Mitä kokoomus ei itsestään halua kertoa ja miksi?

07.08.2020

Teksti:

Harald Olausen


Tuomo Yli-Huttulan kokoomuskirjoja lukiessa, nousee esiin kaksi tärkeää kysymystä: kenelle nämä on kirjoitettu ja miksi, ja ovatko kirjat tyyppiesimerkkejä Benjaminin käsityksestä historiasta tekstinä, jossa menneisyyden epäonnistumiset lunastetaan nykyisyydessä? Perikles sanoi ateenalaisille jo kaukaa viisaasti, että on mahdollista, että tapahtumien kulku on yhtä mieletön kuin ihmisten ajatukset. Nippelitietojen tarjoaminen on silti sama asia kuin levittäisi auringon eteen ison mustan verhon. Goethen mukaan se, että kiinnitetään tarkkaa huomiota teknisiin yksityiskohtiin on aina merkkinä siitä, ettei ajan henki ole tuottelias. Myös ihminen näyttäytyy meille tuottamattomana, kun hän yksilönä alkaa askarella vastaavalla tavalla.


Juuri tämä on Yli-Huttulan kirjan tapa ja tarkoitus estää meitä näkemästä sitä, mikä olisi oleellista saadaksemme selville sen totuuden, jota meiltä yritetään kokoomuksen osalta piilottaa. Yli-Huttulan pelin politiikkana näyttää olevan yleinen, ehdoton ja kaikkien sumuttaminen; valheellisuus on hänen kokoomuskirjojaan lukiessa niin syvälle juurtunut ymmärryksen ja ajattelun perusedellytys, että ilman sen hyväksymistä tuntisi varmasti olevan ulkopuolinen hyväksikäytetty poliittinen nollla vailla minkäänlaista tulevaisuutta.


Juuri sen vuoksi me tavallisesti syytämme kohtaloa, kun tapahtuu jotain vastoin laskelmiamme, vaikka pitäisi vain laskea vanhan laulun mukaan sormi joka erälle ja laskea se tarkkaan. Yli-Huttula tietää ettemme me tavalliset ihmiset, joita asia koskisi, tee sitä ja siksi maailma on hänenlaisten vapaa temmellyskenttä tehdä mitä ikinä vain kehtaavat. Ja he kehtaavat paljon koko ajan ryöhkeämmiksi käyden. Yli-Huttulan kirjoja lukiessa tuntee inhon väristyksenä näkymättömän ruoskan heiluvan pään yläpuolella ja esittää siksi itselleen kysymyksen: Näiden itseensä tyytyväisten huijareiden kalliiden unelmien maksumiehinäkö me vastoin parempaa tietoamme ja tahtoamme toimimme juuri siksi, ettemme muista laskea joka erälle sormeamme ja kysyä: miksi tämä on näin?


Yli-Huttulan kirjoista puuttuvat kaikki ne peruselementit, mitkä kirjoista tekevät yleensä edes kohtuumielessä - subjektiivisuudestaan huolimatta rehellisiä ja tosia - niin että hirvittää. Niille ei ole vastavoimaa eikä todellisia ongelmia ja vastaikkanasetteluja paljastavia kysymyksiä esitetä. Kirjat saavat siksi rauhassa esittää, todeta ja väittää mitä haluavat. Ne eivät ole sanan varsinaisessa merkityksessä totta - sen hän ja hänen fiksut sekä koulutetut kokoomuslukijansa toki hyvin tietävät - tai vakavasti otettavaa tekstiä mistään muusta kuin jonkun oletuksista ja tyhjänpäiväisistä mielipiteistä; lähteet ovat samanmielisistä koottuja.



Kirjoja lukiessa vain vahvistuu ajatus siitä, ettei kannata tehdä mitään myönnytyksiä niille Yli-Huttulan kirjoissaan rivien välistä vilauttamille mielipiteille, joiden mukaan hänellä ja hänen aatetovereillaan olisi vielä tämän jälkeen olemassa rivissä etuiluunsa jonkinlainen luonnollinen oikeus, joka perustuisi sen ilmeisyyteen, mikä vahingoittaa mitä muita siitä huolimatta, että me olemme itsepintaisimmin alistuneet oman voimamme näille pelastajaa leikkiville raaoille voimille - ennen kaikkea olemme osanneet asettaa elämämme palvelukseen itsellemme ominaisen kykymme uskoa valheita ja elää niissä niistä huolimatta: me kykenemme siksi sijoittumaan niin, että tällaisista valheista tulee totta ja lopuksi vielä pala ikuisuutta jälkikäteen näissä kaikenmaailman ylihuttuloiden hurmoshenkisissä pelastuskirjoissa.


Jos Yli-Huttulan kirjat olisivat muutakin kuin markkinahenkistä poliittista viihdettä, vaikka vakavasti otettavia tukimuksia, ne ottaisivat esimerkkiä Platonin Valtiosta, missä poliittinen filosofia alkaa pitkällä erimielisyyden esittelyllä: kaikki ovat yksimielisiä siitä, että oikeudenmukaista maailmassa olisi se, että kaikki saisivat sen mitä sieltä haluavat. Eikö niin? Aristoteles määrittelee näin politiikalle tyypillisen logoksen. Juuri tämä on Yli-Huttulun uutuuskirjan "Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä"-kirjan pahin puute, koska se ei tee sitä ja on siksi lajissaan härski epäoikeudenmukaisuuden manifesti, joka on puettu oikeudenmukaisuuden pettävään kaapuun, kuin mikäkin paras valhe siitä huolimatta, että Yli-Huttula on ollut alan mestarin, Kari Palosen - "tekstistä politiikkaa" - oppilaana Jyväskylän yliopistossa.


Joten hänen jos kenen, luulisi osaavan tehdä näkyväksi loogis-poliittinen leikkaus, jossa logos jakautuu ja paljastaa sen politiikalle ominaisen ongelman, jonka Platonin filosofia hylkää ja Aristoteleen filosofia yrittää ottaa haltuun. Ja vaikka monet asiat jäävät epäselviksi Aristoteleen selkeässä esityksessä, ainakin professori Kari Palonen käsitti - toisin kuin oppilaansa Yli-Huttula - Platonia lukiessaan hyvän objektiivisuuden eroavan miellyttävän suhteellisuudesta ja oikeudenmukaisuuden alkavan aina vasta, kun etujen jakaminen ja voittojen ja tappioiden tasaaminen loppuu. Oikeudenmukaisuutta yhteisöä perustavana periaatteena ei ole siis vielä siellä, missä tyydytään ainoastaan estämään yhdessä eläviä ihmisiä tekemästä toisilleen vääryyttä ja tasapainottamaan vääryyden tekemisestä syntyneet hyödyt ja vahingot. Tämän totuuden peittely on Yli-Huttulan kirjan sisältämistä lukuisista valheista suurin ja hävyttömin. Ja sitä tutkimme tässä artikkelissani monen käytännön esimerkin valaisemana kysyen: miksi asiat eivät ole niin kuin Yli-Huttula antaa kirjassaan lukijoilleen ymmärtää vaan ihan päinvastoin?


En tiedä tekeekö hän tahallaan vai tyhmyyttään suuren paljastuksen, mutta se on lajissaan sen verran paljastava, että tulkoot se kerrotuksi. Se miltä asiat näyttävät on tärkeämpää kuin se, millaisia ne ovat. Yli-Huttulalle politiikka ja ennen kaikkea kokoomus näyttää olevan enemmän muotinäytös tai sen jälkeinen euforinen mielentila, tapa juoda shampanjaa, teennäisiä eleitä ja perittyjä arvojärjestyksiä, kuin itse asiaa asiasta, eli itse asian vierestä asiattomasti mennään Yli-Huttulan johdolla umpimetsään, jos ollaan niin kokoomuslaista että. Totuus on hänelle "yli-huttulalainen" mielipidekysymys ja estetiikkaa - ei siis mitään vakavasti otettevaa moraalisääntöä toimia hyvän puolesta, kunhan ylempien luokkien hajurako alempiin säilyy kohtuullisena eikä kaikkea Helsingin kokoomuslaisimman ja kaupungin rikkaimpien lähiön, Lehtisaaren rantoja enää kaavoiteta lisää vuokra-asuntotuonnolle, kuten on aiheellisesti pelättävissä jos punavihreä blokki voittaa ensi kevään kunnallisvaalit.


Kun kirjaa lukee, hämmästyy sen sisällön avoimuutta. Yli-Huttulahan paljastaa lähes kaiken paljastettavissa olevan kokoomuslaisten luonteista ja ajattelutavoista, kuten neljä ikävää asiaa, josta kokoomuslaiset eivät halua kuulla sanaakaan, mutta jotka Yli-Huttulan kirja herättää valistuneessa lukijassa. Ensinnäkin, onko kokoomus olemukseltaan olemukseton? Entä ymmärtääkö Yli-Huttula, ettei hänen määritelmänsä kokoomuksesta tarkoita samaa, mitä muut ymmärtävät tai ratkaise tuon määriteltävän asian soveltavuutta itse asiaan? Tai ymmärtääkö hän tulleensa piirtäneeksi psykologisen kaavan yhteiskunnan ylimpien kerrosten harrastamasta oikeistolaisesta nihilismistä eräänlaisena ylimielisten kollektiivisena narsistisena pakkoneuroosina, mikä on paha asenne sekä arvottomuuden kokemuksena että metaforisesti askeleena tyhjyyteen? Tästä ylimielisyydessä on kysymys, kun kokoomuslainen pitää itseään muita parempana eikä välitä mitä muille tapahtuu. Oikeistonihilismi merkitsee välinpitämättömyyttä: miten voisitkaan välittää, kun sinulla ei ole arvoja vanhan hokeman mukaan: tiedät kaiken hinnan mutta et minkään arvoa. Siksi mikään ei merkitse mitään, joten sinun on yksinkertaisen helppoa pysyä välinpitämättömänä ja keskittyä vain tärkeimpään: itseesi.


Yli-Huttulan kieli paljastaa hänen valheensa. Kun kissa kävelee, hän ei kävele mielellään tai pahoillaan vaan kävelee. Ihminen voi tehdä niin mutta silloinkin pitää olla varovainen, missä yhteydessä sanaa käyttää. Kun Yli-Huttula käyttää sanaa "mielellään" Niinistön presidenttiyden yhteyteen luonnollisesti kuuluvasta kokoomuksen jäsenkirjan palauttamisesta, hän alleviivaa liiaksi ja sisäinen etsivä Columbo (Peter Falck) herää kysymään, miksi hän niin tekee? Hänen ei tarvitsisi, jos hän ei haluaisi samalla ovelasti niputtaa tässä vaiheessa poloisen lukijan päähän piiloviestinä vittuilua niitä kokoomuslaisia kohtaan, jotka ovat niskuroineet Niinistölle, mikä on yksi kirjan pääsisällöistä. Kookoomus johtajineen oli siis sinä aikana, kun Niinistö palautti "mielellään" jäsenkirjansa, epäkelpo vastaan kansansuosikkina kansan silmissä esitetyn Sherwoodin metsän Robin Hoodia. Tässä vaiheessa voi puhua totuuden kopeloinnista jo uudella poliittisella termillä "yli-huttuloiden" (vrt. legendaarisen pol.toimittaja Pekka Ervastin demaripoliitikko Tuula Haataisesta kehittämään uustermiin "Haataisu").


