Onko mitään eroa The Shiny Shrimps-homoelokuvalla ja lesboelokuvilla?

Teksti Harald Olausen

Ohjaaja ja esseisti Jean Epstein (1897–1953) muistutti elokuvan olevan osan yleismaailmallista kieltä. Elokuvalla on siis mieli ja kieli, kuten katsojillakin. Ne, jotka asiasta tietävät jotain, puhuvat pyrkimyksestä ymmärtää, miten elokuva toimii merkityksenannon välineenä suhteessa muihin kieliin ja ilmaisujärjestelmiin. Ongelmana on se, että kukin elokuva puhuu etupäässä omaa aikaansa ja itsestään. On hyvä palauttaa mieliin tärkeä homo- ja heteroelokuvan sekä homo- ja heterokatseen erilaisuus, ja myös se että sillä on aika paljonkin väliä, kuka homo- ja lesboelokuvaa katsoo ja miten "ettei niistä vain liikaa pehmeyttään puuttuisi jungilainen vastakohtien jännite". Tässä jutussa vertaan The Shiny Shrimps-homoelokuvaa "mielivaltaisesti" kahteen erilaiseen lesboelokuvaan- toinen on dokumentti ja toinen koko illan draamaelokuva.

Kyseessä on viime vuosien kaksi parasta lesboelokuvaa, jotka ovat saaneet kiitosta ja levinneet ympäri liberaalia länttä Ranskasta Britteihin ja Yhdysvaltoihin: Ranskan vuoden 2021 Oscar-elokuvaehdokas Yhdessä-elokuva ja Lesvos (Kreikka, (2025) - televisiodokumentti, joka on yksi parhaista koskaan näkemistäni lesboista kertovista dokumenttielokuvista. Elokuvilla on samoin kuin katsojilla intohimo. On hyvä muistaa hlbtqi+-elokuvia katsellessa, että Ihmisen kiinnostus elokuvien intohimoon ja sen merkityksestä tekemät tulkinnat vaihtelevat hyvin paljon sen mukaan, onko katsojalla syvästä intohimosta omaa kokemusta, ja voiko hän sen ansiosta myötäelää elokuvan tapahtumia. Ilman omaa tunnekokemusta elokuvan intohimoon perustuva suhde voi näet esittäytyä katsojalle vain pelkkänä naimisena ja seksisuhteena, kuten Osmo Kontula muistuttaa.

"Tällöin ihminen voi olla kuvamaailman paheksuva tirkistelijä sen sijaan, että hän jakaisi tunnetasolla roolihenkilöiden kiihkon ja nauttisi siitä kuten ihmisen tulisikin ja ymmärtää miten ihmisen oma sen hetken psyykkinen tila vaikuttavat oleellisesti hänen kokemukseensa elokuvan intohimokohtauksista. Seksuaalisessa vireessä olevat ihmiset kiihottuvat elokuvan intohimosta, ahdistuneet sen sijaan ahdistuvat sen näkemisestä lisää. Intohimo voi edustaa heille jopa syyllisyyttä herättävää, kiellettyä maailmaa, jonka kohtaaminen on rasitus. Syyllisyyttä voivat aiheuttaa myös filmin värittämät omat seksuaaliset impulssit ja unelmat." Monet lesboelokuvat ovat usein parempia ja syvällisempiä kuin homoelokuvat, ja niitä katsoo homo sisällään hieman kateellisuutta tuntien, koska ne myös puhuttavat syvältä näyttöäen samalla sen maailman ja tavan, joka homoakin koskettaa. 

