Millaisia ovat epäonnistuneet intellektuellit?
Teksti Harald Olausen
"Kuka muu kuin Walter Benjamin oli opettanut hänet (Adornon) nuorena Frankfurtissa tulkitsemaan oman nykyisyytensä menetetyn toivon kuvaelmaksi? Tulkitsemaan modernin kaupunkielämän jokaisen uuden piirteen enteeksi uhkaavasta barbariasta?"- Wolfram Eilenberger. Tässä on omalaatuinen matkakirja euroopalaisälykköjen kadotettuihin mieliin.
On älyllisesti raikastavaa lukea, millainen oli maailmansodasta murhanhimoisen huippunsa saavuttaneen maailman jälkeen kriittinen "teoria nykyisestä yhteiskunnasta". Mutta entä millainen oli tämä vuonna 1944 instituutin nimellä Filosofisia fragmentteja julkaisema kirja, jonka kolme vuotta myöhemmin julkaisi kustantaja Querido nimellä Valistuksen dialektiikka? Se selviää, kun lukee Wolfram Eilenbergerin kirjaa Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948-1984 (Siltala, 2025).
Ihmiskunnan toivottu inhimillistäminen ei ollut onnistunut. Päinvastoin. Kirja ei itse asiassa vastaa otsikon kysymykseen keitä ovat epäonnistuneet intellektuellit? No, se sisältyy kyllä teemaan ja antaa itse itsestään vastauksen Kirja kuitenkin tutkii aporiaa, valistuksen itsetuhoa Euroopan sydämessä ja kyselee kertoen ovelasti ja hieman juoruillenkin sen ajan intellektuellien elämää. Kirjan sävy on leikittelevä neljän sodanjälkeisen ajan intellektuellin, Theodor Adornon, Paul Feyerabendin ja Susan Sontagin sekä Michel Foucaultin, sanoin läpi kiperien eettisten ongelmien muotoilemalla "teoria nykyisestä yhteiskunnasta".
Se on myös kuin älyllinen matkakertomus (ehkä älyn itsepuolustus myös) siitä sivistyneistön aallosta, joka alkoi hiljalleen palailla maanpaosta natsien hirmuhallinnon henkisesti ja fyysisesti raunioittamaan Saksaan vuonna 1949 eikä näky ollut yhtään sen kohottavampi kuin tunnelmakaan, vaikka Hitleristä oli jo päästy eroon. Katkos sivistyksen ja älykkyyden välillä sammutti ajattelun valot Euroopassa pitkiksi ajoiksi ja teki tiettäväksi, että todellisuus ei ole kaikkialla sama, vaan" alisteinen tiedostamattomalle ja kohtalokkaalle dynamiikalle". Se tarkoittaa, että kuka tahansa voi ottaa rautalangan vääntääkseen sitä.
"Tavassa, jolla Adorno tulkitsee saksalaisen idealismin klassikoita, on aina kuilu sanomisen ja olemisen, käsitteen ja havainnon, tahdonvaraisen ymmärtämisen ja tahdottoman käsitetyksi tulemisen välillä. Kun nykyfilosofia joutuu kohtaamaan totaliteettiin tähtäävän "sokaisuyhteyden", sen keskeiseksi tehtäväksi tulee tämän kuilun olemassaoloa koskevan tietoisuuden pitäminen yllä." Vuosi 1949 - kotiinpaluun vuosi - on uuden jaon vuosi myös älyllisessä (ja älyttömässä) mielessä, kun maailman paha henki ei muutu; Kylmä sota, Kiinan kansantasavallan synty ja vuotta aiemmin ruutitynnyriksi muodostuneen juutalaisvaltion, Israelin, syntyminen Palestiinaan, sähköistävät ilmapiirin ja sodan mahdollisuus eijuu epävarmaksi muuttuneen maailman yllä.
Tämä kirja pitäisi ostaa kaverille joululahjaksi luettavaksi ja arvioitavaksi. Eurooppalainen sivistysperinne ja sen vaikutus sekä merkitys kuultaa kirjasta läpi jo heti ensi sivuilta ja on kuin puuttuva osa Thomas Mannin Taikavuorelle kirjailijan sanoin: "Missä minä olen, siellä on Saksa!". Kirjassa tuntuu koko ajan Mannin Taikavuoren allegorisuus niskassa. Taikavuori maalasi kuvan epävarmuudesta ja kysyi. Siitäkö kirjan nimikin: Nykyisyyden haamuja? Thomas Mann oli yksi sellainen teoksissaan.