Yli-huttulointi on valehtelua faktojen pohjalta sekä tahallisesti väärien mielikuvien antamista. Yli-Huttula puhuu kahdesta eri asiasta samalla kertaa. Kun ne yhdistyvät kuuntelijan/lukijan mielissä, syntyy toivottu ei-faktoihin perustuva manipuloitu kuva sellaisesta ei-todesta, jota ei ole ollut eikä myöskään tapahtunut, mutta mikä näyttää a (kertojan uskottavuus ja auktoriteettiasema)+b (kerrotun asian yleinen tunnettavuus ja ajankohtaisuus)-kaavion mukaan c:ltä (julkisesti odotettu ja toistettu tapahtuma näistä seuraten) eli todennäköiseltä johtuen a:n ja b:n yleisestä luonteesta ja että niin on aina ennenkin tapahtunut. Presidentin on suomalaisen poliittisen tavan mukaan palautettava jäsenkirja korkean virkansa vastaanotettuaan säilyttääkseen korkean minänsä kansan silmissä uskottavana hoitaa tasapuolisesti tehtäviään siitä huolimatta, tuntuuko hänestä se miellyttävältä tai ei.


Siksi sana miellyttävä tuntuu liialliselta tai turhalta suomalaiskorvissa. Emmekä me voi tietää tuntuuko se hänestä miltään. Emme myöskään ole kiinnostuneita tietämään, sillä kaikki mitä presidentinkansliasta tiedotetaan, on tarkkaan harkittua ja siksi epäilyksenalaista vaikuttamista mieliimme, ja niin pitääkin suhtautua, onhan kyseessä kansallinen instituutio, joka ei itsekään tee sanalla "mielellään" yhtään sen enempää kuin tavalliset kansalaiset. Tärkeintä on se mitä ei sanota, ei se mitä sanotaan. Näin on Niinistökin luonnollisesti tehnyt. Yli-Huttula siis tulkitsee tahallisen valheellisesti sanomalehtimiehen tavoin yksinkertaistaen liikaa viestinsä, ja tekee siitä turhalla alleviivauksellaan samalla sekä koko operaatiota kyseenalaistavan johtolangan hänen motiiveistaan että muunkin tekstin mahdollisesti sisältämien valheiden kannalta paljastaen.


Näin tekee yleensä vain ylimielinen ja muita pönttönä pitämä tyyppi luullen olevansa suojassa jossain korkealla norsunluutornissaan. Kaikki tämä siksi, että "mielellään"-sana viittaa Yli-Huttulan kokoon kehräämään poliittiseen dramaturgiaan, jossa hän koko kirjan verran yrittää kehittää yleisön silmissä Niinistöstä ylisankaria suhteessa kokoomuksen maineen pilanneisiin typeriin konniin. Tämä jos mikä on lukijan aliarvoimista. Olisi kannattanut jättää lukijan päänsisäiseksi pohdinnaksi tekikö hän sen enemmän tai vähemmin "mielellään" ja miksi teki, kuten teki. On ihan sama, onko Niinistö tehnyt mitään mielellään. Se ei ole tärkeää. Mielellään on halpa valhe, sillä yli-huttuloiden tärkeintä antia on se väärä mielikuva, mikä siitä lukijan päässä syntyy. Lukija yhdistää mielellään-sanan tässä tapauksessa Niinistön puhtoiseen imagoon eikä ymmärrä, että hänelle myydään samalla koko pakettina lisää Niinistön sankaruutta roistojen kustannuksella.


Koko kirja on tätä samaa "yli-huttulointia", jolloin yli-huttulointia voisi jopa nimittää samalla sekä nyky-kokoomuksen pääideologiaksi että poliittiseksi metodiksi edistää kokoomuksen todellisia tavoitteita mainostoimistovetoisesti. Kyseessä on silloin järjestelmällinen valehtelu ja pettäminen. Otetaan esimerkiksi eräs Pohjois-Suomen aktiivikokoomuslainen ja seksuaalivähemmistöön kuuluva hra Hentula, jota haastattelin "Rovaniemeläistarinoita " (Kulttuuriklubi 2014)-kirjaani varten, ja jonka minäkäsitys ja empatianpuute muita kanssaihmisiä vastaan sekä totuuden karmaiseva yli-huttulointi oli niin järkyttävää luokkaa, että ne viittasivat vahvasti joko hyvin sisäistyneeseen yli-huttulointiin, tai sitten vain luonnolliseen, syntymälahjana verenperintönä saatuun tapa-kokoomuslaisuuteen.


Kokoomuksen Yli-Huttula-petoksen kaava on yksinkertaisen ovela. Hra Hentula on valmis uskomaan Yli-Huttulaa, koska Yli-Huttula on tavallaan henkisessä mielessä isäntä kokoomus-talossa, ja hra hewntula kauniisti sanottuna narsistisessa tietämättömyydessään hyväuskoinen. Asioista ei aina niin perillä, osin asioiden monimutkaisen luonteen takia, osin totuus on estettinen-määritelmän sisäistäneenä subjektiivikkona, hra Hentula on tyypillisesti juuri niitä ihmisiä, joihin Yli-Huttulan "viedään kuin narussa mätää kukkoa"-tekstit iskevät kuin kuuma veitsi voihin. Yli-Huttulan huijaamien alkaa siitä, että hän tietää tai uskoo, että ulkona on aurinkoista. Hra Hentula taas ei tiedä eikä välitä millainen ilma ulkona mahdollisesti on. Yli-Huttula ei ammattihuijarina kerro hra Hentulalle, että ulkona on aurinkoista - ehkä osin myös siksi, että se olisi epäedullista itse Ylä-Huttulalle, joka haluaa yksin tai poikaystävänsä kanssa nauttia kahdestaan alastomana auringosta.


Näin toteutuu yksi tärkeä petoksen ehdoista. Se ei kuitenkaan yksinään riitä eikä ole riittävä ehto, sillä ehkä hra Hentula ei haluakaan laiskuuttaan ja välinpitämättömyyttään tietää, millainen ilma ulkona on. Riittävä ehto toteutuu, jos Yli-Huttula saa hra Hentulan uskomaan, että ulkona ei ole aurinkoista. Silloin kyseessä on valhe. Petos, johon ei sisälly valheen kertomista on taas, jos Yli-Huttula ja hra Hentula ovat sopineet, että aurinkotuoli jätetään tiettyyn paikkaan, jos ulkona on aurinkoista. Ylä-Huttula ei jätäkään aurinkotuolia sovittuun paikkaan, vaikka tietää, että ulkona on aurinkoista ja hra Hentula etsii aurinkotuolia sitä löytämättä ja päättelee siitä, ettei ulkona ole aurinkoista ja jää siksi koko päiväksi sisään, mistä monet rovaniemeläiset olisivat kiitollisia mutta se on jo eri juttu.


Jostain tällaisesta Ylä-Huttulan kirjassaan esittämissä kokoomushuijauksissa ja valheissa on myös pohjimmiltaan kysymys ja pitäisi herättää uinuvat epäilijät, sillä kyseessä on korruptiolle otollisen maaperän yli-huttulointi, joka on omiaan luomaan otollista maaperää yksityisten etujen nostamiseksi yhteisen edun edelle niissä kabineteissa ja suuren rahan lobbaustoimistoissa (vrt. Tujunen-Pihan Ellun Kanat), missä yli-huttulointi on sekä ideologia että poliittinen metodi samanaikaisesti ja kaiken maksajina me sitä itse tietämättä, koska lasku lisätään aina kulloinkin myynnissä olevan totuuden päälle alveineen niiden maksettavaksi, jotka eivät ymmärrä, ovat köyhiä ja tietämättömiä ja joutuvat sen sellaisenaan nielemään edellä kuvatun yli-huttuloinnin jälkeen.


Kokoomusestetiikan ihannointi yli-huttulointikaavan mukaan vastaan totuus paljastuu sitä miten Yli-Huttula kuvailee Jyrki Kataisen sopivuutta kokoomuksen johtoon. Katainen oli sopiva, koska puhui kuin kokoomuslainen ja näytti kokoomuslaiselta, vaikka kokoomuslaiset yleensä näyttävät enemmän laiskanpulskealta ja punanaamaiselta Matti Niiraselta, ainakin Helsingissä. Muissa maissa konservatiiveilla on sama yhtien villitys näyttää toisiltaan; he haluavat olla jotain näyttämällä joltain miltä suuri massa ei näytä. Briteissä he ovat Etonin tai vastaavien yläluokan kurituslaitosten kasvatteja ja pitävät jakausta toisella puolella kuin muut erotukseksi rahvaasta, etenkin Labourin ay-ja lakimiesjoukosta. Ruotsissa he olivat ennen Oikeistopuolueen (Högerpartie) muuttumista 60-luvun lopulla Moderaateiksi, myös etupäässä yksityiskoulujen kasvatteja, lähellä vanhaa aristokratiaa ja armeijan johtavia upseereja sekä korkeita poliiseja, jotka pitivät muniaan, erotukseksi tavallisesta rahvaasta, ja etenkin demarien tukholmalaisesta virkamiesyläluokasta, oikeassa puntissa, jos oli jotain näyttävää. Aina ei ollut.


Yli-Huttula itse, joka nimeä ja ulkomuotoaan myöten (näyttää Kekkosen ajan viimeiseltä kekkoshännystelijä, sisäministeri Eino Uusitalolta, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi tuli ehdottaa Kekkoselle jatkokautta (slogan oli ollut valmiina jo vuoden 1956 presidentinvaaleista: TUKKA POIS JA LINNAAN) jo kun hän oli pimentynyt vintistään sen verran enemmän, että muutkin sen huomasivat kuin hölösuu-Virolainen) ei olisi itse pärjännyt kepu-ulkonäöllään kilpailussa edes kokoomuksen puoluekokouksen ääntenlaskijan paikasta kokoomusestetiikan mukaan, joka vastaa Yli-Huttulan kirjoissaan esittämää alastonta totuutta kokoomuksesta.