Tarkasti katsottuna lesboelokuvat kertovat samaa tarinaa erilaisuudesta kuin homoelokuvat, joissa hedonistinen miellyttävyys, nautinnonhalu ja kauneus ovat usein tärkeitä. Lesboelokuvissa on sein sijaan aina ollut kapinaa (esimerkiksi lesbonäyttelijä Marlene Dietrich osasi omissa rooleissaan haastaa sen ajan ahtaat ajatukset; sen sijaan että olisi esittänyt Katariina Suuren köyhän historiallisen pukudraaman paperinukkena, hän loi sadistisen Barguzinski-soopeliin verhoutuneen dominatrixin). Homojen ja lesbojen historia on ollut kärsimysten historiaa. Homoelokuvissa tästä häpeästä on kuiskittu hiljaa, ja on ollut yksi syy homoelokuvien "ongelmat peittävään komediallisuuteen". Mutta aika on muuttumassa, erityisesti Ranskan vuoden 2021 Oscar-elokuvaehdokkaassa: Yhdessä-elokuvassa, jonka teemana on kahden vanhenevan naisen välinen rakkaus.

Elokuvan suuri käänne tapahtuu silloin, kun tytär vihdoin tajuaa oman äitinsä vihanneen miestään ja eläneen kaksoiselämää naapurissa asuvan oppaan kanssa, jonka löysi Rooman-matkaltaan yli 20 vuotta aikaisemmin – ranskalaistyyliin romanttisissa väreissä räiskyen. Värityksessä on kuitenkin muitakin sävyjä, ja se tekee elokuvan kiinnostavaksi: kyseessä ovat pitkät jäähyväiset ja yhteiset muistot, toisesta välittäminen. Toisesta eroaminen ei ole vaihtoehto, vaikkei heidän salasuhteellaan ole lainvoimaa papin aamenena. Naisparin lapset suuttuvat asian paljastuessa ja yrittävät estää heidän tapaamisiaan. Elokuvan kerronnallisena alaviitteenä on vihjaus naisten kokeman yhteisen ajan villiin vapauteen, radikaaliin 60-luvun huolettomuuteen ja vapauteen olla ja elää kuten haluaa rajoitteista huolimatta. Pakollinen paikoilleen jääminen, pikkuporvarillinen ympäristö ja salaisuuden piilottelu avautuu; on mies, jonka kuolemaa odotetaan, on lapsia, joiden kasvua aikuiseksi toivotaan.

Lopulta vastassa ovat vanhuus, odottamattomat hyvästit ja tyttären ahdasmielinen vastarinta. Ystävyys on yksi kautta aikojen koskettavimpia elokuvia, jossa kuvataan sateenkaaripiireissä hiljaiseksi vaiettua vanhenemista ja "ihmisen täälläoloa", mikä tapahtuu silmiemme edessä koko ajan edeten hiljaa kohti kuolemaa. Ja siitä huolimatta, ettei siitä puhuta, se on koko ajan läsnä ja varjostaa kaikkea elävää, kuten tässäkin elokuvassa. Juuri ennen kuin naiset ehtivät yhdessä muuttaa taloon Tiber-joen varrelle ja toteuttaa näin elinikäisen "vapausunelmansa" – joka ei sekään ole ihan ongelmaton – toinen vanhoista naisista, Madeleine, saa aivoinfarktin. Mutta mistä elokuva oikeasti kertoo? Teemana voisi olla ajatus siitä, että meidän tulisi kaikesta siitä pahasta huolimatta, mitä meille tapahtuu, ja mitä muille teemme, yrittää säilyttää sielumme puhtaina ja eheinä kokonaisuuksina. 

Elokuvan nimi voisi olla yhtä hyvin myös minuuden muuttumisesta kertova "Minä ja toinen minäni", ellei se olisi niin selittävän lattea ja halventava sekä tylsä ja liian pitkä. Yhdessä-elokuva kulkee alusta loppuun koruttomasti ja yksinkertaisesti, mutta siitä puuttuu lähes tyystin useaan ranskalaiselokuvaan oleellisesti liittyvä hössötys, muutamaa pikkukohtausta lukuun ottamatta – kuten, kun tyttöystävä heittää Madeleinen tyttären ikkunasta läpi kesken illallisten. Elokuvan kaksi vahvaa naisroolia vakuuttavasti tekevät näyttelijät piirtävät sydämellä herkän kuvan ystävyydestään, sortumatta silti ranskalaisille tyypilliseen yliampuvaan gallialaiseen romantisointiin. Kuvat ovat kauniita ja tunnelma herkkä. Madeleine on jo hiipumassa ja liukumassa muualle pois tästä elämästä ja sen rasittavuuksista (onhan hän kerran kokenut sentään jotain arvokasta, mitä muistella). 

