Mitä kokoomus ei itsestään halua kertoa ja miksi ylihuttuloiden?

Teksti:

Harald Olausen

Tavallisesti me syytämme kohtaloa, kun tapahtuu jotain vastoin laskelmiamme, vaikka pitäisi vain laskea vanhan laulun mukaan sormi joka erälle ja laskea se tarkkaan. Kokoomuksesta kirjoittava kokoomuslainen Tuomo Yli-Huttula tietää ettemme me tavalliset ihmiset, joita asia koskisi, tee sitä ja siksi maailma on hänenlaisten vapaa temmellyskenttä tehdä mitä ikinä vain kehtaavat. Ja he kehtaavat paljon koko ajan ryöhkeämmiksi käyden.

Kirjoja lukiessa vain vahvistuu ajatus siitä, ettei kannata tehdä mitään myönnytyksiä niille Yli-Huttulan kirjoissaan rivien välistä vilauttamille mielipiteille, joiden mukaan hänellä ja hänen aatetovereillaan olisi vielä tämän jälkeen olemassa rivissä etuiluunsa jonkinlainen luonnollinen oikeus, joka perustuisi sen ilmeisyyteen, mikä vahingoittaa mitä muita siitä huolimatta, että me olemme itsepintaisimmin alistuneet oman voimamme näille pelastajaa leikkiville raaoille voimille - ennen kaikkea olemme osanneet asettaa elämämme palvelukseen itsellemme ominaisen kykymme uskoa valheita ja elää niissä niistä huolimatta: me kykenemme siksi sijoittumaan niin, että tällaisista valheista tulee totta ja lopuksi vielä pala ikuisuutta jälkikäteen näissä kaikenmaailman ylihuttuloiden hurmoshenkisissä pelastuskirjoissa.

Jos Yli-Huttulan kirjat olisivat muutakin kuin markkinahenkistä poliittista viihdettä, vaikka vakavasti otettavia tukimuksia, ne ottaisivat esimerkkiä Platonin Valtiosta, missä poliittinen filosofia alkaa pitkällä erimielisyyden esittelyllä: kaikki ovat yksimielisiä siitä, että oikeudenmukaista maailmassa olisi se, että kaikki saisivat sen mitä sieltä haluavat. Eikö niin? Aristoteles määrittelee näin politiikalle tyypillisen logoksen.

Juuri tämä on Yli-Huttulun uutuuskirjan "Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä"-kirjan pahin puute, koska se ei tee sitä ja on siksi lajissaan härski epäoikeudenmukaisuuden manifesti, joka on puettu oikeudenmukaisuuden pettävään kaapuun, kuin mikäkin paras valhe siitä huolimatta, että Yli-Huttula on ollut alan mestarin, Kari Palosen - "tekstistä politiikkaa" - oppilaana Jyväskylän yliopistossa.

En tiedä tekeekö hän tahallaan vai tyhmyyttään suuren paljastuksen, mutta se on lajissaan sen verran paljastava, että tulkoot se kerrotuksi. Se miltä asiat näyttävät on tärkeämpää kuin se, millaisia ne ovat. Yli-Huttulalle politiikka ja ennen kaikkea kokoomus näyttää olevan enemmän muotinäytös tai sen jälkeinen euforinen mielentila, tapa juoda shampanjaa, teennäisiä eleitä ja perittyjä arvojärjestyksiä, kuin itse asiaa asiasta, eli itse asian vierestä asiattomasti mennään Yli-Huttulan johdolla umpimetsään, jos ollaan niin kokoomuslaista että. Totuus on hänelle "yli-huttulalainen" mielipidekysymys ja estetiikkaa - ei siis mitään vakavasti otettevaa moraalisääntöä toimia hyvän puolesta, kunhan ylempien luokkien hajurako alempiin säilyy kohtuullisena eikä kaikkea Helsingin kokoomuslaisimman ja kaupungin rikkaimpien lähiön, Lehtisaaren rantoja enää kaavoiteta lisää vuokra-asuntotuonnolle, kuten on aiheellisesti pelättävissä jos punavihreä blokki voittaa ensi kevään kunnallisvaalit.