Kokoomuksesta on kirjoitettu viime vuosina paljon. Mutta mitä? Lähinnä yli-huttulointia. Ja kokoomuslaiset ovat kirjoittaneet kokoomuslaisuudesta mutta miten? Yli-huttulaisesti. Kävin tätä artikkelia varten tukimassa kirjastoissa kirjoja eikä yksikään vakuuttanut minua paitsi itsensä Yli-Huttulan kirjat. Kerron miksi. Puolue täytti sata vuotta toissa vuonna 2018 samaan aikaan, kun se näyttää menettäneen otteen valtaan. Samana vuonna puolueen nykyisen menestystarinan yksi pääarkkitehdeista, presidentti Sauli Niinistö täytti 70-vuotta. Kun Tuomo Yli-Huttulan uusinta "Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä" -kirjaa lukee, ei voi välttyä ajattelemasta, että kirjassa puhuu jokin muu ja vahvalla isännän äänellä kuin itse kirjan kirjoittaja, joka yrittää niin täysipäiväisesti uskotella meille. Siksi kirja on merkittävä paljastuskirja.


Väite on vakava siksi, että kirja teeskentelee olevansa journalistinen tuote, jossa Yli-Huttulan nimi on takeena siitä, että kirja on sitä, mitä se väittää olevansa eikä kuten se on, yhden miehen yritys peitellä jälkiään kokoomuksen hajottamisessa. Tuo henkilö on tasavallan presidentti Sauli Niinistö, niin uskomattomalta kuin tuo väite ensisilmäykseltä tuntuukin - ainakin näin taustoja tietävä tarkkasilmäinen lukija voi niin pienen salapoliisityön jälkeen päätellä kirjan salaperäisen vihjailevasta yleissävystä, ihan kuin verhojen takana hönkisi tuntematon suuri kuiskaaja kostomielellä irvaillen.


Euroopan oikeistolaisessa liikkeessä Suomen kokoomusta on usein arvosteltu liiasta sosialidemokraattisuudesta. Vaikka näin olisikin yhteiskuntamme luokkaluonne ja porvarihegemonia ei ole hävinnyt mihinkään, se on vain piilottautunut demokratian valepuvun, ongelmien vähättelyn ja torjunnan taakse. Kyse on siitä - niin kuin kautta historian on ollut - se, jolla on eniten valtaa ja voimaa, on oikeassa. Esimerkiksi kokoomuksen ajama Helsingin tekemä Lounais-Sipoon maiden pakkolunastus oli yksi lukemattomista esimerkeistä vahvemman poliittisesta vallasta, jonka oikeus siunasi. Kyse on hieman samasta mekanismista kuin mitä amerikkalainen kirjailija Joseph Hellerin vuonna 1961 julkaisemassa satiirisessa romaanissa Catch-22.


Kirja perustui osin hänen omiin kokemuksiinsa Yhdysvaltain ilmavoimissa toisen maailmansodan aikana. Catch-22 on byrokraattisen toiminnan ja järkeilyn sekä porvallisen jämähtäneisyyden mestarillinen kritiikki. Ilmaisu Catc-22 viittaa itsensä kumoavaan kehämäiseen logiikkaan, joka ei jätä mitään toisin toimimisen tai ajattelun mahdollisuutta; se on yleinen laki ja byrokraattinen periaate, jonka olemassaoloa on aina epävarmaa. Catch-22 esimerkiksi sanoo, että sitä toimeenpanevien viranomaisten ei tarvitse osoittaa, että Catch-22:ssa on sellainen pykälä, jota vastaan syytetyt olisivat rikkoneet. Sillä ei ole siis väliä, onko Catch-22 oikeasti olemassa vai ei, sillä viime kädessä sitä toimeenpanevilla viranomaisilla on aina raaka voima puolellaan.


Kokoomus on osa hallintoa, eliitin projekteja ja luonteeltaan siksi kuin näkymättömissä rantavedessa vaaniva krokotiili tiukasti valvotussa ja hierarkkisessa järjestelmässä, missä se on aina vahvemman etuja puolustava jähmettynyt voima, vaikka se muuta itsestään muille väittäisi, kuten Yli-Huttulan kirjasta saamme lukea. Olisi kiva tietää esimerkiksi, mitä mieltä kokoomus olisi Glasgown yliopiston professori Greg Philon ehdotuksesta, että valtioiden velat pyyhkäistäisiin yhdellä iskulla viemällä 20 prosenttia rikkaimman 10 prosentin omaisuudesta? Mielipidetutkimusten mukaan brittiäänestäjät suhtautuivat innostuneesti radikaaliin ratkaisuehdotukseen kymmenisen vuotta sitten.


Entä mitä he sanoisivat nyt Marxista teoreetikkona, joka torjui Ferdinand Lassallen ja Johann Rodbertuksen julistaman valtionsosialismin idean? Mitä mieltä esimerkiksi asiaa tunteva Juhana Vartiainen olisi tästä Marxista, josta olemme saaneet lukea Juha Koiviston ja Vesa Oittisen toimittaman Megamarx-kirjan ennustuksena Marxin comebackina mutta ei aivan samanlaisena kuin sitä ennen tulkittiin? Marxhan ymmärsi sosialismin tuotantosuhteiden mullistamiseksi eikä vain joukoksi laimeita korjailuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tälle ajattelulle vaikuttaisi nykyisin olevan yhteisen edun nimissä enemmän perusteluja ja kysyntää kuin maapallon katastrofista toiseen vievällä yksityiskapitalismin jatkuvien ja tuhoisten onnettomuuksien tiellä.


Tällaisia keskustelunavauksia emme tietenkään kuule Elina Lepomäeltä tai Juhana Vartiaiselta emmekä ylipäätään kokoomuslaisen mediailmaston valtaa pitämässä Suomessa. Miksi? Siksi että ne paljastaisivat kenen puolella ja keiden laskuun he puhuvat ja toimivat. Toiseksi, näistä asioista käydään keskustelua lähinnä tutkijoiden kesken. Kokoomuslaiset uskovat silti lujasti edelleenkin vapaisiin markkinoihin kuin luonnonlakiin ja esittävät, että markkinoiden toimintaan ei pitänyt puuttua, koska markkinoiden näkymätön käsi hoiti asiat parhain päin.


Kapitalismia ei saanut kahlita liialla sääntelyllä. Rikkaiden piti antaa rikastua rauhassa, jotta he antaisivat parastaan. Se hyödyttäisi heidän mielestään koko yhteiskuntaa, sillä murut rikkaiden pöydistä tippuisivat muillekin. Kokoomuksessakin vilautettu uusliberalismi tavoittelee paluuta 1800-luvun klassiseen talousliberalismiin. Yksilön vapaudet, yksityinen omistusoikeus ja vapaat markkinat edustavat hyvää, kaikki 1900-luvun kollektivistiset ideat edustavat sen sijaan pahaa. Eriarvoisuus tekisi hyvää taloudelle ja meille kaikille, koska se antaisi pontta yritystoiminnalle ja vauhdittaisi taloudellista kasvua. Totuus on kuitenkin tilastojen mukaan ihan toisenlainen. Uusliberalismin kaudella 30 viime vuoden aikana vaurauden hedelmät ovat menneet pääasiassa suuryrityksille ja rikkaalle sekä harvalukuiselle eliitille.


Entä ideologia? Onko sitä? Mikseivät he puhu tästä julkisuudessa enemmän ja siitä, mistä nämä ajatukset tulevat ja mitä ne ovat aiheuttaneet maapallolle? Jos vertaa esimerkiksi SDP:n puheenjohtajien retoriikkaa ja aatteellisuutta puoluekokouksen linjapuheissa, huomaa eron niiden voimassa kokomuksen vastaaviin. Sosialidemokraattinen puolue on lähes ainoa suomalainen puolue, joka perustuu varsinaiseen aatteeseen ja ideologiaan. SDP:n ideologia on sosialidemokratia, kun taas esimerkiksi kokoomus määrittelee itsensä epämääräisesti keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi, jolle liberalismi ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat tärkeitä asioista. Kun puhutaan vapaudesta ja valinnavapaudesta, se ei tarkoita että vapautuisimme vastuusta toisiamme kohtaan ja antaisimme niille, joilla jo on, vapauden tehdä mitä haluavat niiden kustannuksella, joilla vapautta ei ole. Ja jos joku vielä tosissaan uskoo, että markkinavoimat on väistämättömiin lainalaisuuksiin perustuva taloudellinen mekanismi, minkä nimeen kokoomuslaiset, etunenässä porvareiden pelastavaksi enkeliksi kutsuttu Sauli Niinistökin vannovat, kannattaa katsoa uudelleen Oscar-palkittu tv-dokumentti "Inside Job" (USA 2010).


Ohjelmassa näkyy ällistyttävällä tavalla se, miten suunniteltua ja häikäilemätöntä rikkaiden rahanteko tavallisten ihmisten kustannuksella voi olla maailmanlaajuisesti ja millaisia miljardivoittoja he markkinavoimien nimellä lähes rikollisesti tahkoavat. Professori Robert Skidelsky näyttää teoksessaan "Keynes, Return of Master," että keynesiläinen kapitalismi tuotti verrattomasti paremmat tulokset lähes kaikilla talouden mittareilla mitattuna. Mutta markkinatalouteen sekin perustui. Englantilaisen taloustieteilijä John Maynard Keynesin oppien mukaan hallitukset toimivat suhdanteita vastaan ja tasoittivat niiden vaikutuksia manipuloimalla kysyntää joko verotuksen tai valtiontilausten kautta. Tuloksena oli paitsi tehokkaampi kapitalismi, myös täystyöllisyys ja tasa-arvoisempi yhteiskunta.


Perustelen tarkemmin kokoomuspuheiden taustalla vaikuttavia "oikeistonihlistisia piiloideologisia vaikuttimia" sekä hämäävää retoriikkaa myöhemmin julkaistavassa "KOKOOMUSESSEET" (Kulttuuriklubi 2020) -kirjassani, joka keskittyy etupäässä kokoomusretoriikkaan, mutta myös Niinistön ja Mustan internationaalin oveliin "työväenpuolue"-mainoskikkoihin. Totuus siitä, miten asiat ovat, löytyy vain tarkkaan tutkimalla sitä, mistä aktiivisesti kirjoja kirjoittelevat ja muistelevat kokoomusvaikuttajat visusti vaikenevat. Niinistö on tämän pelin avain niin hyvässä kuin pahassakin, sillä harva tietää, mikä hän oikeasti on tai mitä hän ajattelee.


