikeet, mutta myös yhtä paljon vähäinen uskottavuus lupausten realisoitumisessa, samoin kuin tätimäinen lässytys ja lilliputtimainen kannatus, ja sekin lähinnä sen pullantuoksuisen vanhan kansan mummoväestön keskuudessa, joka uskoo kaiken minä kuulee ja lukee. Juuri heille nämä tyhjät puheet ja mauttomat korulauseet ovat tarkoitettuja. Ei muille!

Ristiirpus kaulassa Urpilainen puhui kristillistä arvomaailmaa uhkuvan puheensa kuin pappi saarnastuolissa. Se oli hyvä arvopuhe, mutta osoitti myös sen, miten kaukana kauniit sanat voivat ollakaan käytännöstä, ja mihin kuluneita mutta nykyisin harvoin kuultuja sanoja veljeys, vapaus ja tasa-arvo oikein tarvitaan. Ne vedetään SDP:ssä esille kuin pelastusrenkaana kampanjoiden oheistuotteiksi markkinoimaan yhteistä hyvää, kun mitään konkreettista kättä pidempää ei ole enää tarjolla.

SDP:lla on osaavat ja karismaattiset johtajat olleet kadoksissa sen jälkeen, kun hyvinvointi on koko ajan lisääntynyt ja liikkuvien äänestäjien määrä on sekä kasvanut, että merkitys vaalien kuin vaalien ratkaisijana yhä merkittävämpi. Enää ei luokka-asema ole ensisijaisesti määrännyt ketä äänestää vaan se, mitä millaiselta ehdokas vaikuttaa ja näyttää television tai somen kautta katsottuna. SDP ei ole tässä pelissä pärjännyt yhtä puskista ilmestynyttä itkupilli-terapeutti-Villeä lukuun ottamatta. 

Liisa Jaakonsaari toivoi kalkkeutuneeseen menoon enemmän "Bumtsibum-henkeä" aikoinaan turhaan. SDP  kärsii verenpuutteesta ja oli siksi pakkoraon edessä. Vaihtoehtoja ei ollut. SDP:n todellisen johtajan, Eero Heinäluoman (sak.) eilinen tyhjä liverrys EU-parlamentin hyvistä poliitikoista paljasti suunnan olevan kadoksissa ja takin olevan ilmeisen täydellisesti tyhjä, samoin kuin yläpäänkin Ruusujen sodan voittaneen SAK:n valtaamassa ja yksiilmäiseksi muuttuneessa demaripuolueessa.

Kevyen poliittisen painoarvon omaavaa Jutta Urpilaista pidetään edelleenkin omiensa joukossa huonona ja osaamattomana poliitikkona, joka äänestettiin ulos JUTTATUPA-kampanjan jälkeen SDP:sta, ja puolueen linja terävöityi hetkellisesti kannatuksen kasvaessa. Mutta edellisten presidentinvaalien kävelevän katastrofin, Tuula Haataisen mahalaskun jälkeen, Urpilaisen titteleillä ja höpinöillä SAK-johtoinen SDP kuvittelee saavansa lisäuskottavuutta kokoomus-Suomen vastavoimana seuraaviin EU-vaaleihin.

Vaalit ratkaisevat SDP:n olemassaolon ja tarkoituksen, sillä ilman valtaa ja näkyvyyttä sekä SAK:n tukea, koko SDP vaipuisi kepun tapaiseksi auringonlaskun puolueeksi ideologisen korruption vahakabinettiin, jonka nimi olisi EERO HEINÄLUOMA JA SAK. Vaalit ovat siksi tärkeitä. Seuraavaksi kunnallis- ja aluevaalit. Sen jälkeen itse kolmen vuoden päästä olevat eduskuntavaalit. Juuri siksi sysäänsyrjätty Urpilainen kaivettiin esille koipussista ja entiset vihollisuudet unohdettiin - ainakin näkyviltä hetkeksi. 

Mutta ainoa mihin Urpilaisen valinta voi vaikuttaa, on Haaviston tippuminen toiselta kierrokselta Stubbin vastaehdokkaana ja inhotun kepun Olli Rehnin nousun kakkoseksi. Jos näin tapahtuu, punavihreä yhteistyö saadaan unohtaa lopullisesti, sillä vasemmisto ja vihreät eivät ole vieläkään toipuneet Marinin heiltä ovelasti imemistä taktisista äänestäjistä. Miksi sitten Jutta Urpilainen, joka ei tunnetusti ole politiikan kovinta kärkeä tai ei edusta keskivertodemarin maailmankuvaa ja arvoja? 

