Mitä ei voi estää, se täytyy kestää: Linnaleidit

Teksti Harald Olausen

Ylen Hämeenlinnan naisvankilasta kertovan dokumentin Linna - tervetuloa Hämeenlinnan uuteen naisvankilaan (2020) erään jakson otsikko on paljon puhuva "Mitä ei voi estää, se täytyy kestää". Siihen sisältyy huono-osaisuuden- ja onnisuuden koko syvä traagisuus, joita hyväosaisten- ja onnisten puolesta alempien kansanryhmien joutuvat koko elämänsä aikana sijaiskärsimään aina uudelleen ja uudelleen.

Dokumentti on järkyttävää katseltavaa naisista, jotka ovat tieten tahtoen tai tahtomattaan joutuneet saman ikävän puristukseen, mikä jäytää pelokkaita ihmissieluja ja ahdistaa. Naisvankien - ja osin myös naisvartijoiden - ruokkoamaton, miesmäisen tyly ja usein myös etovan ruma ulkonäkö, habitus ja ronskit puheet sisentävät hengenvaarallisesti ongelman kuolemanvaarallista patologisuutta, minkä jälkeen lepsut ja oopperamaisesti teatteriverellä kuorrutetut pohjoismaiset rikosdraamat jäävät teeskentelyssään ja lapsellisuudessaan kauas oikeasta pahasta, siitä, mistä sairas ja tappava paha on tehty: tarkoituksettomuudesta ja syvästä tyhjyydestä ihmisyyden aukkona sisällämme.

Miksi tällaisia roskasarjoja tehdään, missä millään ei ole mitään merkitystä eikä kusessa olevilla ihmisillä mitään yksityisyyttä ja inhimillistä? Asiat ovat vain kuten niiden näytetään olevan ja se on ensimmäinen suuri valhe ja virhe. Tuntuu kun ohjelmaa katsoessa lukisi vankilan omaa Alibin ja 7 Päivää-lehtien juorumaisen tylsää sekoitusta. Dokumentin vaarat ovat ilmassa silloin, kun siitä tehdään yhdessä vankilanjohdon kanssa tätimäisen lässyttävä opetusfilmi, kuten tässä tapauksessa.

Silloin se ei ole dokumentti vaan huono mainosfilmi, joka uskottelee olevansa sarjakuvia todellisuuden riipaisevasta läsnäolosta epätodellisen niskassa. Tulos on samaa vapaata ihmismielistä kurittavaa kökköä, kuin suurtalouskokeista muodostuvan sosiaalidemokraattien ensimmäinen ryhmäkokous Kymenlaakson eli Kymsoten tiimoilta; täysin mielikuvitukseton (ja Einstein muistutti kaikkein tärkeimmän elämässä olevan juuri mielikuvitus) ja ennalta sovittu sekä ongelmat moneen kertaan alleviivaava, mutta vailla todellista halua tai ymmärrystä haluta muuttaa muuta kuin kahvikuppien järjestystä kokouspöydässä ja nostaa omia kokouspalkkioita aitoon demarityyliin.

Ensin ajattelin dokumentin olevan Matti Paunion tuottama, Aleksi Bardyn (Salatut Elämät) käsikirjoittama ja Dome Karukosken (Tom of Finland) ohjaama. Mutta ei sittenkään, vaikka dokumentin mitättömät kuvat olivat kuin tykillä kallioon jysäytettyjä, eivätkä antaneet mitään mahdollisuutta ajatella ja nähdä enempää, kuin ei mitään muuta, kun ei mitään. Ihmiset olivat, tulivat ja menivät kaikki tarkassa järjestyksessä, eikä siinä oikein mitään tapahtunut aitoa, ihmisten välistä tai päänsisäistä kaiken ollessa jotenkin pakotttua ja väkinäistä yhden kynän kirjoittamaa vaihtoehdottumuutta. Välillä sentään vankilan ovi natisten avautui ja sulkeutui vartijan todetessa, että vois se olla nopeampikin.

Tämäkö muka dokumenttia? Kyllä nimenomaan "mukadokumenttia", missä millään ei ole väliä, ei ihmisillä, tarinalla eikä kuvattavilla kohteilla, koska se ei kerro mitään. Vertaan tätä tyhjänpäiväistä ja valheellista dokumenttia kahteen alan hienoimpaan draamafilmiin; Don Siegelin Dirty Harryyn (1971) ja Bob Fossen Lennyyn (1974). Dirty Harryhan on klassikko nimenomaan siksi, että se on monimutkainen tutkielma pinnan alla piilevistä tapahtumista ja niiden vaikutuksista. Lennyssä taas tekopyhyys kukkii, kun kysytään, miksi ihmiset pitää jakaa hyviin ja pahoihin.