Loppukohtaus on häkellyttävä kahden vanhan ystävän päästessä turvaan. Madeleinen hengenheimolainen onkin Joseph Brodsky, joka sanoi muistavansa omasta elämästään varsin vähän, ja sekin mitä hän muisti, oli hänen mielestään vielä vähäisempää merkitykseltään. Tämä on vapaan maailmanhengen vihje muistuttaa leikistä, improvisaation ilosta älyllisestä huumorista dogmaattista suvaitsemattomuutta ja jäykkäniskaisuutta vastaan skeptisen humanismin hengessä. Kun elokuvaa katsoo ulkopuolisin silmin, hämmästyy siitä homomaailmassakin tutusta ilmiöstä, missä viha ja halveksunta on läsnä eri syistä (peloista, ennakkoluuloista ja lesbojen voimasta sekä ulkonäöstä). Ilmiö on yleismaallinen mutta siitä ei saa puhua vieläkään, koska se häiritsee sateenkaarimaailman heteroille syöttämää valheellista kuvaa ongelmattomasta hlbtqi?+-maailmasta.

Se on ollut omiaan lisäämään höyryjä (jos ette MUKA vielä tiedä, homomaailma on syvällisessä kriisissä, ja valmistautunut keskinäiseen voimanmittelöön pride-hömpötysten ärsyttäessä nimenomaan niitä seksuaalivähemmistöjä, joille se alun perin on tarkoitettu). Myös dokumentit, kuten erinomaisen hyvä 1 h 17 minuutin mittainen Lesbos, naisten saari (Lesvos, Kreikka, 2025 - ohjaaja Tzeli Hadzidimitriou) vihjaavat, miksi lesbot ovat niin pelottavia? Heissä on voimaa, intoa, kapinallisuutta, älyä ja kovaksi keitettyä selviytyjää. Mutta kaikki tämä on ollut vasta parikymmentä vuotta, eikä sekään matka ole sujunut ilman mutkia. Dokumentti on yksi parhaista koskaan näkemistäni lesbodokumenteista ja ansaitsee suitsutusta ohjaaja Tzeli Hadzidimitrioulle. Anarkistinen dokumentti perustuu arkistomateriaalien lisäksi hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa ja kirjoittamiinsa tarinoihin. 

Dokumentissa kerrotaan Kreikan Lesboksen saaren Eresoksen nykytarina sen jälkeen. kun 1970-luvulla lesbotkin alkoivat tuntea olevansa ihmisiä ja maailmankansalaisia etsien yhteyttä toisiinsa. Lesvos on ollut erityisen tärkeä paikka lesboille, koska se on naisten välisestä rakkaudesta kirjoittaneen kuuluisan runoilija Sapfon syntymäpaikka. Dokumentti keskittyy kertomaan 1980-luvun hurjia vuosia, kun paikasta tuli merkittävä lesbokohde, mikä aiheutti ongelmia paikallisten kanssa, ja puhututtaa edelleenkin. 1990-luvulla lesboyhteisö vakiintui osaksi kylän elämää, naiset perustivat hotelleja ja ravintoloita naisille. Ja vaikka nykyään Eresoksessa onkin pysyvä kansainvälinen lesboyhteisö, ja paikallinen kulttuuri on muuttunut hieman suvaitsevammaksi pinnan alla vaikuttavat jännittyneet välit lesbojen ja saarten asukkaiden välillä. Lesbous on yhä tabu monessakin suhteessa.

