Millaisia seurauksia valitut tavat toteuttaa ajatuksia tuottavat?

Teksti Harald Olausen

Henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista. Näin opimme radikaalin 1960-luvun perintönä yhdistämään yhteiskuntakriittisyyden henkilökohtaiseen vastuullisuuteen ikuisessa kumpi oli ensin, kana vai muna-pähkäilyssämme leipäpappien tekohurskaan ajan murtuessa kusipäisyyden tieltä kohti toista äärimmäistä kusipäisyyttä. Klassinen esimerkki siitä, millaisia seurauksia valitut tavat toteuttaa ajatuksia tuottavat on tänään oman sukupolvensa mainostettu ärhäkkä ja haastava ääni, Maryan Abdulkarim hyvästellessään blogissaan Halinma - ajatuksia ja näkökulmia yhteiskuntaan, kulttuuriin ja elämään, vuodesta 2017 jatkuneen pitkän pestinsä Ylen aamun vakituisena jälkiviisaiden vieraana:

"Se, mitä pidettiin hyväksyttävänä poliittisena puheena, muuttui. Tämä tuntui omassa arjessani ja läheisteni arjessa - rasistiset näkemykset tulivat yhä enemmän pintaan - sekä sanoina että tekoina. Muutos ei ollut hetkellinen, vaan luonteeltaan pysyvää: veden pinta oli noussut ja sallitun puheen raja siirtynyt. Timo Soini oli tämän poliittisen puolueen päähahmo, agitaattori ja kasvot. Hän loi tilaa ja toi siihen ihmisiä, jotka normalisoivat rasismin ja sivutuotteena naisvihan." Hyökkäys on paras puolustus. Mutta nyt hän menee jo liian pitkälle, sillä Abdulkarim yrittää oikeuttaa tällä vihansa valkoiseen heteromieheen - asia, jonka puolesta hän on tulisesti raivonnut jo vuosia.

Mutta yhden asian minkä hän unohti, on Soinin ummehtuneesta uskonnollisuudesta löyhkäävä homovastaisuus. Miksi? Homous ei sinällään kiinnosta häntä. Miksihän? Pitäisikö kaikkien toimia oma henkilökohtainen vastuu kärkenä, kun kyseessä ovat vastenmieliset ihmiset ja ihmisvastaiset ajatukset? Mutta miksi meidän pitäisi kuunnella Abdulkarimia? Vaahtoaminen ja syyttely kyllästyttää, eikä häntä jaksa katsoa muutamaa minuuttia pidempään, sillä yksi iljettävä asia, mitä hän ei valitettavasti unohtanut, on viha ja vihasanoman levittäminen niitä kohtaan, joista hän ei pidä, ihan kuin hän olisi persujen musta varjo vedotessaan valkoisen miehen vihalla monikulttuuriseen feministiyleisöön. Ja tällaista tukee parlamentaarisesti valvottu Yle - ei ihme, jos tavallinen kansa äänestää vastavoimana persut taas valtaan.

Vihakin on tunne ja tunteisiin vetoavuudesta on tullut valtamedioiden uusi mantra. Ei Soini ole varsinaisesti paha, vaikka on ällöttävä ja ilkeä ja tärkeä sanavapauden kannalta, sillä kukaan ei ole puhdas pulmunen tässä propagandateatterissa - sekä Soinin että Abdulkarimin taustalla vaikuttavat ihmisten hyvin käytökseen, omaksuttuihin tapoihin ja kulttuurin piilottama tekopyhyys ja valheellisuus; mietimme koko ajan, onko mahdollista, mielekästä ja toivottavaa edistää hyvinä pidettyjä asioita keinoilla, jotka tiedetään pahoiksi. Mutta todella pahoja ja hyviä on loppujen lopuksi varsin vähän. Hume, joka ymmärsi empatian päälle, sanoi, että emme pidä siitä, että vastavuoroisuus ei ole tasapainossa, että oma panoksemme siinä on suurempi kuin saamamme hyöty.

Hänen mielestään emme itse asiassa olleet niin tarkkoja omasta toiminnastamme muiden suhteen kuin muiden toiminnasta suhteessa meihin. Samaan hengenvetoon voi kysyä, miten on mahdollista, että joku saa edustaa seitsemän vuotta yhdessä ohjelmassa kokonaista aikakautta? Vastauksessa piillee Ylen yksi suurimmista ongelmista, mistä ei tunnu tulevan loppua. Yle käyttää kyllästymiseen asti samoja ns. mielipidevaikuttajia - ei asiantuntijoita, jotka ovat ohjelmia tekevien toimittajien ystäviä ja fanittamia julkkisvieraita ohjelmissaan - kuluttamassa kasvot loppuun ja kyllästyttämässä tyhjänpäiväisillä ja asiantuntemattomilla jorinoillaan sekä katsojansa että kuulijansa. Ikävintä on kuitenkin se, että suosimalla vain yhtä tai muutamaa, syyllistytään vastuuttomaan journalismiin pienentämällä sanavapautta ja kaventamalla ymmärryksemme kurkistusluukkua yhden totuuden sallivaksi yleiseksi puputukseksi.

