Mitä Sovexportfilm teki Suomessa?

Teksti Mia Öhman ja Harald Olausen

Kalliossa, Helsingin työväenopiston päärakennuksen Viipurinsalissa järjestettiin 30.10.2021 yhteistyössä Helsingin yliopiston Venäjä-seuran kanssa tilaisuus, jossa tunnettu elokuvatutkija Mia Öhman puhui kahden tutkijakollegansa kanssa Neuvostoliiton kulttuuripolitiikasta kylmän sodan aikana, otsikolla Sukelluksia Neuvostoliiton kulttuuripolitiikkaan Stalinista Gorbatšoviin kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan kautta.

Tilaisuudessa filosofian maisteri Susan Ikosen esitelmä käsitteli Neuvostoliiton kulttuuripolitiikkaa yleisesti, ja selitti kirjallisuuden merkityksen kulttuuripolitiikan perustana. Ikonen selvensi sosialistisen realismin periaatteita ja toi myös esiin, kuinka häilyvää ainoan virallisen taidesuuntauksen määritteleminen kuitenkin oli. Ikonen esitteli myös neuvostoinstituutioita, joiden tehtävät kulttuurin alalla määriteltiin aika ajoin uudestaan. Valtiotieteen tohtori Meri Herrala kertoi neuvostoliittolaisten ja yhdysvaltalaisten viulistien välisestä suhdeverkostosta ja musiikista välineenä kulttuurisodassa. Herralan aiheesta tekemä tutkimus ilmestyy piakkoin tiedejulkaisuna. Mia Öhman selitti, mitä Sovexportfilm teki Suomessa.

Elokuvasta populaaristikin mm. Filmihulluun kirjoittava Öhman on filosofian maisteri, ja tekee Helsingin yliopistoon väitöskirjaa Sovexportfilmin toiminnasta Suomessa. Öhman käsittelee väitöskirjassaan neuvostoelokuvan levitystä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen ja kolmea suomalais-neuvostoliittolaista yhteistuotantoelokuvaa: Sampo valmistui 1959, Luottamus 1976 ja Tulitikkuja lainaamassa 1980. Kalliossa Öhman kertoi Työväenopiston täydelle salille, kuinka kulttuuriyhteistyö perustui Neuvostoliiton valtionideologiaan. Artikkeli perustuu Mia Öhmanin edellä mainittuun luentoon Helsingin yliopiston Viipurinsalissa 30.10.2021.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Neuvostoelokuvien levitystoiminta Suomessa ja yhteistuotantoelokuvat liittyvät toisiinsa. Neuvostoliiton ulkomaille kohdistettu kulttuurityö oli ideologialähtöistä ja peräisin kommunistisen puolueen keskuskomiteasta. Kulttuuri liittyi tiiviisti maiden väliseen kauppaan ja politiikkaan. Yhteistuotantoelokuviin sidottiin merkityksiä, niillä luotiin tietynlaista kuvaa valtioiden ja kansojen välisestä historiasta ja niiden julkaiseminen ajoitettiin sopivasti jonkin juhlapäivän yhteyteen.  

Poliittisia ja kulttuurisia suhteita ylläpidettiin ja kehitettiin toimivan kaupan takaamiseksi. Perusta oli ideologinen: Lenin hahmotteli, että niin kauan kuin maailmanvallankumous ja sitä myötä kommunismi ei ole vielä toteutunut, erilaiset talousjärjestelmät kapitalismi ja sosialismi toimivat väistämättä rinnakkain, ja jotta kapitalistiset maat eivät kävisi sotaan sosialistisia maita vastaan, on tärkeää luoda toimivat kauppasuhteet, jotka edistävät rauhaa. Lopputulos on kuitenkin oleva maailmanlaajuinen kommunismi, koska se on yhteiskuntajärjestelmänä ylivoimainen. Rauhanomainen rinnakkaiselo tunnetaan nimenomaan Nikita Hruštšovin ulkopolitiikan perustana, mutta se on alkujaan Leninin ajatus, jolla on Leninin muotoilema nimi.  