Mann oli omista sanoistaan huolimatta lähempänä Dostojevskia kuin Tolstoita kirjailijaluonteensa kutsumuksessa. Mihail Bahtin sanoi Mannin Tohtori Faustuksen olevan samalla tavalla polyfoninen kuin useimmat Dostojevskin romaanit. Mutta Thomas Mannille oli olemassa vain kaksi suurta hengen jättiläistä ylitse muiden; Tšehov ja Goethe. Goethe edusti hänelle klassista porvarillisen humanismin aikakautta, Tšehov ironian taitajana skeptistä humanismia. Mann oli viimeinen suuri humanistikirjailija, vaikka Mannin proosarunouden problematiikka lepäsikin yleensä alusta loppuun saakka antieettisten asetelmien varassa.
Hyvä kysymys onkin esittää, millainen rooli epäonnistuneilla intellektuelleilla oli tässä epäonnistumisessa. Aihe on ajankohtainen nyt, kun yliopistomaailma on menettänyt vapauttaan, ja yliopistot on alistettu ammatikseen järjestelmää tukevia hönöjä ja maksettuja marakatteja tuottaviksi aivopesukoneistoksi isolla markkinarahalla "epäonnistuneina intellektuelleina". Susan Sontag kutsui heitä "Les rates´ (epäonnistuneiksi) intellektuelleiksi (kirjailijat, taiteilijat, väitöskirjantekijät, joiden sisällyksettömät päivänsä ja filmihulluutensa ärsyttivät Sontagia)" ehkä voisi sanoa vielä menetetyiksi toivoiksi, joilla oli suuret luulot itsestään. Mutta ehkä ei sittenkään. loppupeleissä Intellektuellit ovat pirullisia toisilleen, mutta tosi-intellektuellit taas vapaita kuin taivaan linnut.
Valistuksen ajan ajattelijat nostivat epäilyn ja kritiikin taas takaisin humanismin kujeilevilta skeptikoilta sille kuuluvalle paikalleen. Ensyklopedisti Dennis Diderotin mukaan kritiikki oli taito arvioida erilaisia ja useimmiten myös ristiriitaisia auktoriteetteja, joihin tietomme tukeutuivat. vapaus olla ja ajatella sekä toteuttaa intellektuellismia ihmisen muodossa ovat avainasioista. Valistus synnytti suuret toiveet vapaudesta olla, mitä ihminen haluaa olla ilman kirkon kahlitsevaa vaikutusta. Olla vailla mitään pidäkkeitä toteuttaa ihmisyyttään ja ajatella loogisesti järjellään. Jo David Hume yritti vuosina 1741 ja -42 ilmestyneessä kaksiosaisessa Essays, Moral and Political-teoksessaan ylittää oppineen ja arkisen maailman väliset ristiriitaisuudet älykkäällä tavalla.
Itseään tämä älykäs oivaltaja piti jonkinlaisena hovissa asuvana toisen maan kuninkaan edustajana tai suurlähettiläänä, joka edusti seurallisuuden valtakunnassa oppineisuuden aluetta. Näin hän älyään vaatimattomasti juhlisti. Älyköt ja yliopistosivistyneet olivat vielä tuolloin "erinomaisia". Susan Sontag kirjoittaa sodan jälkeisen epätoivon ja masennuksen keskeltä näistä epäintellektuelleilta. Ilmiö on vieläkin maailmanlaajuinen, ja siksi ehkä tämä kirjakin on kirjoitettu: varoitukseksi, mutta myös opetukseksi valistukselle, jonka pitäisi ottaa pohdintansa alaiseksi myös taantumuspuolensa, jottei se tuhoudu uudelleen. Siksi kirja on lajissaan uniikki ja kursailematon nykyajan haamojen paljastaja ja armoton totuuden etsinnässään.
"Ennen kuin voitiin taas puhua tiestä ulos, kohti parempaa tulevaisuutta, valistuksen täytyi tulla valistuneeksi omien impulssiensa sisällöstä. Sen tuli niin sanotusti suorittaa filosofinen uudelleenarviointi raunioiden keskellä. Walter Benjamin kuvitteli kuvan "historian enkeleistä". Benjaminin historian enkeli oli kääntänyt kasvonsa menneisyyteen. Paratiisista päin puhalsi myrsky, joka oli tarttunut sen siipiin, ja joka oli niin voimakas, että enkeli ei enää saanut niitä suljetuksi. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkeänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky." Valistuksella on siis aika ottaa itseään niskasta kiinni ja miettiä.