Sitä on moni muukin muualla kuin demareissa pohtinut, sillä demareissa ei enää kukaan uskalla kyseenalaistaa mitään. Koko puolue on muuttunut kuin yhdeksi koko ajan vaaleja käyväksi vaalitoimistoksi, missä johtajan sana on laki. Silti ihmetyttää, miksi epätoivottu henkilö, joka on omiensa keskuudessa pelattu syrjään aikoinaan liiallisesta sopuilusta porvarien kanssa, ja ei sdp:läisen politiikan tekemisestä? Kysymys kuvastaa SDP:n suurinta ongelmaa: osaavien ja näkyvien poliitikkojen puuttetta. 

Totuus on se, että Urpilainen on näkyvä mutta ei osaava poliitikko. Mutta koska hän on entinen sdp-johtaja ja nainen, hän on myös kelvollinen ehdokas. Ongelma on kuitenkin teoissa ja sanoissa. Hän puhui puheenjohtajakaudellaan julkisuudessa kokoomusta vastaan, mutta toimi valtiovarainministerinä itse kuin kokoomuslainen. Lisäksi hän on lähempänä kristillisiä konservatiivisia arvoja ja punainen porvari, eli puolueen eliitin hyvinvoivana lapsena perinyt korkean asemansa.

Urpilaiselle työväenliike ja sen arki on täysin vierasta ja kummallista. On epäilyttävää, että SDP:ssa on vieläkin näitä oikeistolaista politiikkaa avoimesti harjoittavia politiikkoja. Mutta koska taktiset demarit ovat edelleenkin "katto korkealla ja seinät leveällä", ei puoletta tunnu haittaavan se, että välillä sen johdossa on tulipunaisia ay-demareita, ja väliin taas Urpilaisen tapaisia vaaleanpunaisia porvarillisia sopuilijoita. Päinvastoin. He jopa ylpeilevät tällä muka rikkautena, kuten Tytti Tuppurainen.

Sosialidemokraattien suurin ongelma on ollut jo 1800-luvun lopulta kompromissipolitiikka, mikä johti työväenliikkeen vallan pienemiseen, porvarien ylivaltaan ja koko työväenliikkeen hajaannukseen. Demarit kun tekevät hallituksissa "valtionhoitajina" juuri sitä eriarvoistavaa ja porvarillista politiikkaa, mistä sitten porvareita taktisesti itse syyttävät ollessaan oppositiossa. On ihan selvä, ettei SDP halua puhua oikeista asioista ja roolistaan vallan lakeijana ja rikkaiden sekä köyhien oravanpyörästä. 

Ongelmat eivät ratkea sillä, että puhutaan kauniisti, mutta tehdään sitten kun kova paikka tulee tyhmästi. Ongelmien juurisyihin pitää puuttua ja ratkaista ne ongelmat, jotka rikkaiden ahneus ja yhteiskunnallinen hegemonia saavat pahoinvointina ja jatkuvina kriiseinä aikaan. Me emme kaipaa eriarvoistavia rakenteita ylläpitävää kristillistä tyhjän höpinää veljeydestä, vaan konkreettisia toimia yhteisen hyvän puolesta asettamalla ihmiset ja omaisuudet verotuksella todelliseen veljeyteen keskenään.

Entä millaisen presidentin Suomi saisi Urpilaisesta? Todennäköisesti valitettavan samanlaisen kuin nykyisin epäsuosittu Tarja Halonenkin oli kierrellessään ympäri maailmaa puhumassa rauhasta, tasa-arvosta ja hyvistä aikeistaan, saamatta juurikaan mitään konkreettista aikaan muuta, kuin onneksemme epäonnisen yrityksen rapauttaa suomalainen puolustusjärjestelmä venäläisten suureksi iloksi (ja hiljaisella avaustuksella). Tämä aika ei sellaista enää kaipaa eikä Suomi kestäisi valtiona vastaavaa.

Maailma ei selviä, jos rikkaat saavat jatkaa edesvastuutonta ongelmien lisäämistä. Urpilaisen maailmassa muuttumaton jumala ja kirkko sekä pyhät kristilliset arvot menevät kaiken muun hyvän, ja etenkin muutoksen välttämättömyyden, edelle. Urpilainen ei halua arvojohtajana muutosta vaan sopua. Tällaista arvojohtajaa emme tarvitse. Me tarvitsemme rohkean uudistajan ja radikaalin ajattelijan. Siksi valintani ja monen muunkin, demareita joskus (vahingossa) äänestäneiden on: EI URPILAINEN!