Hän on ovela, osaava ja karismaattinen konservatiivi, joka miellyttää myös liberaaleja, osin sinivihreän runoilijavaimonsa ansiosta, osin myös luonteensa ansiosta ja siksi, että suomalaiset ovat Kekkosen jälkeen kaivanneet vahvaa isähahmoa johtajakseen. Niinistö osaa kalastella hyvin tuloksin muiden tontilla vieläpä hyvällä omallatunnollla. Niinistö on kautta aikojen ehkä paras ja rakastetuin porvaripresidenttimme monesta syystä. Ensinnäkin hän pelasti Suomen siltä pahalta Stubbin kokoomukselta, mihin olimme salakavalasti menossa Kataisen äkillisen vetäytymisen takia ja kaikille, erityisesti Vapaavuorelle ja kokoomukselle itselleen yllätyksenä tulleen Stubbin valinnan katastrofitunnelmien jälkeen. Ihan kaikkea emme tiedä mitä Stubbin alasajoon liittyi, mutta siinä näkyy vahva presidentinkanslian kädenjälki.


Kokoomuksen ykkösongelmana on aina se miltä se näyttää ei ideologia tai sen puute. Jos kokoomus näyttäisi siltä, mitä se oikeasti on esimerkiksi eduskunnan talousvaliokunnan- ja sosiaalivaliokunnan päätöksiä seuraamalla, se näyttäisi poliittisesti lähellä äärioikeistoa olevalta työnantajien käsikassaralta, missä määräykset lakien muuttamisesta tulevat suoraan elinkeinoelämän edustajilta eikä demokraattisesti valituilta edustajilta. Uutiset kokoomuksen joskus jopa lähes rikollisista kulissein takaisista otteista ovat huolestuttavia. Kumma ettei näistä kukaan puhu eikä varmasti puhu, sillä nämä tiedot ovat salaisia ja sitä politiikan kovaa ydintä, mistä ei puhuta, kun ei tiedetä eikä haluta tietää. Vuonna 2011 kokoomus yritti heikentää vakuusturvaa vakuutusfirmojen eduksi Finanssialan, silloisen finanssialan keskusliiton ehdotuksesta. Ehdotus oli kuitenkin niin härski ja törkeä, että sitä vastustivat talousvaliokunnassa jopa kokoomuslaiset varsinkin, kun tuli tieto, että ehdotus oli tullut kokoomusministerille suoraan Finanssialan eräästä sähköpostista ja se oli esiteltiin ministerin ehdotuksena valiokunnalle sellaisenaan. Kyseessä saattoi olla jopa perustuslain rikkominen.


Demarit kokoomus sai panttivangiksi, kun SDP jäi kiinni kädet hillopurkilla Tradekan sekoilujen keskellä. Miksi demarit olivat niin tärkeä kumppani kokoomukselle? Siksi, että heidät oli helppo ylipuhua milloin minkäkin asian taakse jo pelkästään siksi, etteivät he ymmärrä asioiden syvämerkityksiä osaamattomina ja lähes kouluttamattomina asiaan kuin asiaan. Demarit on siksi helppo imaista mukaan päättämään asioista, joista he eivät tiedä mitään. Se on jo yleinen kokoomusvitsi, kuinka helposti heidät saadaankaan pienillä huomionosoituksilla ja näennäisillä poliittisilla myönnytyksillä houkuteltua laulamaan pienen ihmisen vahingoksi systeemin omia lauluja, kuten kävi Urpilaisen valtiovarainministerikautena persujen onneksi Ja kun se ei onnistu, on kokoomuksella aina valittavana joko ison rahan lobbarit, SDP:n sisällä Ulla-Maija Rajakankaan johdolla toimiva viides kolonna (Tölö Unga Socialister r.f.) tai panttivankiasetelma Lex Tradeka. Kokoomuksella ei siis ole huonosti pullat uunissa meni miten meni, koska aina on demarit jollain tavalla plakkarissa, vaikka olisivat hallituksessa ja kokoomus oppositiossa kuten nyt. Tämä on pelin henki. Kaveria autetaan ja poliittinen ystävyys on sitä, että tietää toisen heikot kohdat ja rikokset, joista ei puhuta mutta joita voi tarpeen niin vaatiessa käyttää kristykseen.


Panttivankiasetelman taustaksi on hyvä muistuttaa siitä, kun Eka oli menossa konkurssiin, demarijohtajat alkoivat pelastaa omistuksiaan tasekikkailulla. Esimerkiksi Lintulahti Oy:n (joka oli EKA:n omistama, mutta taseen ulkopuolelle siirretty yhtiö) taseessa oli kiinteistöjä, joille oli kaavoitettu yhteensä 28400 neliötä asuntorakennusoikeutta ja 11000 neliötä hotellirakennusoikeutta. Kun Haka (EKA:n oma rakennusfirma) möi mainitut neliömetrit Lintulahdelle, niistä kirjattiin myyjän tulokseen 155 miljoonaa markkaa, mutta rahaa ei liikuteltu. Lintulahti jäi Ekalle velkaa 250 miljoonaa markkaa, vaikka sen omaisuuden tosiasiallinen arvo ei ollut kuin alle 100 miljoonaa markkaa. Kun Eka ei enää saanut pankeilta lainaa, se alkoi haalia sitä markkinoilta tarjoamalla tallettajille suuren koron. 1993 yhdeksän kuukauden ajan se onnistui tässä tehtävässä erinomaisesti haalien tallettajilta konkurssikypsälle yhtiölle yli 480 miljoona markkaa aikomattakaan koskaan palauttaa rahoja asiakkailleen. Ekan talletukset kasvoivat samaan aikaan 80 % kun ne vähenivät pankeissa 18 %. Ekan talletukset maksoi lopulta Ahon porvarihallitus pankkitakausvaroista.


Tempun teki kokoomuslainen valtiovarainministeri Iiro Viinanen pitääkseen kassakaapissa kiristyksenä SDP:n todelliset rikokset tulevaisuuden varalle kokoomuksen valttikorttina ja vastapalvelukseen oikeuttavana temppuna. Sen jälkeen kukaan ei enää kyseenalaistanut tai alkanut tukia, miksi demarit pistivät härskisti lihoiksi yli 700 toimipaikkaa maassa omanneen valtavan Eka-konsernin, jonka liikevaihto oli parhaimmillaan yli 15 miljardia Suomen markkaa ja missä työskenteli yli 13.000 ihmistä. Konsernin olemassaolotaistelua käytiin pelkän kirjanpidon avulla, niin että kun demarivetoisen Ekan tappiot alkoivat kasaantua Ekaan, se puristi niiden kätkemiseksi kuiviin hyvin tuottaneet ja oman alansa suuriin kuuluneet vakuutusyhtiö Kansan sekä rakennusyhtiö Hakan. Eka onnistui pelaamalla laittomasti korkeiden demaripoliitikkojen suostumuksella tilinpäätöspelejä näiden yhtiöiden omaisuuksilla, kassavirroilla ja taseilla (1).


Otetaan yksi esimerkki kokoomuslaisesta politiikasta. Viime laman aikaan kokoomus tarjosi lääkkeeksi työvoimaongelmiin sitä, että kaikki alkaisivat yksityisyrittäjiksi. Se oli kokoomuksen mielestä oiva lääke työvoimapulaan, vaikka se käytännössä merkitsisi yritysten voittojen kasvamista ja työntekijöiden oikeuksien ja palkkojen pienentymistä. Kokoomus haluasi, että kaikki ovat itsenäisiä yrittäjä; sairaanhoitajat, tarjoilijat, bussikuskit ja kaikki muutkin. Käytännössä se tahtoi sanoa sitä, että työantaja vuokraa kilpailuttamisen jälkeen halvimmalla itselleen työntekijän, joka teki jopa alle minimipalkan samaa työtä kuin aiemmin, mutta maksaa itse verot ja sotunsa. Näin työntekijöiden palkat puolittuvat ja yhtiöiden voitot kaksinkertaistuvat kokoomuksen tarkoittamalla tavalla. Hyvä esimerkki oli Aurinkomatkojen talvikauden 2011 lomalennoille portugalilaisen Hi Fly -yhtiön koneisiin ollut yritys palkata lentoemäntiä - ja stuertteja yrittäjiksi. Matkustamohenkilökunta olisi tehnyt koneissa töitä itsenäisinä yrittäjinä sen sijaan, että olisivat olleet lentoyhtiön palkkalistoilla. Suomen Lentoemäntä - ja stuerttiyhdistys SLSY kehotti jäsenistöään pidättäytymään yrittäjäsopimuksista. Liiton mukaan tarjotun yrittäjäsopimuksen ehdot alittivat roimasti matkustamohenkilökunnan yleissitovan työehtosopimuksen palkka - ja päivärahamääräykset. Lisäksi eläkemaksut olisivat jääneet täysin yrittäjän itsensä vastuulle maksettaviksi. SAK:n lakimiehen Jari Hellstenin mielestä tarjousta ei voinut pitää hyväksyttävänä, koska se oli selvää hyväksikäyttöä. Arvioiden mukaan yrittäjän palkka olisi jäänyt jopa 50 prosenttia työehtosopimuksen alle, lisistä ja lentotunneista riippuen. Tällä tavoin yrittäjät aikoivat ulkoistamalla itsestään yrittämisen vastuun kokoomuslaisella yrittäjäystävällisellä työpolitiikallaan, kasvattaa voittojaan ja pienentää työttömyyttä, samalla kun he olisivat saaneet uusista yrittäjistä uusia äänestäjiä, joiden tulotaso olisi lähennyt työttömyysturvan tai toimeentulotuen perusosaa, eli noin viittäsataa euroa kuussa.