Kertomus sodan aikalaisista eurooppalaisälyköistä jatkuu yhtä lohduttomana kuin pelottava aikakin. Moni asia menee pieleen ja ihmisiä katoaa ja kuolee. Henkisesti ja fyysisesti romahtanut Adorno tekee itsemurhan morfiinin yliannostuksella samalla kun muut hänen pakolaisryhmänsä jäsenet pääsevät seuraavana päivänä rajan yli turvaan – traagista mutta totta. Muutamaa kuukautta myöhemmin Hannah Arendtkin onnistuu pakenemaan miehitetystä Ranskasta Espanjan ja Lissabonin kautta käyttäen myös täsmälleen samaa reittiä kuin monet muut eurooppalaisintellektuellit: " Ennen kuin Benjamin lähti Marseillesta, hän antoi Arendtille nipun käsikirjoituksia, jotka Arendtin oli tarkoitus luovuttaa Adornolle eräänlaisena henkisenä perintönä."
Hume puhui ihmiskunnan hienostuneesta osasta, joka ei ollut uppoutunut raakalaismaiseen elämään, vaan antautunut henkensä harjoittamiseen, voitiin jakaa oppineisiin ja seurallisiin. Oppineet olivat valinneet osakseen hengen ylemmät ja mutkikkaimmat toimet, jotka edellyttivät joutoaikaa ja yksinäisyyttä. Seurallinen maailma taas liittyi sopusointuiseen mielenlaatuun ja mielihyvän tavoitteluun, ja sitä edustivat kaikki mainetta ja mammonaa, ja ties mitä itsekin siinä sivussa ajatelleet ja havitelleet (huvikseen).
Kirjan tarinointi alkaa 1949 Adornosta, joka ymmärtää Jean-Paul Sartren tavoitteet kirjailijana ja filosofina olivat myös hänen omia tavoitteitaan: "Todellisuudessa ne ovat koko hengissä selvinneen sukupolven tavoitteita: Miten ajatella vapautumista vapautumisen jälkeen? Kuinka näyttää tie kypsään elämään? Kuinka voimme tämän sodan kokemusten jälkeen edelleen puhua itsemääräämisoikeudesta? Päiväkirjamerkintä: Tuleva työn pääpaino on tässä." Kirja kertoo siis filosofisten ajatusten muotoutumista "uuden valituksen" kynnyksellä sodan kirojen jälkeen maailmassa, joka on harmaa, inhottava ja vaarallisen tylsä.
Taustalla kummittelee se, valitettavan ikävä tosiasia, ettei järkeen luottanut valistus sittenkään ratkaissut ihmiskunnan ikuista ongelmaa: ihmisen ääretöntä ja murhaavaa pahuutta. Erityisen ikäväksi tämän tuntemuksen tekee myös se, että valistuksen katsottiin olleen pitkälti saksalaisprojekti. Immanuel Kantin ajatus, että valistus on ihmisen päästämistä ulos itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta, tuntuu pyörivän maapallolla kehää itsensä kanssa. Mitä on tehtävissä, olisi oikea kysymys tai miten voimme estää pahuuden? Vastaus on vain masentava: emme juuri mitenkään muuten kuin puhumalla ja kirjoittamalla.
Enteellistä on kirjan ensimmäisen tarinan Adornon tutkimukset "autoritaarisesta persoonallisuudesta (Studies in the Authoritarian Personality)", jonka tavoitteena oli selvittää yhdysvaltaisen yhteiskunnan mahdollinen alttius fasismille (no se tuli 50-luvulla McCartyhyn kommunistivainojen ja Ike Eisenhowerin konservatiivisen isänmaallis-kristillisen liikkeen myötä). Kyselyssä oltiin aikaa edellä, ja uskallettiin pyyhkiä sillä myös se sama pöytä, millä nyt trumpistit teloittavat taas epämuodikkaan totuuden.
"Amerikka on siirtymässä niin kauas amerikkalaisesta elämäntavasta, että sen palauttaminen voi olla mahdollista vain pakolla." Näin kirkkaasti siis Adorno näki maailman mahtavimman valtion sisäisen luhistumisen oikeistoradikalismin tiellä ja ongelmat jo 1940-luvun lopulla, vielä kun muut ihailivat estoitta juuri sodan voittanutta ja maailman ykkösvaltioksi noussutta Yhdysvaltoja, vaikka vaaran merkit olivat jo orastavina kajoina maapallolla. Huikeaa ja oraakkelimaista tekstiä mihin aikaan tahansa sopivasti.