Rikollisuus ei ole nerokkaiden aivojen temmellyskenttä, kuten romantisoiduissa tai taitavasti punotuissa rikosdraamoissa saamme nähdä. Sen parissa eivät puuhastele superälykkäät ja vakavasti murhanhimoisella tavalla sairaat Hannibal Lecterit eikä siinä ole mitään hohtoa. Tavallinen rikollinen ei suunnittele rikostaan monimutkaisen keskiaikaisen mysteerin mukaan, tai hehkuta älynsä mukavia puolia kuorruttanmalla siihen monimutkaista älyään. Tavallinen rikos on kansankielellä sanottuna ahdistava tunne kurkussa, paskat housuissa, se viimeinen kusitolppa ennen kuin räjähti, taivas sumeni ja raivon vallassa tuli tehtyä hirveitä, ja paljon muuta sellaista rumaa sekavuutta, mistä me tavalliset ihmiset emme haluaisi tietää mitään, ja onneksi emme tiedäkään.

Kun Linnaa katsoo, alkaa ymmärtää, että kyseessä on selvästikin alempien kansanryhmien keskuudessa vaikuttava oma, vielä alempi rotu, jolla tuntuu olevan suurempi alttius muita alistua kohtaloonsa ja antaa suuttumuksen sanella elämän alavireinen suunta tielle, josta ei ole paluuta. Hyvä varoitus. Siltyi en ymmärrä miksi tällaisia dokumenttiohjelmia tehdään?  Linna on haalea kangastus verrattuna oikeisiin rikosdraamoihin; laadukkaissa ja rikollisen mielen syväluotaamista osaavasti tekevissä Likaisessa Harryssä ja Lennyssä on munaa.

Tässä ei valitettavasti. Väkivaltaa ja pahuutta tutkitaan sisältäpäin eikä sillä ole syitä tai luokkataustaa. Tämä unohtuu aina hyvää tarkoittavissa mutta pannukaksi lässähtävissä viranomaisohjailussa, kun kyseessä on Linna-dokumentin tavoin selvästi opetus -ja mainosfilmi Matti Paunion henkilökohtaisen ystävän ja idolin, Renny Harlinin, henkeen tehtynä.

Muistan kun Oslossa alettiin puhua 2007 vankien adhd-luokituksesta. Tutkimuksissa havaittiin pitkäaikaisvangeilla ja rikosten uusijoilla yllättävän korkeat adh-luvut. Se selitti osaltaan vankien keskittymiskyvyttömyyttä ja alttiutta äkkipikaisuuteen ja aggressiivisuuteen sekä yleisen holtittomaan elämänasenteeseen saada kaikki nopeasti.

Usein joko syntyminen suoraan maan alimpaan rakoon tai joutuminen sinne jonkun kohtalokkaan käänteen takia, synnyttää alistumisen ja raivon lisäksi selkeän käsityksen hyväksikäytetyistä ja hyväksikäyttäjistä, toiselta termiltään luokkatietoisuuden ja antaa näkökulman suoraan kulissien takaiseen todellisuuteen siitä, kenelle on eduksi se, ettei kaikilla mene hyvin.

Niin tässäkin sarjassa monen surkean yhteensattuman uhriksi joutuneella murhaaja-Lindalla, jolle elämä ei oikein koskaan ole näyttänyt hymyilevää puoltaan. Kun 7. jaksossa äänestetään kunnallisvaaleissa, Linda äänestää ja pohtii äänestämisen olevan vaikeaa, kun ei tunne ehdokkaita, paitsi niitä, jotka ovat esillä medioissa, mutta niitä hän ei äänestä koska niillä on "massia" eivätkä sellaisia kiinnosta tavallisten vankien asiat.

Pitää nostaa hattua! Harvinaisen terve yhteiskuntanäkemys ja terävää yhteiskunta-analyysia typerästä irvailusta nimeltään edustuksellinen länsimainen demokratia, jonka ovat ostaneet hyväosaiset itselleen, niin että kaikkien meidän muidenkin, myös vapaalla olevien, tulee ohjelman otsikon mukaan kestää se, mitä emme voi estää, koska meillä ei oikeasti ole mitään muuta mahdollisuutta kuin olla ja hymyillä sen tosiasian ympärillä, ettemme voi määrätä juurikaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Muutenkin masentavaa ohjelmaa oli vastenmielistä katsoa, varsinkin kun pääosaan oli valittu tikkakaramellia pään yli heilutellen muutama ammatisilmänpalvoja miellyttääkseen selvästikin vankilan johtoa. Vanikilan johtaja sai puhua omia kenenkään kyseenalaistamatta hänen sanojaan. Vanginvartijat olivat epämiellyttävän tylyjä amatsooneja. Vankilapappi ällöymmärtäjä ja Jessetuputtaja ihmisille, joiden aina mahdollisuus oli pakko murtua, anoa armoa ja saada näin ymmärrystä ja päänsilitystä vain, jos tunnustivat Jessen elämänsä pelastajaksi ja menneiden kavaluuksiensa anteeksiantajaksi.