Otetaan toinen esimerkki Jyrki Kataisen verolinjasta. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen väitti Turun Sanomissa 1.2.2011 arvonlisäveron olevan käytännössä progressiivista verotusta. Hän viittaa ruoan, lääkkeiden ja joukkoliikenteen alennettuihin alv-kantoihin. Kataisen mukaan pientuloisimmat käyttävät suurimman osan tuloistaan näihin hyödykkeisiin, joten heidän veroprosenttinsa on käytännössä pienempi kuin suurituloisten. Yrittäjien seminaarissa Silja Symphonylla Katainen oli perustellut arvonlisäveron korostuksia sillä, että on järkevämpää verottaa Harrikoita ja Niken lenkkitossuja kuin työtä. Pientuloiset kuluttavat tuloistaan lähes kaiken. Tämän takia he myös maksavat tuloistaan suhteessa enemmän arvonlisäveroa kuin varakkaammat ihmiset. Voimmekin todeta, että kulutusverotus on luonteeltaan lähinnä regressiivistä. Mitä varakkaampi olet, sitä pienemmäksi muodostuu verotustaakkasi kulutusveroissa. Kataisen väite siitä, että alv-korotukset koskisivat vain ylellisyystuotteita, kuten Harrikoita ja Niken lenkkitossuja oli loogisesti ajaterltuna seurauksineen järjenvastainen. Todellisuudessa verot peritään jokaisesta eurosta, jonka kuluttaja laittaa palveluihin tai hyödykkeisiin. Myöskään tiettyjen palveluiden tai hyödykkeiden, kuten ruoan, lääkkeiden ja joukkoliikenteen alennetut alv-kannat eivät tee arvonlisäverotuksesta sen progressiivisempaa. Hetemäen verotyöryhmälle jätetystä selvityksestä kävi ilmi, että alennettujen alv-kantojen vaikutukset tulonjakoon olivat lähes olemattomat. Arvonlisäkanta olisi Kataisen ehdotuksen jälkeen ollut silloin Suomessa maailman korkein. Katainen antoi ymmärtää tavalliselle kansalle puhuessaan säilyttävänsä sekä hyvinvointiyhteiskunnan että toimivansa oikeudenmukaisesti, mikä sanoina oli totta mutta ei tarkoituksina ja aiottuina toimenpiteinä. Työn verotuksen pitäisi säilyä ennallaan, jos progressiivisuus haluttaisiin edelleen suomalaisen verojärjestelmän selkärankana. Tämän lisäksi meidän olisi verotettava ankarammin niin suuria omaisuuksia kuin pääomiakin; tämä oli ennen kaikkea oikeudenmukaisuuskysymys.


Otetaan kolmas esimerkki kokoomuksen yhdeksi vaalitavoitteekseen kevään 2011 eduskuntavaaleissa julistamasta paikallisesta sopimisen lisäämisestä. Puolue perusteli tavoitettaan hyvien käytäntöjen edistämisellä sekä työhyvinvoinnin lisäämisellä. Mutta työehtosopimus tarkoittaisi sen jälkeen sitä, että se olisi tyhjä paperi jolla ei olisi mitään merkitystä, koska työnantaja saisi maksaa työntekijälle millaista palkkaa haluaisi vedoten aina omaan maksukykyynsä ja haluunsa työntekijän antamasta panoksesta tai palkkatoiveista välittämättä. Työntekijä saisi kokoomuksen mallissa valita yleissitovan työehtosopimuksen ja paikallisesti sovitun mallin väliltä. Ehdotus vaikuttaa pintapuolisesti hyvältä, jopa työntekijän valinnanvapautta lisäävältä, mutta se vaatii silti syvempää tarkastelua. Nykyisen mallin vahvuutena voidaan pitää sitä, että heikosta neuvotteluasemastaan huolimatta työntekijöille taataan pakottavan työlainsäädännön sekä yleissitovien työehtosopimusten turva. Jokainen työntekijä voi luottaa siihen, että heillä on oikeus lomaan ja työstä maksetaan ainakin kohtuullista palkkaa. Nykyinen järjestelmä takaa myös sen, että työntekijä ei joudu painostuksen kohteeksi työehdoistaan johtuen. Kokoomuksen työreformissa paikallinen sopiminen syrjäyttäisi yleissitovan työehtosopimuksen. Tällainen malli voisi toimia suurissa yrityksissä, joissa työntekijät ovat vahvasti järjestäytyneitä ja heillä on neuvotteluvoimaa. Pienissä yrityksissä työntekijöillä ei ole tällaista etulyöntiasemaa. Tällöin paikalliset työehtosopimukset muodostuisivatkin lähinnä työnantajien tahdon mukaisiksi. Työllistyäkseen työntekijä joutuisi hyväksymään itselleen esimerkiksi pienemmän palkan tai heikommat lomaehdot ja oikeudessa vetoamisesta yleissitovaan työehtosopimukseen tulisi kuollut kirjain.


Mutta mikä kokoomusta tänään johdattaa jälleen puolueen oikeistosiiven avittamana persu-johtoisen (+kd apupuolueena) porvarihallituksen syliin? Puolueen koko ajan vahvistuva pelko äänestäjien liukumisesta äärioikealle. Tämä on se pyhä totuus, josta kaikki kokoomusvaikuttajat yhteen ääneen vaikenevat, sillä vaaleissa kyseessä olisi noin 5-8% menetys, jos asiasta puhuttaisiin julkisesti ja puolue palaisi ahtaaseen omaan rakoseensa poliittisen kentän äärilaidalle. Siksi kyseessä on manipulointi, valehtelu ja markkinointi, mitkä kokoomuspolitiikassa ovat yksi ja sama asia sekä välttämätön pahe, joka käytännössä muuttu hyveeksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi Aldous Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa hallinto perustui ohjailemiseen; ihmisen oletettiin olevan tässä satiirisessa utopiassa itsekeskeisyyteen taipuvainen nautinnonhaluinen olento, jonka sai tekemään käskystä, uhkauksesta ja pakottamalla mitä hallitsijat itse kulloinkin halusivat.


Kokoomuksessa on ollut äänensävyjä, jotka on samoja kuin Yhdysvalloissa, missä ihmiset ovat ottaneet hyväntekijän roolin, sillä valtio ei siihen kykene, vaikka verrattuna Suomeen molempien maiden julkiset sektorit ovat yhtä isot suhteessa bruttokansantuotteeseen. Samalla rahalla suomalaiset saavat ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon ja voivat viedä lapsensa päiväkotiin, kun USA käyttää triljoonansa (tuhat miljardia) sotimiseen ja varustelumenoihin, vaikka samanaikaisesti yli 50 miljoonaa ihmistä elää vailla minkäänlaista mahdollisuutta päästä sairastuessaan hoitoon. Vaikka hyväntekeväisyydessä liikkuvat summat ovatkin Yhdysvalloissa miljardeja, ne eivät voi millään korvata valtion jättämiä aukkoja. Suomessa ja muualla Euroopassa on käyty sosialidemokraattien syöksykierteen alettua keskustaoikeistolaisten puolueiden, kuten kokoomuksen piirissä koko 2000-luku keskustelua "Suuren yhteiskunnan mahdollisuudesta", jossa valtio ajettaisiin alas ja ihmiset ottaisivat sen tehtävät harteilleen. Tämä kuulostaa vain toiselta tavalta sanoa, että tulevaisuudessa valtiolla ja kunnilla ei ole varaa huolehtia hyvinvointipalveluista, joten yksilöiden on otettava vastuuta itse.


Kokoomukselle tärkeintä on siis se, miltä se näyttää kulloinkin valitsijoiden silmissä, ei muu, sillä kokoomusaate ei varsinaisesti ole ideologia vaan sekoitus konservatismin eri muotoja. Siksi kokoomus on olemukseltaan olemukseton. Aidon oikeistolaisen konservatismin 1900-luvun konservatiivit kokivat Ranskan Suuressa Vallankumouksessa syntynyttä radikalismia vastaan syntyneenä liikkeenä, jonka suunta oli päinvastainen kuin ihmisestä vapaana yksilönä valistuksesta toivonkipinän imeneessä poliittisessa radikalismissa, eli vallitsevien olojen ja harvojen etuoikeuksien säilyttäminen ja suuren väestön tasavertaisuuden ja taloudellisten tasa-arvopyrkimysten voimakas vastustaminen Ranskan Suurta Vallankumousta arvostelleen Edmund Burken hengessä. Burken mukaan vallankumous johti kaaokseen. Sen sijaan konservatiivisen kehityksen tuli hänen mukaansa nojautua kansakunnan menneisyyteen, identiteettiin ja perinteisiin. Myös muodissa tuolloin olleen Hegelin näkemykset kansakunnasta ja valtiosta sekä kansan moraalista vaikuttivat oikeistolaisen konservatismin syntyyn. Sen mukaan valtion ja kansakunnan kokonaisetu menee aina yksilöllisten vapauksien edelle myös taloudellisissa asioissa. Kokoomuksen juuret ovat samassa räyhähenkisessä oikeistolaisuudessa kuin IKL:nkin vaikka asioista ei julkisesti haluta puhua.


Vasta vuoden 1934 jälkeen kokoomus alkoi ottaa selvää pesäeroa IKL:ään nähden (2). Tuomo Yli-Huttulan kokoomuskirjan ohella pitäisi kuitenkin lukea saadakseen laajemman kuvan henkilöistä ja taustoista sanomalehtimiesmäisesti kirjoitetun kirjan rinnalla esimerkiksi Risto Uimonen "Iiro Viinanen: Henkilökuva" (Minerva 2010) ja verrata niitä toisiinsa. Silloin huomaa eron ja miksi Yli-Huttulan entinen esimies painii ihan omassa luokassaan politiikasta kirjoittaessaan. Hänellä ei näet ole koko ajan sisäpiirin kokemusasiantuntijana oma lehmä omassa ja oma agenda toitotettavanaan, vaan hän kykenee erottamaan jyvät akanoista, mitä Yli-Huttula ei hurmahenkisessä vauhtisokeudessaan osaa tai uskalla ja se herättää yhden kysymyksen: Onko kirja tehty tilaustyönä osana laajempaa kokoomuslaista imagokampanjaa? Kirja on politiikkaa seuraavalle ja sitä sohvalta ajan kuluksi harrstavalle kivaa luettavaa - ei paljon muuta. Sitä samaa helposti nieltävää ja uskottavaa tekstiä, jota sanomalehdistä tai mainostoimistojen meille tarjoilemista herkkupaloista voimme joka päivä oman päämme menoksi nauttia ja luulla itse oivaltavamme kaikken sen seasta sen, mitä meille totuutena kulloinkin yritetään väittää.

Harva tavallinen äänestäjä tietää tai on edes kuullut, miten kokoomuksen sisällä käydään jatkuvasti rajua sotaa vallasta sosiaaliliberaalisen suuntauksen ja puolueen oikeiston välillä. Eniten ehkä hämmennystä sai aikaan se, kun kaksi kokoomuslaista lakimiestaustaista kokoomuksen oikean laidan kansanedustajaa äänesti perustuslakivaliokunnassa erään persukansanedustaja syytesuojan purkamista vastaan samaan aikaan, kun valiokunnan varapuheenjohtaja ja yhtenä mahdollisena perintöprinssinä puolueen puheenjohtajapelissä pidetty entinen oikeusministeri Antti Häkkänen äänesti puoltamisen puolesta. Entisellä kykypuolueella ei ole mennyt vuosiin hyvin.