Mutta tämä oli Adornolle vain sivubisnes. Hän ei luottanut normaalijakaumiin ja asteikkoihin: "Hän oli sen sijaa vakuuttunut, että kokonaisuuden ydin paljastuu selkeimmin siitä, mikä jää arjessa vaille huomiota. Muotoiluissaan hän luottaa mieluummin mielikuviin kuin oppineiden valmiiseen kieleen. Sen, mikä on yhteiskunnallista, hän alistaa pelkistymättömille yksilöllisille kokemuksille, jotka eivät mahdu rasti ruutuun-lomakkeisiin." Hienoa! Kirjaa innostaa varmasti lukijat lukemaan lisää.
Kokonaisuutta elävöitetään päiväkirjamerkinnöillä- ja sarkastisella huomioilla sekä villisti laukkaavilla assosiaatioilla, kuten " ihastuttava äärimmäisiin liiallisuuksiin menon iltapäivä", tai "suudella tyhjyyttä". Näistä osista muodostuva kokonaisuus antaa kirjalle uskaliaan rohkean sekä elävän muodon, innostaen lukijaa eteenpäin eräänlaisena kahtalaisena matkakirjana, sekä ympärillämme viitteenomaisesti oleviin lavasteisiin että oman itsemme salaisiin kerrostumiin. Mutta se on myös vaikea.
Kirjan muutkin luvut ja kertomukset ovat mukaansatempaavia, kuten alun kertomus itsensä matkalla löytävästä Susan Sontagista, joka lähti vuodeksi "vapautumaan" Oxfordiin vain huomatakseen, miten Yhdysvalloista tuttu akateeminen urasuuntautuneisuus ja sen puheliaisuus vallitsivat myös Euroopassa. Sontag oli saanut tarpeekseen jaarittelusta, kirjoista ja älyllisestä toimeliaisuudesta sekä professorien "estyneestä tepastelusta". Sontagille juuri "epäonnistuneet intellektuellit" olivat ilmeisen turhaa joukkoa vailla todellista intoa ja merkitystä. Sontagille oli kuitenkin intellektuellit myös ainoa koti, missä viihtyi.
Kirjaa voi lukea nimenomaan siitä millainen pettymys valtasi 50-luvun jälkeen vasemmistoälymystön Althusserin, Sartren ja Foucaultin mielissä, hieman samaan tapaan kuin 1930-luvun Ukrainan nälänhädän aiheuttajien, kommunistipolitrukkien, roolin paljastuessa, tai viimeistään Stalinin ja Hitlerin välisen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisen jälkeen. Se myös valottaa suurten ajattelijoiden kehitystä, kuten Foucaultin, joka vielä tuolloin oli kiinnostuneempi Hegelistä kuin Marxista. Häneen vetosi kirjoittajan mukaan enemmän refleksiivisesti kehittyvän hengen kuin proletaariksi kutsutun historiallisen subjektin dynamiikka.
Albert Camus taas ajatteli, että ihmisen tulisi tehdä sovinto olemassaolon järjettömyyden kanssa vapauden ja aktiivisen solidaarisuuden merkeissä (ajatellaan, että Sisyfos on onnellinen). Kirja keskittyy, ihan oikein, historiallisesti Valistukseen saksalaisena projektina. Puhutaan Goethesta, kahdesta Saksasta, Mannista, ja kertojina on usein Susan Sontag tai Adorno. Orastava seksuaalinen vallankumouskin saavuttaa älyköt. Puhutaan biseksuaaleista ja sekä homoista että lesboista- pitää muistaa, ettei näistä tabuista ole vielä paljoa keskusteltu sitten Jean Genetin älykköpiireissä, joissa toki oli muitakin homoja- ja lesboja kuin kuuluisimmat niistä eli Susan Sontag ja Michael Foucault (Ranska ja Saksa olivat niitä täynnä mutta hieman piilossa).
Kirjan teksti on komeaa ja sujuvaa, ei korskeaa - tällä erotuksella myönteisesti, varsinkin kuvatessaan radikaalien ajatteluälykköjen esiinmarssia, kuten luvussa Seksuaalisuus ja totuus, missä marssitetaan tyylikkäästi koko sodanjälkeinen intellektuellien joukko taitelijoineen (myös elokuvan uuden aallon suuri nimi Jean-Luc Godard), johtajinaan kyseenalaistamatta itsenä Simone Beauvoir ja Jean- Paul Sartre, jotka "muuttivat yön päiväksi ja loihtivat esiin moderniuden uuden aamunkoiton Pariisissa, kaikkien äskettäin vapautuneiden ihmisten todellisessa pääkaupungissa". Mutta se oli silloin ja nyt on nyt!