Dokumentin eloisa ja huoleton romanityttö paljastaa sen kaavan, millä ahtaassa pakkoraossa eri totuuksien ja moraliteettien kanssa painiskelevan, alakynnessä kaikkeen oleva, heikko ihmistaimi, voi tukeutua: pragmaattiseen sarkasmiin. Kun häneltä kysytään Jesse-uskosta, hän vastaa sen verran liukkaasti pilke silmäkulmassa, että katsoja ymmärtää vastauksen olevan luettavissa rivien välistä; Se riippuu siitä, kuka kysyy.

Ohjemassa unohtuu se karmaiseva tosiasia, että vangit elävät koko ajan sekä vankilassa että vapaalla veitsenterällä omien ristiriitaisten halujensa ja sekavien pakkojensa kanssa. Tekijöiden näkemys ongelmiin on ulkokohtainen. Syyllisiä on lähes syyntakeeton roskasakki, joka joutuu elämään, sen pienen hetken, kun saavat elää, kuten Lydia sanoo ohjelmassa dialyysihoidossa sen jälkeen, kun äidiltä saatu uusi munuainen on tuhoutunut samaan sairauteen, kun aikaisempi omakin. Paska juttu, sinulla kävi huono onni, oli lääkäri vain sanonut. Ei paljon muuta. Ei ole mitään tehtävissä kun ei ole rahaa kalliisiin yksityislääkäreihin, joilla on aina alan uusimmat keksinnöt takataskussa valmiina nelinumeroisen hintalapun kanssa odottamassa niitä rikkaita, joilla on ohituiskaista parempaan elämään saatu jo syntyessä.

Huonosta onnesta on kysymys myös, kun syntyy syrjäytyneeksi jonkun vähät toisista välittävän narsistisen, aineiden monikäyttäjän, mielisairaan tai itsetuhoviettisen ihmisen lapseksi vailla muuta mahdollisuutta paeta, kun huumeet, sekoilu ja itsepuolustukseksi synnytetty muuri torjua väkivalloin murhaavan pahan läsnäolo. Se ei ole lapsen oma valinta. Se synnyttää vain lisää sisäistä tyhjyyttä sekä lisää pahaa oloa ja kurjuutta, joka myrkyttää ihmisiä koronan tavoin kaikkialla missä tällaiset kylmät, tunteettomat ja pahasti häiriintyneet zombit vain liikkuvat, eli kaikkialla keskellämme meidän sitä aina huomaamatta.

Oslossa huomattiin vangeilla olevan adhd:n lisäksi paljon muitakin vakavia sairauksia, jotka tekivät heistä lyhytjänteisiä, aggressiivisia, itsekkäitä ja tunteettomia psykopaatteja, jotka olivat vaarallisia sekä itselleen että muille. Rikoksia tekevät ja rikoksille alttiit ihmiset ovat rajatapauksina poikkeuksellisen kielteisiä ominaisuuksia omaavat henkilöt. Silloin kyseeseen tulevat geenit. On paska juttu syntyä geneettiseen roskaluokkaan, mikä sisältää vain kuolemaan johtavia sairauksia. Rikollisen käyttäytymisen seulominen ja ennaltaehkäisy on nykyisin jo helpompaa. Siihen pitäisi satsata voimakkaasti siitä huolimatta, ettei rikollisuutta saada koskaan täysin kitketyksti yhteiskunnista.

Mutta kenen etu on, ettei saadakaan? Miksi Linna-dokumentissa suomalainen vankila näytti nöyryytys- ja kurileriltä eikä muiden Pohjoismaiden vankiloiden tapaan edistykselliseltä ja kokeilevalta yhteiskuntasopeuttajalta? Tässä näkyy yhteiskunnan tekopyhyys ja kaksinaamaisuus. Toisaalta se puhuu hyvän puolesta arvoinaan, mutta antaa pahan rehottaa kaikkialla ja tapahtua arjen pikksäännöissä. Dokumentissa yhdessä kohtaa ollaan empaattisia viran puolesta ja puhutaan naisvankien ongelmista, mutta ei mennä sen syvemmälle.