Entäpä The Shiny Shrimps -elokuva (2019), jonka voi taas nähdä hauskuutusyrityksessään vastineena muutaman vuosikymmenen takaiselle Pride-elokuvalle Priscilla – aavikon kuningatar (1994), mutta sitä voi tyyliltään ja teemaltaan myös verrata kahteen edellämainittuun ja vakavasti otettavaan lesboelokuvaan. The Shiny Shrimps on tehty hulvattomaan parodiatyyliin, jossa lgbtqi+-yhteisöä voimaannuttava sanoma on hieman sama kuin Priscillassa, vaikkakin laimeampi. Olkaa ylpeinä mitä vähemmistöä olette, kunhan ymmärrätte että vain puhaltamalla yhteen hiileen ja toimimalla yhdessä vältätte uudet homovainot, ja pidätte vaivalla saavuttamanne vapauden olla kummallisia, panna ja bailata missä ja milloin vain, niin paljon kuin haluatte, ilman että teidät saa siltä istumalta teurastaa, kuten yhä jossain päin maailman pimeitä kolkkia koko ajan tapahtuu.

Elokuva nauraa homokliseille lempeästi esittämissään homovitseissä, vaikka tarina on tyhjänpäiväisyydessään myös surullinen: syöpään kuoleva uimari on salannut asian muulta joukkueelta, kunnes kuolee gayolympialaisten vesipallon loppuottelussa. Elokuvan voi tulkita myös tylsyyden ja typeryyden kuvaamiseksi; homoporukalla ei ole mitään muuta yhteistä kuin se, että kaikki ovat yksinäisiä ja kärsivät. Joukon nuorin saa viereensä tienvarresta poimitun liftarin ja rakastuu tähän. Hän huomaa seuraavana päivänä tulleensa hylätyksi, ja maksaneensa oppirahat siitä kuinka katoavaista hetken huuman homorakkaus voi olla. Myös muut joukkueen pelaajat ovat kärsineet samasta asiasta jo vuosia (itse asiassa kaikki homot kaikkialla maailmassa). 

Elokuvan kamalin kohtaus on se, missä kuolevalta alkaa valua nenästä verta, ja katsoja tietää hänen kuolevan seuraavaksi. Miehiset lesbot vastustajina ovat pelottavia, ja homojen vesipallojoukkue koostuu kaikista mahdollisista kirjavan homoelämän eri edustajista. Porukka bilettää kuin viimeistä päivää - kuin olisi tyyntä myrskyn edellä. Heitä yhdistää toisiinsa halu irrotella, panna ja juopotella kuin kaksikymppiset discohomot – mikä sinällään on hieman totuudenvastainen, mutta elokuvan sanomaan hyvin sopiva ja naurattava klisee. Hyvänmielen elokuva sai ainoana katsomistani homoelokuvista aikoinaan Vinokinossa lähes täydeltä salilta raikuvat taputukset, kun gaykansa karkeloi estoitta gayolympialaisten avajaisissa Zagrebissa juuri niin vapaasti kuin ei-vapaa vain voi tietäen, että ulkona odottava pelottava maailma on pimeä ja täynnä vaanivia mörköjä nyrkit valmiina pystyssä. 

Hauskanpitoon liittyy homoilla tunne väliaikaisuudesta, mikä pitäisi olla kaikkien muidenkin ymmärtämä asia: maailma ei ole koskaan valmis, mutta ei myöskään vakaa tai odotetun mukainen siitä huolimatta, että tietyt ajat, tunteet ja tapahtumat tuntuvat toistuvan ihmisen elämässä säännöllisesti (eikä ihminen itsessään muutu miksikään vaikka kuoleekin pois). Ei elokuva turha ole. Yksi avain elokuvan ymmärtämiseen on sen tajuaminen, miten rikkinäinen ja häilyväinen olento ihminen on niin nuorena kuin vanhanakin. Se muistuttaa meitä, että kaikella mitä koemme on merkityksensä; mikään ei täydellisesti unohdu, vaan pysyy piilossa odottaen aikaa, jolloin se voi tulla esille jossain muussa tunteen ja muiston muodossa. YLLÄTYS! Elokuva ei myöskään kovin paljoa eroa kahdesta mainitusta lesboelokuvasta sanomaltaan: toteutus on vain myyvempi komediallisuudessaan!