Kirja sisältää myös "kovaa filosofiaa" eli oikeaa pohdintaa sekä asian ytimeen porautuvaa tarkkanäköisyyttä ja totuttujen ajatusmallien kyseenalaistamista, kuten Adornon, tuon muinaisen "alkuperäisfilosofian historiallisen seuraajan metakritiikkiä", mikä keskittyy kirjoittajan mukaan erityisesti moderniin, refleksiivisen subjektin tietoteoriaan, jonka nosti aikoinaan ajattelun tärkeään keskiöön fillosofi Rene Descartesin teos Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (Ajattelen olen siis olemassa…).
"Kuinka uskomattoman mukaansatempaava – ja röyhkeä – tämä kertomus on, voidaan havainnollistaa (sivulla 185 kappale Totuuden tuhoaminen) tekstikohdalla, joka alle 20 rivillä tiivistää 2500 vuoden pituisen perinteen. Platonin ideaoppi, Descartesin mietiskelyt, Kantin transsendentaalinen järjen vallankumous, ja Heideggerin uusi ontologia huipentuvat Hitlerin leireihin ja siellä tapahtuvaan juutalaisten massamurhaan." Tänään se tapahtuu silmiemme edessä uudelleen Gazassa.
Taipumus pelkoon-lukua lukiessa mahanpohjasta ottaa pohdiskelut herra Hitleristä, tuosta ihmismuodon ottaneesta saatanasta, sillä lukiessa juutalaisten kärsimyksistä, ei voi olla vertaamatta niitä tämän päivän palestiinalaisten kärsimyksiin. Pahuus on eräällä tavalla päättymättömänä tuhansien vuosien ajan piilotettuna mutta muistissa, sitä samaa jatkuvaa itsensä sulkemista kaikkea sitä vastaan, mitä ei voida integroida sen oman järjestyksen tilaan selkeästi. Aika kummallista! Mitä hän tarkoittaa oikein tällä?
Tajusinkohan oikein? Kirjan visaiset ongelmat yllättävät pohtimaan tarkkaan mitä on lukenut, ja mitä on kuvitellut lukemastaan ymmärtäneensä. Jotkin kohdat ovat nautinnollisen innostavia, vaikkei niiden merkityksiä ihan heti tajua. Ne pitää vaan sulattaa ja lukea huolellisesti uudelleen. Suomentaja Tommi Uschanovilla on ollut varmasti erityisen vaativa urakka tekstin kanssa. Hyvin hän tuntuu selviytyneen työstään. Teksti on ymmärrettävää, selkeää ja eteenpäin kulkevaa haastavuudestaan huolimatta.
Mutta mikä on sitten lopulta Valistuksen dialektiikka? Ymmärrämekö sen? Se selviää kirjasta. Ainakin se on filosofian suuriksi kertomuksiksi tiivistettyä epäilyä. Kirjan opetus on taas yhä osuva ja ajankohtainen nykyajan uhkien sekä rasittavuuksien edessä epätoivoiselle ja pelokkaalle ihmiselle: "Ennen kuin voitiin puhua tiestä ulos, kohti parempaa tulevaisuutta, valistuksen täytyi tulla valistuneeksi omien impulssiensa sisällöstä. Sen tuli tehdä ns. filosofinen uudelleenarviointi raunioiden keskellä." Sen se tekikin.
Kirja on todistus vapautumisesta, josta sen kirjoittaja oli haaveillut. Tätä vapautumista ohjaava käsitys filosofiasta on kirjoittajan mukaan ristiriidassa niiden akateemisten filosofoimisen muotojen kanssa, jotka tällä hetkellä ovat hallitsevia. "Mutta filosofian historian kanssa se ei ole samalla tavalla ristiriidassa. Tätä ilmentävät myös kirjan keskushahmoiksi valitut Adorno, Foucault, Sontag ja Feyerabend. Kaikki neljä tässä lähemmin esiteltyä "nykyisyyden ajattelijaa" olivat vastarinnassa niitä filosofisia muotoja ja koulukuntia kohtaan, jotka olivat institutionaalisesti vakiintuneet sodan jälkeen." Tämä tekee kirjasta erinomaisen.