Se on selvää, että jokaisella vangilla on rutkasti ongelmia, ja he ovat äkkipikaisia, ja vaaraksi sekä itselleen että muille. Mutta miksi heillä ei ole vaihtehtoisia polkuja oman itsensä tuntemukseen, terapiaa tai koulutusta, missä painostetaan luovaa kasvua Grundtvigin henkeen? Mutta mitä siis tehdä? Eikö vangeilla ole muuta mahdollisuutta kuin se aika vähäinen malli, mikä ohjelmassa vilahtaa, joka on sekin parempi kuin ei mitään, mutta silti sekin kovin vähän kun ajattelee sitä tosiasiaa, että naiset tulevat erittäin vaikeista olosuhteista, ellei peräti mahdottomista "nyrkin- ja hellan miesvihan- sekä hyväksikäytön mahdollistavista esineellistävistä lähtökohdista", mikä on musertanut heidät ja imenyt heistä ulkoisen inhimillisyyden melkein kokonaan ja vaippaiässä.

Millainen on oikeasti suomalainen vankeinhoito? Ohjelamssa se oli selvästikin samaa surkeaa tasoa, kuin yli sata vuotta Papillonissa kaukana Pirunsaarella. Arvoliberaalit haluaisivat satsata enemmän ihmisten välisten eriarvoisuutta tuottavien mekanismien ennaltaehkäisyyn, kuten köyhyyden poistoon. Arvokonservatiivit taas koventamalla kuria, lisäämällä rangaistuksia. Näistä ei puhyta, vaan Linna-ohjelma pysyttelee puolivirallisen tiedotteen kaavassa eikä päästä tarinaa alun otsikkoja pidemmälle.

Yksi yhteinen piirre Likaisessa Harryssa ja Linna-dokumentissa löytyy. Ne molemmat näyttävät, miten joskus lainsäätäjien tarkoitukset hyvästä kääntyvät vastakohdikseen. Likaisessa Harryssä poliisin ilkivaltaa rajoittamaan tarkoitetut säännöt edistävät himomurhaajan vapauksia. Linna-dokumentissa vankien ihmisoikeudet antavat heille mahdollisuuden jarruttaa ja kostaa venkoilullaan rangaistuslaitokselle, joka on syytön heidän pahaan oloonsa ja rikoksiinsa jättäen heidät vailla vastuuta omista teoistaan jatkamaan ikuista kapinaansa auktoriteettejä vastaan.

Lennyn kanssa, jonka haastattelujen sekaan leikattujen takaumien kautta sinne tänne poukkoilevaa elokuvaa hallitsevat tarkat kuvat, Linna-dokumentilla on yhtä vähän tekemistä kuin Paavo Väyrysellä ja aidolla ilolla. Mutta se suurin ja tärkein ero: Lennyssä Fossella oli halu kertoa kaunistelematon totuus asiasta. Linna-dokumentti taas pyrkii piilottamaan sen katsojalta minkä vain ehtii. Siksi Linnan katsottuaan nousee mieleen kysymys, miksi ja kenelle tällaista tehdään? Tämähän kuuluu siihen aivottomaan televisioroskaan, mitä nykyisin kaikki televisiokanavat pursuavat meidän mieliharmiksemme.

Ihan lopussa näkyy iloa ja valoa. Kevät tulee. Aurinko paistaa ja vapaus koittaa itse kullekin dokumentissa mukana olevalle minä hetkenä tahansa. Linnaan on aina tultu raitistumaan, keräämään voimia, tapaamaan tuttuja ja syömään hyvin pahimmaksi kaamos-ja loska-ajaksi, marraskuusta huhtikuuhun, talven yli niin mies- kuin naisvankiloissakin. Niin näyttää asian laita olevan myös tässä naisvankilassa, sillä monet haastateltavat olivat vankilan vakiokauraa ja tuttuja monien vuosien takaa.

Tätä ohjelmaa ei ollut mukava katsoa. Itse asiassa se pilasi päivän mutta tarjosi monelle keskivertokatsojalle myös helpotuksen siitä, ettei omassa elämässä ole tarvinnut törmätä tällaisiin tilanteisiin ja ihmisiin. Dokumentti siis toimii kuin toimiikin, karkottamassa ennaltaehkäisyn nimissä inhorealistisessa toteutuksessaan (voi kun Mikko Niskanen olisi saanut tehdä tästä uuden Seitsemän surmanluotia), meissä jokaisessa hiljaisella liekillä asustavan rikollisen mielen. Tai niin dokumentintekijät ovat saattaneet ajatella. Ainakin niin se on markkinoitu sekä rahoittajille, Ylelle että vankilalle itselleen. Mitä mieltä asiasta ovat sitten dokumentin rikokoksenuusijat ja karskit ihramahaiset linnaleidit, on jo ihan eri juttu.