Syitä on monia. Niistä tärkein on kokoomuksen sisäinen oikeiston ja liberaalisiiven taistelu vallasta mutta myös harvoin tiedetty kulissien takainen suora vaikuttaminen demareihin tai sen epäonnistuminen ja oikeistodemareiden haaksirikko. Yli-Huttulan kirjaa pitää lukea tarkkaavaisuudella toisestakin syystä. Tuntuu nimittäin uskomattomalta, että niinkin kokenut politiikan kehäkettu ja toimittaja - melkein kuin esikuvansa Hesarin Unto Hämäläinen, jolla on myös kokoomustausta entisenä kokoomusnuorten puheenjohtajana - kuin mitä Yli-Huttula on, hän sortuu sellaisiin virheisiin kuin tätä edeltäneessä kirjassaan "Puolivallaton puolue" (Otava 2006) siteeraamalla oikeistodemareina tunnetun ja jo mainitun "SDP:n viidennen kolonnan johtohahmon", Tölö Unga Socialister-yhdistyksen entistä puheenjohtajaa, Ulla-Maija Rajakangasta (3).


Mutta niin se vain on ja paljastaa samalla kirjan höttöisen doksa-pohjan - platonilaisen fyysisen päivätajunnan aineellisen luulotiedon eli mielettömän mielen aistilliseen harhaan perustuvan tiedon, joka on myös tietämättömien tieto. Rajakangas on kiistanalainen henkilö ja hänen sanomisensa suuntaan tai toiseen kyseenalaisia ja pitäisi tutkia taustaansa vasten tarkemmin. Rajakangas on Yli-Huttulan kaveri, jota Yli-Huttula käyttää lähteenään myös uutuuskirjassaan, mikä kertoo lähteiden kapea-alaisuudesta, vaikka hän ei nimeäkään lähdettään vaalianalyysia vuoden 2006 tappiovaaleista. Kaverijournalismilta se haiskahtaa siksi, että Rajakangasta, joka oli entinen Lipposen tärkeä avustaja, on myös Yli-Huttulan edeltäjä Finanssialan viestintäpäällikkönä.


Sen sijaan jos Yli-Huttula olisi halunnut tietää syvällisemmin ja analyyttisemmin demareiden oppositioon jäämisen ongelmatiikkaa tappiovaalien 2006 jälkeen, hän olisi siteerannut Lipposen entistä talouspoliittista neuvonantajaa ja valtiotieteen tohtori Pentti Puoskaria. Hänen mukaansa, jos SDP ei olisi niin aatteeton ja henkisessä konkurssissa, Lipposta ei olisi valittu puheenjohtajaksi kriisitunnelmaisessa ylimääräisessä puoluekokouksessa 1993. Kukaan ei osannut aavistaa, että Lipponen jatkaisi porvarihallituksen kovaa talouspolitiikkaa ja valmentui itse kovapalkkaiseksi energiateollisuuden poliittiseksi lobbariksi työssään. Istuvan puoluejohdon hallitsemat demarimediat eivät antaneet Lipposelle riittävästi näkyvyyttä omissa medioissaan, siksi olikin suuri ihmetys, että Lipponen voitti puheenjohtajavaalin (4):


"Lipposen vahvin vastaehdokas, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kalliomäki, edusti jatkuvuutta sorsalaiselta kaudelta ja olikin vedonlyöntien suosikki vielä kokouksen alla. Sorsan presidentinvaalikampanjasta tuttu junttakoneisto teki hartiavoimin töitä myös Kalliomäen puolesta, ja kisan käynnistyessä Lipponen oli kaukana paalupaikasta: kolme kuukautta ennen kokousta tehdyssä SDP:n johtajagallupissa häntä kannatti vain prosentti vastanneista. Lipponen kiri kuitenkin päivä päivältä ja sinetöi voiton pitämällä puoluekokousedustajille onnistuneen puheen, jossa hän profiloi itseään Euroopan kahtiajaon jälkeisen ajan poliitikkona ja toivoi edustajien tekevän valintansa kokoussalissa junttakoneistot ohittaen. Lipposen taival SDP:n johdossa alkoi hyvien tähtien alla. Hän saattoi lukea ansiokseen mielialojen kohentumisen puolueen kentällä ja kasvavan kannatuksen mielipidemittauksissa, mutta kaikkiin herättämiinsä odotuksiin hän ei kuitenkaan vastannut."


Puoskarin mukaan, koska Lipponen oli arvostellut puolueensa säätiövaltaa, monet samaan valtaverkkoon törmänneet ja tästä syystä Lipposta tukeneet demarit odottivat, että hän olisi uudistanut määrätietoisesti puolueen järjestökoneistoa. Varsin pian kävi kuitenkin selväksi, että tämän lupauksen lunastaminen oli korkeintaan viidennen luokan asia Lipposen toiminnassa. Toivo alkoi hiipua demarikentälle muutoksesta parempaan ja kellokorttidemareiden otteen hiipumisesta järjestöihin ja aatteeseen. Epämiellyttävä ja puoluetta moraalisesti sisältä mädättänyt piirre Lipposessa paljastui hänen avustajakunnastaan. Sinne oli pesiytynyt avoimen oikeistolainen ja työväenliikkeen perusarvoja halveksiva herraskaista leikkivä pikkumainen näpertelijämaisterijengi, joka alkoi esiintyä kulissien takana kovin ottein Lipposen nimissä ja hänen juoksupoikinaan.


Juuri tätä porukkaa, joka ei kovin korkeaa arvosanaa touhuistaan saa muilta kuin hyvältä ystävältään entiseltä kokoomusministerin avustajalta, johti Rajakangas ystävineen aiheuttaen paljon ongelmia typerällä kohkaamisellaan ja poliittisesti arvelluttavilla tempuillaan, kääntäen lopulta SDP:n jäsenistön kokoomuksen nuolentaan kyllästyneenä vastaiskuna heti Lipposen kauden jälkeen vahvasti antilipposlaiseksi ja vasemmistodemaripuolueeksi, kuten sen nykyisin ainakin Sanna Marinin kohdalta voi sanoa olevan. Paljon parempi arvio olisi hieman jälkijättöisellä ja katkeralla ex-ministeri Arja Alholla, jonka mukaan tilanne oli surkea (5). Työryhmän vaalitappion yhteenveto ei Alhon mukaan yllättäen alkanut tosiasioiden eli rökäletappion tunnustamisesta, vaan hehkutti vanhaa murskavoittoa vuoden 1995 eduskuntavaaleissa Alho kertoo kirjassaan Kovan tuulen varoitus, seikkaperäisesti mikä tähän kaikkeen oli oikein johtanut SDP:n sisällä ja mitkä olivat sen seuraukset:


"Äänestäjät olivat pettyneitä SDP:n kyvyttömyyteen korjata yhteiskunnallisia epäkohtia. SDP:n voimattomuus tuloerojen kasvun ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden edessä oli suuri, juuri tähän äänestäjät pettyivät. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa SDP:n teemana oli turvata palvelut, siksi olimme vastustaneet veronkevennyksiä. Uskottavuus joutui liian kovalle koetukselle, kun kevensimme veroja, mutta rahaa ei riittänyt palvelujen tai sosiaaliturvan epäkohtien korjaamiseen."


Haukuista huolimatta Yli-Huttulan kirja ei ole huono vaan hyvää luettavaa sekä jännittävä. Mutta mitään uutta siitä ei saa, jos lukee tarkkaan päivän sanomalehdet, katsoo Ylen poliittiset ohjelmat ja vielä lukee Suomen Kuvalehdet päälle. Yli-Huttulan uutuuskirjaa lukee kuin dekkaria mutta juuri siinä on sen heikkous, eräänlainen älyllisesti laiska ohuus sekä ennalta-arvattavuus, ihan kuin se kertoisi vaan tapahtumien sarjan sitoen ne toisiinsa heppoisilla juoruilla ja vain kapeita lähteitä silloin tällöin siteeraamalla.


Kirjan hauskin kohta on se, kun Lipponen uhkaa panna erään riidan päätteeksi Niinistön kiusaksi toiseksi valtiovarinministeriksi SDP:n silloisen vakiomieliharmin Erkki Tuomiojan. Puolivallattomassa puolueessa Yli-Huttula osoittaa kirjailijan ja poliittisen junailijan lahjansa, jopa niin että kirja vaikuttaa miellyttäviin kääreisiin käärityltä poliittiselta propagandaromaanilta, mitä se onkin perimmältään. Yli-Huttulan kirjaa voisi hyvin lukea poliittisena juorukirjana. Syvälliseen analyysiin siitä ei ole, eivätkä sen todistelut vaikutusvaltaisten auktoriteettien suulla ole mitään muuta kuin poliittisten toimittajien harrastamaa tyypillistä suuren yleisön kusettamista ja itse varsinaisten asioiden ja ongelmien piilottamista sumuverhoon. Samanlaista roskaa saamme lukea myös medioista. Voi kuvitella miten molemmat kirja ovat uponneet hyvin keskinkertaisiin ja helppoihin selityksiin tottuneeseen keskiluokkaiseen kokoomus-demari-lukijakuntaan, joille kirja vaikuttaa olevankin kirjoitettu.


Yksi mielenkiintoinen ja paljastava huomio kirjassa on: kokoomuslaisesta demarikaipuusta hän mainitsee sivulauseen tasolla, vaikka se on koko kirjan tärkein kohta ja eräänlainen vetoomus poliittiselta kartalta kadonneille aatteettomille oikeistodemareille tarttua taas aseisiin (6), sillä Yli-Huttulan mukaan kokoomuksessa muistellaan vieläkin kaiholla Paavo Lipposen sateenkaarihallituksen aikoja vuosina 1995-2003. Lipponen palautti tavallaan tannerilaisen tavan toimia ja ymmärtää taloutta SDP:ssä ja se oli kokoomuksen mieleen. Varmasti oli. Silloinhan demarit olivat Lipposen johdolla rähmällään kokoomuksen päin, tehden liki kaiken kokoomuslaisten pyytämän ja aiheuttaen toimillaan puolueen nykyiset ongelmat mm. kannatuksen alhaisena matelemisena sekä duunarien joukkopakona persuihin.


Kirja on napakkaa lähihistorian kuvaamista ja pitää otteessa varmasti Niinistön ystävän Kari Häkämiehenkin, joka ylivilkkaana kokoomuspolitiikan perintöprinssinä sai aikoinaan isänsä, silloisen karhulaisen kokoomuskansanedustaja Erkki Häkämiehen luona vierailleelta Ilta-Sanomien päätoimittaja Martti Huhtamäeltä kiitokset siitä, että malttoi pysyä puoli minuuttia hiljaa eikä keskeyttänyt asiattomilla hälinöillään miesten tärkeitä juttuja. Myöhemmin Häkämies itse ministerinä ollessaan peesaa helposti ärtyvää ja itsevaltiaasti käyttäytyvää Niinistöä, kun Niinistö lopettaa heti alkuunsa liikenneministeri Tuula Linnainmaan puisevat jaarittelut. Häkämies ihmetteli kaikkien kuulleen, miten Niinistö oli jaksanut kuulla Linnainmaata niinkin pitkään.