Suomi on ollut historian saatossa Venäjälle ja Neuvostoliitolle moninkertainen poikkeustapaus. Venäläisille Suomi edustaa esimerkiksi 1800-1900-luvun matkakirjallisuudessa rauhaisaa mutta myös vaarallista paikkaa, jossa asuu kummallinen jääräpäinen kansa josta osa on velhoja. Yksi mahdollisista selityksistä sille, miksi Stalin piti lopulta sormensa kurissa Suomen suhteen, on taikausko. Tietysti vielä vakavammin pitää suhtautua länsimaiden tukeen ja haluun pitää Suomi läntisenä valtiona - sekä siihen, että ystävällismielisenä länsimaana Suomesta oli Neuvostoliitolle erinomaisen paljon hyötyä. Rauhanedistämisen ohella Suomi toimi idän ja lännen välisenä siltana: Suomen kautta Neuvostoliittoon oli mahdollista saada läntistä teknologiaa.   

Neuvostonäkökulmasta Suomi oli sijainniltaan ja maakuvaltaan selkeästi samassa linjassa Baltian maiden kanssa. Mutta koska Suomi kävi kauppaa itään ja länteen, suomalaisten elintaso nousi kohisten. Elämä Suomessa oli hyvin erilaista kuin elämä vaikkapa Neuvosto-Virossa, minkä pääsimme sankoin joukoin toteamaan käväisemällä vesiteitse Tallinnassa. 

Kerron siis tässä nyt mikä oli Sovexportfilm ja mitä se teki Suomessa. Kerron miten neuvostoelokuva eroaa länsimaisesta elokuvasta ja miksi Sovexportfilmille oli tärkeää saada Suomeen toimiva neuvostoelokuvan levitysverkosto. Kerron kolmesta yhteistuotantoelokuvasta ja niihin liittyneistä projekteista, ja siinä vaiheessa, kun pääsen loppuun, toivon että kuulijalla on aikaisempaa monivivahteisempi kuva Suomen ja Neuvostoliiton välisistä kulttuurisuhteista. Koska maantieteelle emme voi mitään, mutta Neuvostoliiton ymmärtäminen auttaa ymmärtämään Venäjää. 

Sovexportfilm oli Neuvostoliiton elokuvamyyntimonopoli, jonka päätehtävä oli myydä neuvostoelokuvaa ulkomaille ja ostaa ulkomaisia elokuvia Neuvostoliittoon. Sovexportfilm perustettiin 1945, siihen asti vastaava organisaatio tunnettiin nimellä Sojuzintorgkino, ja sen jäljet taas johtavat vuoteen 1924, jolloin ensimmäisen kerran perustettiin neuvostoelokuvan tuotantoon ja markkinointiin keskittynyt Sovkino. Neuvostoelokuva syntyi vuonna 1919, ja samalla jätettiin hyvästit vallankumousta edeltäneelle elokuvalle. 1920-luku oli vielä ideologisesti sekavaa aikaa, silloin syntyi uuden vallankumouksellisen taiteen innostuneita kokeiluja, silloin kehittyi montaasitekniikka eli elokuvia leikattiin sillä periaatteella, että viesti välittyisi katsojalle mahdollisimman voimakkaana.  

Neuvostoelokuvan tuotantokoneisto oli valtiollinen ja keskusjohtoinen. Siitä, millaista elokuvaa tulisi tuottaa, käytiin keskustelua jatkuvasti. Alkujaan ideana oli käyttää elokuvaa sivistämään ja opettamaan neuvostokansaa, joka 1920-luvulla oli vielä enimmäkseen lukutaidotonta. Kehittyville seuduille tehtiin agitaatio- ja propagandaelokuvia, joissa esitettiin miten johonkin asiaan pitää suhtautua tai miten jossain tilanteessa pitää toimia.1930-luvulle tultaessa neuvostoyhteiskunta sulkeutui, ulkomaiset vaikutteet eivät enää läpäisseet rajoja kuin satunnaisesti, läntisiä elokuvia ei enää levitetty Neuvostoliitossa aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja neuvostoelokuvaa ryhdyttiin tuottamaan järjestelmällisemmin, tai ainakin sitä yritettiin. Elokuvassa kun on sellainen sisäänrakennettu ominaisuus, ettei lopputulos näytä samalta kuin suunnitelma, vaikka suunnitelma olisi kuinka perusteellinen. Vuodesta 1934 eteenpäin sosialistinen realismi oli ainoa hyväksytty taiteen tekemisen kaava, mutta sen määrittely oli melko huojuvaa, eli kuitenkin Stalinin aikanakin tehtiin monenlaisia elokuvia.  