Yli-huttulointi on valehtelua faktojen pohjalta sekä tahallisesti väärien mielikuvien antamista. Yli-Huttula puhuu kahdesta eri asiasta samalla kertaa. Kun ne yhdistyvät kuuntelijan/lukijan mielissä, syntyy toivottu ei-faktoihin perustuva manipuloitu kuva sellaisesta ei-todesta, jota ei ole ollut eikä myöskään tapahtunut, mutta mikä näyttää a (kertojan uskottavuus ja auktoriteettiasema)+b (kerrotun asian yleinen tunnettavuus ja ajankohtaisuus)-kaavion mukaan c:ltä (julkisesti odotettu ja toistettu tapahtuma näistä seuraten) eli todennäköiseltä johtuen a:n ja b:n yleisestä luonteesta ja että niin on aina ennenkin tapahtunut. Presidentin on suomalaisen poliittisen tavan mukaan palautettava jäsenkirja korkean virkansa vastaanotettuaan säilyttääkseen korkean minänsä kansan silmissä uskottavana hoitaa tasapuolisesti tehtäviään siitä huolimatta, tuntuuko hänestä se miellyttävältä tai ei.

Siksi sana miellyttävä tuntuu liialliselta tai turhalta suomalaiskorvissa. Emmekä me voi tietää tuntuuko se hänestä miltään. Emme myöskään ole kiinnostuneita tietämään, sillä kaikki mitä presidentinkansliasta tiedotetaan, on tarkkaan harkittua ja siksi epäilyksenalaista vaikuttamista mieliimme, ja niin pitääkin suhtautua, onhan kyseessä kansallinen instituutio, joka ei itsekään tee sanalla "mielellään" yhtään sen enempää kuin tavalliset kansalaiset. Tärkeintä on se mitä ei sanota, ei se mitä sanotaan. Näin on Niinistökin luonnollisesti tehnyt. Yli-Huttula siis tulkitsee tahallisen valheellisesti sanomalehtimiehen tavoin yksinkertaistaen liikaa viestinsä, ja tekee siitä turhalla alleviivauksellaan samalla sekä koko operaatiota kyseenalaistavan johtolangan hänen motiiveistaan että muunkin tekstin mahdollisesti sisältämien valheiden kannalta paljastaen.

Kaikki tämä siksi, että "mielellään"-sana viittaa Yli-Huttulan kokoon kehräämään poliittiseen dramaturgiaan, jossa hän koko kirjan verran yrittää kehittää yleisön silmissä Niinistöstä ylisankaria suhteessa kokoomuksen maineen pilanneisiin typeriin konniin. Tämä jos mikä on lukijan aliarvoimista. Olisi kannattanut jättää lukijan päänsisäiseksi pohdinnaksi tekikö hän sen enemmän tai vähemmin "mielellään" ja miksi teki, kuten teki. On ihan sama, onko Niinistö tehnyt mitään mielellään. Se ei ole tärkeää. Mielellään on halpa valhe, sillä yli-huttuloiden tärkeintä antia on se väärä mielikuva, mikä siitä lukijan päässä syntyy. Lukija yhdistää mielellään-sanan tässä tapauksessa Niinistön puhtoiseen imagoon eikä ymmärrä, että hänelle myydään samalla koko pakettina lisää Niinistön sankaruutta roistojen kustannuksella.

Kokoomusestetiikan ihannointi yli-huttulointikaavan mukaan vastaan totuus paljastuu sitä miten Yli-Huttula kuvailee Jyrki Kataisen sopivuutta kokoomuksen johtoon. Katainen oli sopiva, koska puhui kuin kokoomuslainen ja näytti kokoomuslaiselta, vaikka kokoomuslaiset yleensä näyttävät enemmän laiskanpulskealta ja punanaamaiselta Matti Niiraselta, ainakin Helsingissä. Muissa maissa konservatiiveilla on sama yhtien villitys näyttää toisiltaan; he haluavat olla jotain näyttämällä joltain miltä suuri massa ei näytä. Briteissä he ovat Etonin tai vastaavien yläluokan kurituslaitosten kasvatteja ja pitävät jakausta toisella puolella kuin muut erotukseksi rahvaasta, etenkin Labourin ay-ja lakimiesjoukosta.