Skeptinen lukija osaa erottaa näppärään höpöpuheen siihen kääritystä tekoälyllisyydestä löytämällä kaiken siihen kätketyn poliitisen piilovaikuttamiseen tähtävään krääsän seasta alastomana ahneuden ja vallanhimon Blaise Pascalin Maalaiskirjeiden tapaan, jossa Pascal hyökkää jesuiittojen, 1600-luvun tekopyhien katolisten, - sen ajan julkeiden kokoomuslaisten - turmeltunutta teologiaa ja moraalittomuutta vastaan, muistuttaen lukijaansa koko ajan siitä, että tavalliset, filosofisesti kouluttamattomat ihmiset eivät ole niin tyhmiä kuin filosofit ovat halunneet perinteisesti väittää (...ihmiset ovat niin auttamattomasti hulluja, että toisen lajin hullu olisi se joka ei olisi hullu). Vastarinta ja kapinahenki elää silti hyvään ja oikeudenmukaisuuteen uskovissa ihmisissä. Anthony Giddens sanoo, että tällaisissa tapauksissa ihmisillä säilyy kriittinen kyky nähdä virallisen lätinän läpi. Ihmiset oppivat silloin luottamaan omiin havaintoihinsa ja tekemään niistä yllättävän selkeitä ja oikeaan osuvia johtopäätöksiä ympärillä olevasta harhaisesta valheiden verkosta, jota meille yritetään totuutena syöttää.


Kokoomuksen nousu alkoi 1987 vaaleista. Tuleva Holkerin hallituksen II valtiovarainministeri, lahtelainen Ulla Puolanne, kertoi puolueen puheenjohtaja Ilkka Suomiselle neuvotteluasemista, "ettei meidän suinkaan myyjänä ole syytä mennä ostajan luo kertomaan, että ostajan luo kertomaan, että ostaja voi saada tuotteen tällä hinnalla" (7). Miten demareiden kanssa hallitusyhteistyö lopulta sujui esimerkiksi talouspoliittisissa kysymyksissä, selviää lukemalla jo mainitun entisen Kalevan päätoimittaja Risto Uimosen "Iiro Viinanen: Henkilökuva" (Minerva 2010) -kirjasta sekä jo siteeratun entisen Lipposen talouspoliittisen neuvonantaja, valtiotieteen tohtori Pentti Puoskarin "Laman varjo ja sateenkari, (Edita 2002) -kirjasta. Puolivallattoman puolueen esipuheessa (8) Yli-Huttula repäisee vitsin, jota ei usko se kuuluisa Pihtiputaan mummokaan. Hän väittää:


"Riippumattomana politiikan toimittajana seuranneensa tiiviisti suomalaista politiikkaa vuoden 1998 alusta lähtien."


Jos tämä on riipumattomuutta, minä olen sitten kai se kuuluisa Pihtiputaan mummo, sillä sitä ennen hän oli kokoomuksen eduskuntaryhmässä, puoluetoimistossa ja kokoomusministerin avustajana eli se siitä puolueettomuudesta. Miksi hän näin sitten väittää? Se kuuluu samaan uskomattomaan vailla todellisuuspohjaa olevaan epärealistiseen sarjaan kuin Niinistön lanseeraama slogan "vastakkainasettelun aika on ohitse" vain johdattaakseen tahallisesti lukijan harhaan todellista tarkoitusperistään. Mitä ne sitten ovat? Kirjoittaa kokoomuksen historiaa voittajan eli Sauli Niinistön lähtökohdista mieleisekseen ja uudelleen. Esimerkiksi, kun tunnettu irvileuka, toimittaja Aarno "Loka"- Laitinen luonnehti eräässä Iltalehden kolumnissaan Niinistöä ennen Niinistön ensimmäisiä presidentinvaaleja "kamreerisieluiseksi", Yli-Huttulan mukaan "lähipiiri luonnehtii Niinistöä pedantiksi boheemiksi (9)", mikä on vain kohtelias eufenismi kontrollifriikistä nipottajasta, joka osaa kouluranskaa ja lukee Tammen Keltaista kirjastoa, mikäli koiranraaputuksiltaan muiden iltapuhteiden lomassa ehtii ja jaksaa.


Niinistössä on kuitenkin yksi piirre, joka tekee hänestä suuren kansansuosikin Juhani Peltosen Elmon tapaan. Hän osaa ja uskaltaa olla oma vaikea itsensä ja sallii sen muillekin toisin, kuin hänen edeltäjänään tunnettu kalliolainen porkkanatukkainen kassialma, joka nautti epätervellisenä amisiltapalanaan lähigrillistä lihapiirakan kaikilla mausteilla kahden nakin kera ja vielä ylpeili sillä. Niinistön mutkattomuus näkyi siinä, että kun vihreiden Anni Sinnemäki näytti hänelle eduskunnassa keskisormea, Niinistö ei ryhtynyt tekopyhäksi jeesustelijaksi tuomiten vaan tyynen rauhallisesti totesi: "Jokaistahan välillä keskisormettaa jokin asia." Tästä kansa piti. Juuri näin pitää suhtautua kaikkeen ympärillä oleviin provosointiyrityksiin suurella sydämellä ja huumorilla.


Alexander Stubb on yksi kirjan luonnollisista pääkonnista, joita Niinistö vihasi yli kaiken ehkä myös siksi, että Stubb oli hänelle uhka mutta myös siksi, että Stubb tuli puolueen perinteisten eliittikerrostumien ulkopuolelta nauttien tulevaisuudentekijänä valtavaa kansansuosiota nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Yli-Huttula vihjaa Stubbin olevan toista kuin hän puhuu antamalla näin kaksoismerkityksen lauseessa "Stubbin puheissa kuultaa vahva liberaali ajattelu, mutta häntä ei voi mitenkään karsinoida yhteen aatesuuntaan (10)". Oliko niin, että kohtalo ja kostonjumala Nemesis puuttuivat asiaan kun Stubbia, joka avoimesti erässä Iltalehden haastattelussa tunnusti olleensa koulukiusaaja koulukiusaajien puolueena tunnetussa kokoomuksessa, odotti vuorostaan tunnettu koulukiusatun kohtalo, kun hän jäi nolosti kiinni valheesta eduskunnassa väittelyssä oppositiojohtaja Antti Rinteen kanssa? Stubbin ongelmaksi näytti koituvan myös se avoimuus, jota hän osoitti ennen vaaleja, ja joka oli Suomessa lajissaan harvinaista pääministeriksi pyrkivältä puoluejohtajalta.


Mutta varsinainen syy oli kokoomuksen todellisen johtajan, Niinistön kyllästyminen Stubbiin. Alexander Stubbille varattiin Jan Vapaavuoren toimesta entisen II valtiovarainministeri Arja Alhon kohtalo ja mahdollisuus kirjoittaa siitä jälkikäteen "haaleat muistelmat". Kun Suomessa tipahtaa korkealta ja kovaa, on melkein ainoa keino häväistynä ja hylättynä yrittää kostaa katkerasti, vaikkei yksinäisen huutajan ääni yleensä kuulu enää korvesta vallan eteiskammareihin.


Politiikan raadollisesta luonteesta puhua julkisesti toista ja tehdä muuta myös kokoomuksen osalta Yli-Huttula kertoo osuvasti Niinistön presidenttikampanjan aikaisesta "työväen presidentti"- sloganista, jonka idea lainattiin Ruotisista olihan Reinfeldtin "nya moderaterna"-veljespuolue julistautunut "uudeksi työväenpuolueeksi" jo vuonna 2005 (11). Ruotsissa kampanja oli mennyt kansaan kirjaimellisesti kuin "väärä raha". Yli-Huttula on itsetyytyväisen ja halpoja temppuja ammatikseen harrastavan kokoomuslaisen perikuva. Ei kovinkaan vakuuttava eikä rehellinen mutta ilmeisesti sen verran tyhmä, että kuvitellessaan olevansa ovela kirjoittaa auki juuri sen minkä me kaikki jo tiedämme; kokoomuslaiset ovat tutkitusti puolueista kaikkein ylimielisimpiä ja empatiakyvyttömättömämpiä poliitikkoja. Se on paha asia, sillä juuri siksi syntyy lakeja, jotka suorastaan vaikeuttavat tavallisen ihmisen pärjäämistä byrokratiaviidakon kanssa. Se olisi paljon pahempia asia, jos suuri yleisö saisi tietää tästä.


Kirjasta paistaa läpi linjan sama etova itsetyytyväisyys kansan kusettamiseen - kokoomuksen 1987 alkaneeseen nousukiitoon - näppärien mainostoimistojen ja Kirsi Pihan avulla. Se näkyy erityisesti kirjan lopussa olevasta "Miltä kokoomus näyttää?"-luvusta. Yli-Huttula antaa kokoomuslaisen äänen todellisuuden muokkaamiselle ja ns. kaverijournalismiksi kutsutulle menneen ajan sekä tapahtumien ja ihmisten kuorruttamiseksi sokerilla, kuten läpi kirjan kestävä yhtä ällöttävä puoluesihteeri Taru Turusen nuoleskelu hänen ihmeitä tekevästä midas-kosketuksestaan asiaan kuin asiaan. Yli-Huttulan mukaan Tujunen kykeni istuttamaan ajassa liikkuvat trendit ja ihmisiä lähellä olevat asiat kokoomuslaisen tarinaan, joka puhutteli äänestäjiä. Tujunen osasi hyödyntää puolueen ulkopuolisia osaajia mainostoimistomaailmasta, vaikka kyse ei ollut muusta kuin siitä, että vahvasti ukkoutunut konservatiivipuolue yritti Tujusella pestä kuvaansa pehmeämmäksi, osallistuvammaksi ja naisellisemmaksi samaan aikaan, kun Tujunen yhdessä toisen sanoja ammatikseen papattavan kokoomusturhakkeen, Kirsi Pihan kanssa alkoi toteuttaa surullisenkuuluisaa "Sari sairaanhoitajakampanjaa" 500 euron palkankortuksineen kokoomuslaisen Tehyn puheenjohtajan tuella tunnetuin surullisenkuuluisin seurauksin.


Kysyin aluksi kenelle tämä kirja on tehty? Pitäähän itseäänkin ja lähimpiä työkavereitaan kehua rivien välistä, sillä kirja vaikuttaa tehdyn kokoomuslaisille eduskunta- ja ministeriavustajille, joka on herrahissi kokoomuslaisessa maailmassa puolueen merkittäviin tehtäviin: "Työssä olivat myös vahvasti mukana eduskunta - ja ministeriryhmän viestintäosaajat." Se mistä Yli-Huttula ei tietenkään puhu on kokoomuksen oikea ydin, mikä löytyy Eteläranta 10 työantajaliittojen päämajasta. Tai kokoomuksen taustalla vaikuttavasta oikeistolaisesta konservatismista, mikä oli pitkään koko puolueelle ja varsinkin sen yhdelle ideologiselle oppi-isälle, entiselle pääministerille ja arkkipiispalle, Lauri Ingmanille kunniakysymys.