Neuvostoliittolaiselle 1930-40-lukujen fiktioelokuvalle on ominaista tietty vakavuus. Kuitenkin ymmärrettiin myös, että viihde on tärkeää, että työläinen haluaa päivän päätteeksi nauraa vapautuneesti tehtaan elokuvakerhon näytöksessä. Yksi neuvostoliittolainen viihde-elokuvatyyppi on kolhoosiin sijoittuva komedia, jossa mielellään lauletaan ja tanssitaan (Traktoristit, 1939), toinen on kaupunkikomedia, jossa maalta tullut ihminen ei oikein osaa toimia kuten kuuluu ja kuljettaa eläimiä mukanaan, mutta lopulta sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu (Uusi Moskova, 1938). Kolmas voisi olla  vallankumouksen vuosiin sijoittuva sankaritarina jossa on hauskojakin kohtauksia, mutta silti myös tragiikkaa (Tšapajev, 1934). Sotaelokuva saattoi olla romanttinen (Mašenka, 1941). Satuelokuva oli valtavan suosittua ja sisälsi paljon kauhuaineksia, koska sellaiselle ei oikein ollut muualla tilaa. Tärkeä laji oli myös Leninistä ja siinä ohella Stalinista kertova elokuva, joka usein yhdisti rapsakan huumorin vakavaan ideologiseen sanomaan.  

Se, miten neuvostoelokuvan tuottaminen alkoi muuttua 1940-luvulla, liittyy ehkä jopa ratkaisevasti Suomeen. Tammikuussa 1945 kuuluisa neuvosto-ohjaaja Vsevolod Pudovkin kävi kulttuuridelegaation mukana Suomessa ja esitti ajatuksen, että suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välille voisi luoda toimivat suhteet elokuvan avulla. Sovexportfilmin edustaja Pavel Petrov-Bytov saapui Helsinkiin vajaata vuotta myöhemmin, jouluna 1945. Hänen tehtävänsä oli kartoittaa neuvostoelokuvan levityksen tilannetta ja saada se toimimaan paremmin. 

Kuten esimerkiksi Simo Mikkonen on osoittanut kirjassaan Te olette valloittaneet meidät (SKS 2019), neuvostokulttuuri suorastaan vyöryi sodanjälkeiseen Suomeen. Sieltä tuli aaltoina puna-armeijan kuoroa, kansantansseja, sirkusta, balettia, klassisen musiikin supertähtiä. Suomeen syntyi vilkasta Neuvostoliitosta tuettua julkaisutoimintaa. Itärajan tuolla puolen kirjoja painettiin suomenkielellä Neuvosto-Karjalan tarpeisiin, ja niitä tuotiin myös Suomeen.

Elokuvan suhteen toimittiin vastaavasti: Moskovassa tehtiin suomenkielisiä selostuksia dokumenttielokuviin ja dubbauksia näytelmäelokuviin. Aina ne eivät tosin kuulostaneet Suomen-suomalaisten korvaan oikeanlaisilta. Muitakin ongelmia neuvostoelokuvan vastaanotossa oli. Niitä ratkomaan saapunut Pavel Petrov-Bytov oli kokenut elokuvantekijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka hallitsi myös teknisen puolen. Petrov-Bytov oli toiminut NKVD:n eli siis KGB:n edeltäjän riveissä monessa kirjoittamiseen, teatteriin ja elokuvaan liittyvässä virassa. Petrov-Bytovin tunnetuin ohjaus on vuonna 1929 valmistunut Kain ja Artjom, Maksim Gorkin kertomukseen perustuva, hyvin ekspressiivinen kuvaus elämän mielettömyydestä ilman sivistystä. Suomeen Kain ja Artjom (Volgan lautturi) tuotiin vuonna 1930, mutta sen esittäminen kiellettiin.  

