Mitä jos Yhdysvallat ei olisi auttanut Eurooppaa II ms:n aikana?

Teksti Harald Olausen
Kysyin DigiVallilassa otsikolla Mihin menet USA? jo lähes viisi vuotta sitten 6.11.2020 sinä päivänä, kun Joe Biden voitti täpärästi Donald Trumpin: https://www.digivallila.com/l/mihin-menet-usa/
"Näin kyseli samannimisen kirjansa kera (Mihin menet USA? Weilin & Göös 1968) Ylen silloinen Washingtonin kirjeenvaihtaja Pasi Rutanen jo vuonna 1968. Vuosi 1968 muistutti etäisesti vuoden 2020 vaaleja. Vuoden 1968 vaalien voittajaa, republikaanien Richard M. Nixonia pidettiin melkein yhtä roistomaisena ja epämiellyttävänä kuin Trumpia. Molempia yhdisti karkea olemus ja vastenmielinen kielenkäyttö sekä välinpitämättömyys yhteisisä sääntöjä ja moraalia kohtaan, jotka sitoivat heidän mielestään kyllä muita mutta ei heitä. Vuonna 1968 sekä ennen vaaleja että vaalien jälkeen maassa oli levotonta, väkivaltaisuuksia ja kansa liikehti kaduilla osoittamassa mieltään Vietnamin sotaa ja rotusortoa vastaan samaan aikaan kun rikollisuus rehotti ja köyhyyden aiheuttamat yhteiskunnalliset ongelmat lisääntyivät. 2020 vaalien aikaan amerikkalaiset olivat taas kaduilla tällä kertaa vahvan äärioikeiston marssiessa Trumpin nyrkkeinä kuin aikoinaan SA-ruskeapaidat Hitlerin Saksassa. Vuoden 1968 ja 2020 presidentinvaalit muistuttavat toisiaan myös siksi, että taistelu ihmisten mielistä valheen avulla sai valtavat mittasuhteet. Molempia aikakausia yhdistää myös presidenttiehdokkaiden vahva usko huijauksen täydellisyyteen lakimiesarmeijoiden turvin. Silloin kun asia on käsitelty oikeudessa ja joko riittämättömien todisteiden tai hyvän puolustuksen ansiosta tuomio on ollut syytetylle vapauttava, hän on puhdas kuin pulmunen ja ongelma pyyhkäisty pois silmistä, vaikka ei asia ole käytännössä koskaan niin yksinkertaista. Paha on paha ja huijari huijaa vapauttavista tuomioista huolimatta."
Joku fiksu kommentaattori sanoi ennen marraskuun 2024 Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, että Trumpin pitää pakosta voittaa vaalit, koska muuten hän joutuu sekä henkilökohtaiseen vararikkoon että loppuelämäkseen vankilaan monista rötöksistään. Kun kommentaattorilta kysyttiin, mikä on sitten Trumpin agenda valittuna presidenttinä? Hän vastasi kolmella sanalla: kosto, kosto ja kosto. Juuri sitä me näemme joka päivä seuraamalla amerikkalaismedioita. Narsistisesti häiriintynyt ja edesvastuuton Trump suorittaa parhaillaan maassaan ainutlaatuista poliittista ja taloudellista puhdistusta, jonka kohteena ovat etupäässä demokraatit ja demokraattiäänestäjät. Eikä Trump ole aikaillut vaan aloittanut heti viikatteella heilumisen pelokkaiden vihollispäiden yli.
Trump tekee mielellään kaiken likaisen itse häpäisemällä julkisesti häntä vastustavia suorissa lähetyksissä, kuten eilen Mainen naispuolisen demokraattikuvernöörin, joka ei aio panna käytäntöön presidentin määräystä kieltää alkuperäiseltä sukupuoleltaan miesten kilpailemisen naisina urheilussa naistensarjoissa. Trumpin on helppo täydellä syytesuojalla, mitä epäilen kyllä aiheesta. Itseään puolustavan kansan häpäiseminen ja sen urhean presidentin, sekä Venäjän diktaattorin Putinin iljettävä nuoleskelu on (onneksi) nostattanut myös amerikkalaisten keskuudessa puoluekantaan katsomatta vastalauseiden myrskyn. Yhdysvalloissa poliitikot ovat laajasti eri mieltä, kuten MSNBC:n kanavalla mm. etunenässä rohkaasti Lousianan republikaanisenaattori John Kennedy ja Pohjois-Carolainan republikaanisenaattori Thom Tillis sekä Alaskan republikaanisenaattori Lisa Murkowski.