Ruotsissa he olivat ennen Oikeistopuolueen (Högerpartie) muuttumista 60-luvun lopulla Moderaateiksi, myös etupäässä yksityiskoulujen kasvatteja, lähellä vanhaa aristokratiaa ja armeijan johtavia upseereja sekä korkeita poliiseja, jotka pitivät muniaan, erotukseksi tavallisesta rahvaasta, ja etenkin demarien tukholmalaisesta virkamiesyläluokasta, oikeassa puntissa, jos oli jotain näyttävää. Aina ei ollut.

Yli-Huttula itse, joka nimeä ja ulkomuotoaan myöten (näyttää Kekkosen ajan viimeiseltä kekkoshännystelijä, sisäministeri Eino Uusitalolta, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi tuli ehdottaa Kekkoselle jatkokautta jo kun hän oli pimentynyt vintistään sen verran enemmän, että muutkin sen huomasivat kuin hölösuu-Virolainen) ei olisi itse pärjännyt kepu-ulkonäöllään kilpailussa edes kokoomuksen puoluekokouksen ääntenlaskijan paikasta kokoomusestetiikan mukaan, joka vastaa Yli-Huttulan kirjoissaan esittämää alastonta totuutta kokoomuksesta.

Kokoomuksesta on kirjoitettu viime vuosina paljon. Mutta mitä? Lähinnä yli-huttulointia. Ja kokoomuslaiset ovat kirjoittaneet kokoomuslaisuudesta mutta miten? Yli-huttulaisesti. Kävin tätä artikkelia varten tukimassa kirjastoissa kirjoja eikä yksikään vakuuttanut minua paitsi itsensä Yli-Huttulan kirjat. Kerron miksi. Puolue täytti sata vuotta toissa vuonna 2018 samaan aikaan, kun se näyttää menettäneen otteen valtaan.

Samana vuonna puolueen nykyisen menestystarinan yksi pääarkkitehdeista, presidentti Sauli Niinistö täytti 70-vuotta. Kun Tuomo Yli-Huttulan uusinta "Presidentti ja porvarivalta - ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä" -kirjaa lukee, ei voi välttyä ajattelemasta, että kirjassa puhuu jokin muu ja vahvalla isännän äänellä kuin itse kirjan kirjoittaja, joka yrittää niin täysipäiväisesti uskotella meille. Siksi kirja on merkittävä paljastuskirja.

Väite on vakava siksi, että kirja teeskentelee olevansa journalistinen tuote, jossa Yli-Huttulan nimi on takeena siitä, että kirja on sitä, mitä se väittää olevansa eikä kuten se on, yhden miehen yritys peitellä jälkiään kokoomuksen hajottamisessa. Tuo henkilö on tasavallan presidentti Sauli Niinistö, niin uskomattomalta kuin tuo väite ensisilmäykseltä tuntuukin - ainakin näin taustoja tietävä tarkkasilmäinen lukija voi niin pienen salapoliisityön jälkeen päätellä kirjan salaperäisen vihjailevasta yleissävystä, ihan kuin verhojen takana hönkisi tuntematon suuri kuiskaaja kostomielellä irvaillen.

Demarit kokoomus sai panttivangiksi, kun SDP jäi kiinni kädet hillopurkilla Tradekan sekoilujen keskellä. Miksi demarit olivat niin tärkeä kumppani kokoomukselle? Siksi, että heidät oli helppo ylipuhua milloin minkäkin asian taakse jo pelkästään siksi, etteivät he ymmärrä asioiden syvämerkityksiä osaamattomina ja lähes kouluttamattomina asiaan kuin asiaan. Demarit on siksi helppo imaista mukaan päättämään asioista, joista he eivät tiedä mitään. Se on jo yleinen kokoomusvitsi, kuinka helposti heidät saadaankaan pienillä huomionosoituksilla ja näennäisillä poliittisilla myönnytyksillä houkuteltua laulamaan pienen ihmisen vahingoksi systeemin omia lauluja, kuten kävi Urpilaisen valtiovarainministerikautena persujen onneksi.