Neuvostoliittolaisia elokuvia levitti 1940-luvun alun Suomessa Continental-filmi, joka oli yksi Veli Paasikiven ja hänen perheensä monista yrityksistä. Paasikivi oli toiminut aiemmin Suomen Moskovan lähetystössä autonkuljettajana, ja hänen vaimonsa oli venäläinen. Paasikivellä oli hallussaan elokuvateatteri Gloria, missä hän esitti neuvostoelokuvia muun ohjelmiston ohella. Paasikivi oli tehnyt venäläisten kanssa sopimuksen neuvostoelokuvien levittämisestä noin vuonna 1940, siis välirauhan aikana, ja Paasikivellä oli muitakin liikeideoita, joita voisi toteuttaa venäläisten kanssa. Neuvostoelokuva ei kuitenkaan pahemmin kiinnostanut helsinkiläisyleisöä, ja Paasikivi esittikin mieluiten amerikkalaisia elokuvia, jotka vetivät salin täyteen.  

Petrov-Bytov katsoi järjestelmällisesti elokuvia Helsingin teattereissa ja veti johtopäätöksiä siitä, mikä kiinnostaa porvarillista yleisöä ja miksi. Huhtikuussa 1946 Petrov-Bytov kirjoitti Sovexportfilmin johtajalle Briganoville: "Neuvostoelokuvasta täytyy puhua avoimesti ja ylpeydellä, ja pyrkiä sinnikkäästi nostamaan suosioon sen ominaisuudet suhteessa poroporvarilliseen ja prostituoituun amerikkalaiseen elokuvaan. Suomalainen porvarillinen kritiikki ja elokuvateattereiden omistajat neuvovat muuttamaan neuvostoelokuvan kurssia kevyemmäksi ja tuottamaan amerikkalaisen mallin mukaan melodraamoja tai juonielokuvia, mutta toivottavasti näitä neuvoja ei oteta vakavasti."  

Koska suomalaista yleisöä kiinnostivat erityisesti amerikkalaiset "bojeviki", hyvin myyvät toiminnalliset elokuvat, Petrov-Bytov ehdotti, että sellaisia voisi tehdä Neuvostoliitossakin, koska niiden tuotoilla voisi paikata muun elokuvatuotannon tappioita: "Ei sellaisten tekeminen ole kovin vaikeaa. Tarvitaan juoni, joka on rakennettu tiukasti henkilöiden kohtaloiden varaan, hyvin etenevä tapahtumien kehittely, hyvät näyttelijät, mykkäelokuvan keinojen hyödyntäminen (ettei kaikkea tarvitse sanoa repliikeissä ja näinollen tekstitettävää on vähemmän), ja sisältö, joka on tavallisen massayleisön ymmärrettävissä. (Näitä "vanhoja" keinoja, joita amerikkalainen elokuva on soveltanut jo kymmeniä vuosia, täytyy täydentää meidän käsityksillämme.) Jotta voimme kehittää elokuvavientiä, meidän täytyy ottaa huomioon ulkomaisen yleisön tarpeet. Niin kauan kun meillä ei ole tarvittavanlaisia elokuvia, emme kykene kilpailemaan amerikkalaisten kanssa niissä maissa, joissa he ovat kuin kotonaan (esimerkiksi Suomessa). Jos maassa on 3,5 miljoonaa asukasta, tämänhetkisellä ohjelmistollamme ei tehdä kassavirtaa. Eiliset viholliset eivät halua maksaa siitä, että heitä kasvatetaan voittajien isänmaanrakkautta uhkuvilla elokuvilla. Tarvitaan paljon työtä ja rahaa, mutta niiden avulla voimme muuttaa vihan rakkaudeksi."

Hyvin nopeasti Petrov-Bytov tuli siihen tulokseen, ettei Veli Paasikivi ole sovelias henkilö edustamaan neuvostoelokuvaa Suomessa, koska häntä kiinnostivat vain tuotot, ei kansan sivistäminen. Sovexportfilm otti levityksen hoitaakseen, ja loppuvuodesta 1946 se sai haltuunsa Kosmos-Filmin, josta tuli Suomen myyntikonttori ja samalla kätevästi kulissi Moskovasta johdetulle toiminnalle. Kosmos-Filmi oli Pietarista emigroituneen Gustaf Molinin perustama levitysyhtiö, joka päätyi venäläisille, koska liittoutuneiden valvontakomissio tulkitsi sen saksalaiseksi omaisuudeksi. Molinin leski Larisa oli nimittäin mennyt juuri ennen sodan päättymistä naimisiin saksalaisen kanssa. Sovexportfilm siis majoittui Kosmos-Filmin toimitiloihin loppuvuodesta 1946 ja sai käyttöönsä elokuvateatteri Capitolin lisäksi silloiset Royalin ja Plazan. 