Surullinen tapaus oli toissavuotinen Ylen radio Ykkösen Shakespeare-ilta, jossa teatterikoulua käymätön ohjaaja Juha Hurme esiintyi kanavan vakiovieraana kulttuuria koskevissa kysymyksissä asiantuntijana tuntematta ANTIGONEA, "Nyt lyö ihan tyhjää" hän sanoi, kun eräs kuulijoista kysyi Antigonesta. Tunsin samalla sekä syvää myötähäpeää että olin vihainen ns. oikeiden asiantuntijoiden puolesta (kuten aiheeseen laajasti perehtynyt filosofian tohtori ja teatteriohjaaja Esa Kirkkopelto) maassa, jossa on osaamista teatterinalalla, vaikka muille jakaa kaikissa muissa kysymyksissä, mistä sentään Helsingin yliopiston kuihtuvan teatteritieteen professori Hanna Korsberg on toimittanut kirjan Ibsen Suomessa (LIKE 2006).

Maryan Abdulkarim ei ole sen parempi kuin häneen vihansa hänen sukupuolensa ja ihonvärinsä takia kohdistavat persut, eikä mikään esimerkillinen toimittaja, mitä tulee toisten huomioonottamiseen, tasapuolisuuteen tai ylipäätään länsimaiseen journalismiin, vaan edustaa omaa aggressiivisfanaattista sanavapautta omiin henkilökohtaisiin ja poliittisiin tarkoituksiinsa härskisti käyttävää antiliberaalia demagogia. Katsoin erään ohjelman, missä hän ei antanut armoa, ei tuntenut sääliä eikä olisi antanut puheenvuoroa ohjelman toiselle vieraalle professori Esko Valtaojalle, jolle tukkapölly oli ihan oikein. Abdulkarin moukarointi Valtaojaa kohtaan vaikutti lajissaan täysteilaukselta sekä tarkoin harkitulta ja vanhakantaisen "hemanusmaiselta".

Edesmennyt Tampereen yliopiston tiedotusopin professori, Pertti Hemanus tuli tunnetuksi siitä, ettei pitänyt angloamerikkalaisesta sanavapaudesta, joka oli mediayhtiöiden omistajien sananvapautta, vaan opetti oppilailleen päinvastoin journalistisen vapauden liittyvän toimitusten sisällä käytävään yhteiskunnalliseen ja ideologiseen kamppailuun omien tavoitteiden puolesta yhteiskunnallisia syrjintä- ja sortokoneistoja vastaan. Hemanus hylkäsi liberalistien käsityksen vapaudesta, sillä hänen mielestään vapaus oli vain "positiivista vapautta". Juuri tätä samaa vaikuttaa olevan Ylen ja toimittaja Maryan Abdulkarim edustamana "haastava" journalismi. Hemanus tähdensi oppilailleen positiivisen vapauden olevan vapautta journalistiseen työhön tiettyjen päämäärien hyväksi tietyin keinoin.

Toimittaja Maryan Abdulkarim on tietenkin tahallisen ärsyttävä ja haastava, jokaisen vihaisen nuoren tavoin - niin ovat aina olleet, ja tulevat olemaan - kaikki uudet sukupolvet. Kun esiintyy aggressiivisesti ja syyttää muita kaikista ongelmista, saa runsaasti omaa uraa nostattavaa näkyvyyttä medioissa. Yle edustaa tasapuolisuutta väärällä tavalla valitsemalla tieten tahtoen hänen tyyppisiään - ja tässä tämä valhe nyt on ja samalla käytännön esimerkki siitä, miten hyvä aie muuttuu pahaksi seuraamuksiltaan - marginaalissa olevia, ja heitä ns. "esittäviä" ihmisiä edustamaan muutosta ja puhdistusta. Siksi hänet on otettukin "standardivakioräksyttäjäksi" Ylelle, jonka ajankohtaisohjelmat olisivat muuten liian kesyjä. Ylessä siitä huolimatta, että asia on aina joltakin katsantokannalta hyvä ja tärkeä, toimittajien pitäisi aina pyrkiä puolueettomuuteen, tasapuolisuuteen ja asioita esittäessään, tiettyyn rauhallisesta tyyneydestä kertovaan tolkkuun ja malttiin. Vapaat keskustelut ja empaattiset ohjelmat kehittävät meitä aidosti paremmiksi ihmisiksi. Siksi ei ole samantekevää mitä joudumme valtamedioista seuraamaan.

Mutta itse käsitteenä sananvapaus on aika kinkkinen juttu; sitä nimittäin joko on tai ei ole, mutta sitä millä tavalla sitä joko on tai ei ole, onkin vaikeampi tutkia. Mutta se, että pääsee haukkumaan toisia vakiokiinnityksellä aina yhtä ikävästi, on sanavapauden vääristämistä ja vain yhden puolen suosimista totuuden kustannuksella. Filosofi Dewey pohti tätä kysyessään, mikä oli päämääriä koskevien arvostelmien ja niiden saavuttamisen keinoja koskevan tiedon luonne. Deweylle päämäärä käsitti sekä näköpiirissä olevaa päämäärä että jonkun asian seurauksia. Todellinen kysymys ei ollut vaikutin, vaan se millaisia seurauksia valitut tavat toteuttaa ajatuksia tuottivat. Juuri tämä on profiloitumista itse asian kustannuksella yrittävien Ylen ja Maryan Abdulkarimin suurin ongelma. He pelaavat omilla säännöillään, joita voivat muuttaa tarpeen tullen ja osoittaa muka katumusta, mutta lyövät hetken kuluttua entistä lujemmin. Eli kysymys pitäisi kuulua, minkä uuden Abdulkarimin juontaman ohjelman mainoksena tämä show kokoon kyhättiin?