Ja kun se ei onnistu, on kokoomuksella aina valittavana joko ison rahan lobbarit, SDP:n sisällä Ulla-Maija Rajakankaan johdolla toimiva viides kolonna (Tölö Unga Socialister r.f.) tai panttivankiasetelma Lex Tradeka. Kokoomuksella ei siis ole huonosti pullat uunissa meni miten meni, koska aina on demarit jollain tavalla plakkarissa, vaikka olisivat hallituksessa ja kokoomus oppositiossa kuten nyt. Tämä on pelin henki. Kaveria autetaan ja poliittinen ystävyys on sitä, että tietää toisen heikot kohdat ja rikokset, joista ei puhuta mutta joita voi tarpeen niin vaatiessa käyttää kristykseen.

Panttivankiasetelman taustaksi on hyvä muistuttaa siitä, kun Eka oli menossa konkurssiin, demarijohtajat alkoivat pelastaa omistuksiaan tasekikkailulla. Esimerkiksi Lintulahti Oy:n (joka oli EKA:n omistama, mutta taseen ulkopuolelle siirretty yhtiö) taseessa oli kiinteistöjä, joille oli kaavoitettu yhteensä 28400 neliötä asuntorakennusoikeutta ja 11000 neliötä hotellirakennusoikeutta. Kun Haka (EKA:n oma rakennusfirma) möi mainitut neliömetrit Lintulahdelle, niistä kirjattiin myyjän tulokseen 155 miljoonaa markkaa, mutta rahaa ei liikuteltu. Lintulahti jäi Ekalle velkaa 250 miljoonaa markkaa, vaikka sen omaisuuden tosiasiallinen arvo ei ollut kuin alle 100 miljoonaa markkaa.

Kun Eka ei enää saanut pankeilta lainaa, se alkoi haalia sitä markkinoilta tarjoamalla tallettajille suuren koron. 1993 yhdeksän kuukauden ajan se onnistui tässä tehtävässä erinomaisesti haalien tallettajilta konkurssikypsälle yhtiölle yli 480 miljoona markkaa aikomattakaan koskaan palauttaa rahoja asiakkailleen. Ekan talletukset kasvoivat samaan aikaan 80 % kun ne vähenivät pankeissa 18 %. Ekan talletukset maksoi lopulta Ahon porvarihallitus pankkitakausvaroista.

Tempun teki kokoomuslainen valtiovarainministeri Iiro Viinanen pitääkseen kassakaapissa kiristyksenä SDP:n todelliset rikokset tulevaisuuden varalle kokoomuksen valttikorttina ja vastapalvelukseen oikeuttavana temppuna. Sen jälkeen kukaan ei enää kyseenalaistanut tai alkanut tukia, miksi demarit pistivät härskisti lihoiksi yli 700 toimipaikkaa maassa omanneen valtavan Eka-konsernin, jonka liikevaihto oli parhaimmillaan yli 15 miljardia Suomen markkaa ja missä työskenteli yli 13.000 ihmistä. Konsernin olemassaolotaistelua käytiin pelkän kirjanpidon avulla, niin että kun demarivetoisen Ekan tappiot alkoivat kasaantua Ekaan, se puristi niiden kätkemiseksi kuiviin hyvin tuottaneet ja oman alansa suuriin kuuluneet vakuutusyhtiö Kansan sekä rakennusyhtiö Hakan. Eka onnistui pelaamalla laittomasti korkeiden demaripoliitikkojen suostumuksella tilinpäätöspelejä näiden yhtiöiden omaisuuksilla, kassavirroilla ja taseilla.