Hän oli tiukka hengenmies kristillisessä moraaliopissaan edellyttäen automaattisesti kokoomuksessa toimivien hyvien ja kristilliseltä sekä isänmaalliselta pohjalta toimivien ihmisten pyrkivän olemaan hyveellisiä ja esimerkillisiä myös kurimuksessa eläville alemmille kansanluokille. Ingmanin mukaan moraalisten arvojen säilyminen ei voinut olla yksilöllisten halujen ja toiveiden varassa, koska juuri tällainen vapaus johti epämoraalisuuteen ja silmänpalvomiseen sekä teeskentelyyn. Siksi juuri kaikki Yli-Huttulan kirjassaan kuvaamat nykykokoomuslaiset taktiset tavat tehdä politiikkaa, laittomuudet sekä moraalisesti tuomittavat halpamaisuudet sotivat oikeaa konservatiivista oikeistolaisuutta vastaan.


Vain kokoomuksen omatuntona ja oikeistopesäkkeenä (Helsingin piirin lisäksi) toimivat kokoomusnuoret saisivat synninpäästön entiseltä arkkipiispalta. Heidän suoraselkäinen, vasemmistoa ja arvoliberalismia kumartelematon oikeistolaisuutensa olisi lähellä sitä kokoomusta, jota vanha suomettarelaiset Ingmanin johdolla olivat maahamme luomassa, missä valtion ei pitänyt sekaantua liikaa talouspolitiikkaan ja verotuksella ei saanut tehdä omaisuuden uusjakoa parantamalla köyhien selviytymistä elämässä rikkaiden kustannuksella. Ingmanin mielestä jokaisen tuli pärjätä omillaan.


Aidon oikeistolaisen konservatismin Ingman näki Ranskan Suuressa Vallankumouksessa syntynyttä radikalismia vastaan syntyneenä liikkeenä, jonka suunta oli päinvastainen kuin ihmisestä vapaana yksilönä valistuksesta toivonkipinän imeneessä poliittisessa radikalismissa, eli vallitsevien olojen ja harvojen etuoikeuksien säilyttäminen ja suuren väestön tasavertaisuuden ja taloudellisten tasa-arvopyrkimysten voimakas vastustaminen Ranskan Suurta Vallankumousta arvostelleen Edmund Burken hengessä. Eikö juuri tuosta ole edelleenkin kysymys kokoomuksen osalta? Nyt on vain namu kääritty eri paperiin yleisön hämäämiseksi.


Miksei Yli-Huttula puhu tästä mitään? Siinä kysymys, mikä paljastaa myös toisen syyn miksi kirja on tehty. Se ei vastaa mihinkään erityisesti vaan pitäää kiusalliset kysymykset poissa mielestä. Kirja on siis silkkaa propagandaa ja sanoille sekä niiden eri merkityksillä kikkailua ja näyttää samalla, mistä edustuksellisen demokratian rappiossa on kysymys: suuresta rahasta ja kuka sillä saa ostettua mainostoimistojen avulla itselleen parhaimman imagon, jonka turvin huiputtaa äänestäjiä uskomaan tekevänsä hyvää, vaikka aikoo tehdä huiputetuille vain pahaa heidän oman etunsa vastaisella politiikalla vieden heiltä mahdollisuuksia tasavertaiseen elämään. Palaan tähän asiaan tarkemmin erityisesti "Mustaa Internationaalia" käsittelevässä luvussani Kokoomusesseissä (Kulttuuriklubi 2022), sillä tämä on ns. fundamentaalinen ja klassinen - jo antiikin ajoista lähtien - kysymys poliittisessa huijaamisessa ja valehtelussa, josta jostain kumman syystä itse poliitikot eivätkä poliittiset toimittajat ja tutkijat riittävästi edelleenkään puhu asian arkaluontoisten kytkentöjen takia.


Yli-Huttula ei myöskään aseta kokoomuspolitiikkaa vertailun vuoksi maailmanlaajuiseen kontekstiin. Olisi pitänyt, sillä mallia maailman konservatiivit ovat hakeneet 1900-luvun alun Yhysvalloista. Silloin syntyi uusi käytännöllinen retoriikan suuntaus ja oppiaine nimeltään "public speaking". Yksi "public speakingin" hengessä kasvanut ja Rooseveltia neljissä vaaleissa innokkaasti tukenut demokraatti oli nuori Ronald Reagan, jonka loistava puhujanura alkoi radion suorissa lähetyksissä urheiluselostajana. Tässä "public speakin"-koulussaan Reagan, jonka charmi oli tarttuvaa, esiintyminen itsevarmaa ja vaikuttavaa, oppi kaiken sen hyvän ja tuloksellisen puhumisen, mistä amerikkalainen ja varsinkin uusretoriikka silloin puhuivat.


Myöhemmin Reaganin elämän suunnan ratkaisi hänen 27.10.1964 televisiossa pitämänsä kuuluisa cicerotyyppinen vakuuttelu -ja faktapuhe republikaaniehdokas Barry Goldwaterin puolesta "Valinnan aika (12)", joka imaisi hänet lopullisesti politiikkaan ja republikaanisiiven oikeistosiiven yhdeksi näkyväksi tulevaisuudentoivoksi - ehkä siksi, että tämän puheen merkitys on se ovela tapa ja hyvä esimerkki siitä, miten Reagan sai ujutettua amerikkalaisen oikeistoretoriikan sisälle demokraattien omilla sanoilla ja tunneaseilla probagandistisen konservatiivivaihtoehdon suuria tunteita ja vuosikymmeniä kestäneelle, lähes nostalgisille ja voimakasta poliittista muutoshalua herättäneelle newdeal -probagandalle niin, että tätä samaa hyväksi kerran koettua kikkaa käyttivät myöhemmin onnistuneesti Thatcherin johdolla myös ns. "Mustaksi Internationaaliksi" kutsutun maailman oikeistojohtajat 80-luvun lopulta lähtien mm. Ruotsin kokoomuksen "Nya Moderater"-kampanjassa sekä myöhemmin rantautuen kokoomuksen "Työväenpuolue" ja Niinistön "Työväen presidentti-kampanjoihin". Niinistön olemus, puheet ja esiintyminen ovat kuin suoraan tästä kampanjasta kopioitua ja olisi siksi kaivannut jonkun Yli-Huttulaa fiksumman ja asiantuntevamman analysoimaan asiaa tarkemmin.


Puhuuko Yli-Huttula näistä asioista tai niiden ympärillä olleista oikeista ongelmista mitään? Ei tietenkään, silloinhan hän paljastaisi korttinsa. Kirja on siis yhtä tyhjän kanssa ellei sitten halua lukea päiväkirjamaista juoruilua päivän politiikan kulissien takaa; se on lajissaan tylsää totuuden vääristelyä ja pahimillaan sitä poliittiseksi journalismiksi kutsuttua "makkaran mieleiseksi tekemistä", jota hän on ammatikseen kohta tehnyt 40-vuotta, ellei hän tosissaan itse usko siihen mitä kokee ja mistä kirjoittaa. Vaikea uskoa, sillä ei hän voi niin PIHALLA olla kuin Kirsi.


Yksi asia mikä erottaa nykykokoomuslaiset Lauri Ingmanin kokoomuslaisista on kristinuskon hyvän sanoman julistaminen tai sen puuttuminen. Olisi vaikea uskoa Wille Rydmanin, Jan Vapaavuoren tai Susanna Kosken puhuvan kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta, saati sitten itse tekevän jotain pyyteentä hyvää auttaakseen osattomia ja köyhiä. Kylmä pää ja luonne on huono yhdistelmä ihmisten kanssa toimittaessa. Ja numerot kuuluvat taustalle, ei pääsosaan ihmiselämää arvottaessa. Mitä tästä kaikesta Yli-Huttulan jutusta nyt sanoisi kohteliaasti? Päätelkää itse. Minä kehottaisin valistunutta lukijaa kyseenalaistamaan kirjoittajan tavan esittää valhe totuutena sekä koko kirjan sanoman ja tavan vääristää sanottavaansa vain siksi, että kokoomukselle on tärkeintä, miltä se näyttää kokoomuslaisen silmin. Yli-Huttulan kirjaa ei voi sivuuttaa yhdellä olankohautuksella valitettavasti mutta siitä voi ottaa opiksi Georg Henrik von Wrightin sanojen siivittämänä (13):


"Varokaamme ettemme aseta humanistista paatosta palvelemaan jo aikansa eläneitä poliittisia ja yhteiskunnallisia ihanteita, kuten nykyisin näyttää tapahtuvan. Totuuden epäitsekkäiden palvelijoiden velvollisuutena on taikauskon murskaaminen ja niiden hämärien päämäärien paljastaminen, joita esitetään ylevien ihanteiden nimissä. Jos oppisimme selvästi tunnistamaan tapaukset, joissa ideologiset perustelut ja vaatimukset ovat pelkkiä itsekkyyden naamioita, olisi vallanpitäjien ja valtaan pyrkijöiden varmasti paljon vaikeampaa käyttää ihmistä tavoitteidensa välikappaleena."


Lähteet:

            (1)   Esko Seppänen "Punapääoman romahdus (WSOY 1995).

  • (2)  Vesa Vares "Kaksi askelta edellä - Kokoomuksen Nuorten liiton historia"(WSOY 1999) sivu 17.
  • (3)  Tuomo Yli-Huttula "Puolivallaton puolue" (Otava 2006) sivu 101.
  • (4)  Pentti Puoskari "Laman varjo ja sateenkari" (Edita 2002).
  • (5)  Arja Alho "Kovan tuulen varoitus" (INTO 2011).
  • (6)  Tuomo Yli-Huttula "Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä" (Otava 2018).
  • (7)  Vesa Vares "Korpivaellukselta vallan kahvaan - kansallisen kokoomuksen historia 1966-1987" (Docendo 2017) sivu 415.
  • (8)  Tuomo Yli-Huttula "Puolivallaton puolue" (Otava 2006) sivu 14.
  • (9)  Tuomo Yli-Huttula "Puolivallaton puolue" (Otava 2006) sivu 83.
  • (10) Tuomo Yli-Huttula "Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä" (Otava 2018) sivu 23.
  • (11)  Tuomo Yli-Huttula "Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä" (Otava 2018) sivu 34.
  • (12)  A Time For Choosing from The Ronald Reagan Presidental Library.
  • (13)  Georg Henrik von Wright "Humanismi elämänasenteena" (Otava 2007).