Eurooppalaisella nousee pelkästä ajatuksesta niskakarvat pystyyn ja muisti palautuu 1930-luvulle, kun natsi-Saksan annettiin vahvistua Versaillen sopimuksesta huolimatta vaaraksi muiden maiden turvallisuudelle, koska Euroopan johtavat maat ja rauhan takeena olleet Iso-Britannia ja Ranska sekä pelkäsivät Saksan aggressiivisuutta että myös omien maidensa yleistä mielipidettä. Euroopalla on nyt samanlainen itselleen huomiota keräävä fasistinen maa vaivanaan, ja vieläpä ison armeijan sekä ydinaseita omaava suurvalta. Ei ihme että kostonhimoisen Trumpin Venäjän nuoleskelu hermostuttaa myös suomalaisia, jotka saatiin houkuteltua Venäjän sylistä Naton jäseneksi lupailemalla turvaa samalla, kun yli 1300 kilometriä yhteistä rajaa muuttui vaaralliseksi. Euroopan kohtalonkysymys on Ukrainan selviytyminen muiden avulla. Trump tietää tämän ja pelaa pelolla.
Me jos ketkä tiedämme, että jos Yhdysvaltoja ei olisi saatu mukaan pelastamaan Eurooppaa II ms:n aikana, emme tänään olisi se Eurooppa kuin olemme. Natsi-Saksa oli ylivoimainen ja olisi kukistettuaan Venäjän, vallannut seuraavaksi vielä ympärillään olleet vapisevat ja heikot maat kuten Suomen. Entä miltä olisi suomalaisista tuntunut kesän 1944 tappiollisten puolustustaistelujen jälkeen, jos Amerikan presidentti oli haukkunut Mannerheimia diktaattoriksi ja puolustanut Stalinia ja avannut ovet näin neuvostoliittolaisille? Entä jos länsivallat eivät olisi vaikuttaneet Suomen hyväksi Neuvostoliittoa vastaan ja Neuvostoliitto olisi päättänyt vallata Suomen alkusyksystä 1944 samalla raivolla, kuin mitä se teki Kannaksella suurhyökkäyksen alettua?
Trumpin polttoaine on kaikkialla lymynnyt viha. Verrataanpa vuoden 1968 ja vuoden 2020 presidentinvaaleja keskenään. Ongelmia lisäsi sama pelokkuus kansakunnan epävarmasta kohtalosta. Rutanen aloittaa vuoden 1969 presidentinvaaleista kuvailemalla, miten ilmassa on ollut paljon sellaista, mikä on tehnyt ihmiset kaikkialla levottomiksi. Se ei ole hänen mielestään yksistään "kuvitelma marisätkän imelän savun sekoittumisesta savustetun häränseläkkeen tuoksuun esikaupunkitalojen takapihoilla". Se ei ole ollut yksistään nuorison kapinaa Systeemiä ja Järjestelmää vastaan vaan paljon vakavampaa.
Rutasen analyysi on osuva ja kuvaileva kieli nasevaa, kun hän muistuttaa filosofi Eric Hofferin sanoneen Amerikan livahtaneen syrjään historialta. Mutta mitä hän tällä oikein tarkoitti? Sitäkö ettei maa ole koskaan ollut täysin jähmettynyt oman suuruutensa ihailun alle vaan toiminut todellisena vapaan maailman veturina, mitä tulee talouden ja demokratian edistämisessä? Sitä eivät edes hyväuskoisimmat amerikkalaiset itsekään usko. USA:n toiset kasvot ovat vaarallisen rumat ja kuin vihje tehdä pahaa sekä tappaa, kuten olemme voineet lukea John Grishamin nokkelista oikeussalidraamoista hänen tiiliskivijännityskirjoistaan.
Yllättävää Rutasen raportissa oli sama lopunajan odotus nykyajan modernissa Babyloniassa, kuin nyt Trumpin II-kauden kauhutunnelmissa. USA natisee satojen kansallisuuksien puristuksessa liitoksestaan mutta ei ennusteista huolimatta murru vaan sopeutuu veren maku suussa, kuten loistavasta Jokeri I-elokuvasta näimme. Rutasen mukaan vahingoniloiset eurooppalaiset vallankumousfilosofit ovat olleet havaitsevinaan, että suuri osa Amerikan yhteiskuntarakennetta on väistämättömän romahduksen partaalla. Heidän mukaansa tämä rakennelma pysyi pystyssä niin kauan, kuin valvonta ja kuri säilytettiin pitämällä yhteiskuntaluokat jollakin tavalla tasapainossa; vastarinta murskattiin kommunismin vastaisilla puhdistuksilla. Mutta näin onkin!
Vuoden 1968 presidentinvaalien ehdokkaat olivat demokraattien Hubert Humhrey ja republikaanien jo toista kertaa ehdolla presidentinvaaleissa ollut entinen Eisenhowerin varapresidentti Richard M. Nixon. Kumpikin tuntuivat olevan väärässä näytelmässä väärään aikaan ja sopimattomia ehdokkaiksi. Siinä myös yhtymäkohta näiden kahden vaalien kesken. Vuoden 68 tunnelmaa hallitsi opiskelijaradikalismi uudet kasvot ja kyllästyminen texasilaista vanhoillisena ja arvokonservatiivina pidettyä vanhan vallan edustajaa, istuvaa demokraattipresidentti Johnsonia kohtaan. Trumpin toista tulemista pelko, viha ja kosto.
Rutasen mukaan vuoden 1968 presidentinvaaleihin liittyvää taistelua kuvattiin emotionaaliseksi orgiaksi, joka pyrki siirtämään huomion pois todellisista kiistakysymyksistä ja halvaannuttaa senkin vähäisen aivotoiminnan, jonka ihminen normaalisti pystyisi panemaan liikkeelle. Tässäkin vuoden 1968 ja vuoden 2020 presidentinvaaleilla oli yllättävä yhtymäkohtansa. Trumpin valinta ei siis ollut sattumaa ensimmäisellä eikä toisella kerralla. Se oli hyvin harjoiteltu uusintaesitys historiasta. Amerikoissa on pohjalla valtava määrä vihaa, katkeruutta ja oikeistolaista uhoa väkivallallla vahvistettuna. Trumpilaisuus on osa amerikkalaisuutta. Se toistuu aina hieman eri kaavussa presidentinvaaleista toiseen USA:ssa. Tämä se näytelmä, mitä kaikki odottivat näkevänsäkin.
Myös molemmat pääpuolueet olivat yhtä hajalla ennen vuoden 1968 presidentinvaaleja samalla tavalla kuin vuoden 2020 presidentinvaaleissa demokraateissa ja republikaaneissakin. Istuva presidentti Lyndon B. Johnson eristettiin. Hän koki itsensä ulkopuoliseksi hakeutuen toisen samanlaisen Capitol-kukkulan vanhan ketun, poliittisen vastustajansa ja vanhoillisena haukkana tunnetun republikaanien kärkinimen Everett Dickensin seuraan. Vietnamin sota oli räjäyttänyt radikaalien Pandoran lippaan silmille, ja salaileva eisenhowerilainen kabinettipolitiikka oli saanut väistyä Johnsonin ja Dickensin suureksi mieliharmiksi.
Vuoden 2020 presidentinvaalien alla trumpilaiset valtasivat niin repivästi republikaanipuolueen, ettei kenellekään epäilijälle jäänyt epäselväksi kenen toimesta maata johdetaan. Demokraattien hajaannus sai aikaan sen, että kompromissina yhdistävänä voimana Trumpia vastaan ehdolle asetettiin poliittisen kulta-aikansa 90-luvulla elänyt kohtelias mutta ajatuksiltaan keskinkertainen vanhus, jonka mitäänsanomaton poliittinen ohjelma ei ärsyttänyt liiaksi republikaanien oikeistosiiven ärhäkkäitä öykkäreitä. Siksi hänet huudettiin lopulta yksimielisesti puolueensa ehdokkaaksi. Vain keskitietä kulkeva Biden pystyi galluppien mukaan lyömään istuvan presidentin. Mutta täpärälle sekin tuolloin meni maltillisten republikaanien hiljaisesta tuesta huolimatta.
Vuoden 2025 vaaleissa Trumpilaiset olivat saaneet republikaanipuoleesta jo kuristavan yliotteen. Trumpin huutaminen puolueen presidenttiehdokkaaksi oli muodollisuus samaan aikaan, kun Trump esikuntineen valmisteli kulisseissa kovan linjan äärioikeistolaisten asiantuntijoidensa kanssa liittovaltion alasajoa ja Yhdysvaltojen valon sammuttamista, Juuri tämä irvokas näytelmä nähdään tänään ilmeisesti joka päivä parhaimpaan katseluaikaan televisiosta Trumpin itsensä suulla, sillä kostoon kuuluu ylimielinen vittuilu päin naamaa uhreille, joiden hän katsoo loukanneen itseään. Kuinka kauan amerikkalaiset, republikaanien maltillinen enemmistö, eurooppalaiset ja maailman talous tätä kestävät, on jo ihan toinen tarina, ehkä kamalakin!