Petrov-Bytov poistui Suomesta tehtävänsä hoidettuaan, mutta ne keinot, jotka hän näki toimiviksi neuvostoelokuvan ulkomaisen levityksen parantamiseksi vuonna 1946, olivat ainakin Suomen Sovexportfilmin asialistalla monen vuoden ajan. Petrov-Bytovin hahmottelu läntisen yleisön makuun sopivasta neuvostoelokuvasta voisi näkyä esimerkiksi siinä, että Kubanin kasakat (1949) näytti kolhoosielämän ennennäkemättömän yltäkylläisenä ja väreissä. Kurjet lentävät (1957), joka voitti Cannesin festivaalien kultaisen palmun ainoana venäläisenä elokuvana koskaan, on kuin tehty Petrov-Bytovin hahmottelun mukaan. Siitä löytyvät juoni, joka on rakennettu tiukasti henkilöiden kohtaloiden varaan, hyvin etenevä tapahtumien kehittely, hyvät näyttelijät, mykkäelokuvan keinojen hyödyntäminen (ettei kaikkea tarvitse sanoa repliikeissä ja näinollen tekstitettävää on vähemmän), ja sisältö, joka on tavallisen massayleisön ymmärrettävissä.

Elokuvan ohjasi Mihail Kalatozov, joka oli lahjakas, oman muotokielensä kehittänyt ohjaaja, mutta myös korkea elokuvavirkamies. Kalatozov asui Yhdysvalloissa 1943-44 ja selvitti amerikkalaisen elokuvan levitysstrategioita. Amerikkalaisten ja englantilaisten levittäjien jalanjäljissä Sovexportfilm perusti tärkeimmän Neuvostoliiton ulkopuolisen toimistonsa Pariisiin. Toimipisteitä tai edustuksia Sovexportfilmillä oli reilut 50 ympäri maailmaa. Suomi toimi tärkeänä Sovexportfilmin näyteikkunana länteen, koska - kuten Petrov-Bytov oli huomannut - Helsingissä sijaitsivat kaikkien maiden lähetystöt, ja järjestämällä diplomaateille ennakkonäytöksiä oli mahdollista markkinoida neuvostoelokuvaa länteen. Jos nimittäin oli mitä markkinoida.  

1940-luvun lopulla Suomen Sovexportfilmin vaikeudet olivat melkoiset - elokuvalevitys takkuili oikeistolaisen mielipideilmaston vallitessa, kopiot olivat kuluneita ja henkilöstön palkat ja teattereiden vuokrat jäivät maksamatta. Moskovassa oltiin jopa sitä mieltä, että Capitol-teatterista tulisi luopua, mutta Suomen tilanteen todenneet virkamiehet vastustivat ajatusta kiivaasti, koska tuolloin "elokuvan kautta toteutetulta propagandalta putoaisi pohja". 

Toukokuussa 1949 Suomen Sovexportfilmin kirjanpitäjä Litvinov ehdotti toimenpiteitä elokuvaministerin sijaiselle Sakontikoville: Suomeen pitää lähettää kuuluisia taiteilijoita parantamaan suhteita, Pudovkinin jälkeen ei ole käynyt yhtään elokuva-alan ihmistä. (Esimerkiksi ohjaajat Pyrjev, Donskoi, Gerasimov ja näyttelijättäret Maretskaja ja Orlova kelpaisivat.) Suomi-Filmiltä pitää ostaa pari elokuvaa, niitä voi hyvin näyttää Karjalan neuvostotasavallassa, ja tämä auttaisi luomaan hyödylliset yhteistyösuhteet Suomi-Filmin kanssa.  

Elokuussa 1949 byrokratian ratas lähti liikkeelle. Todettiin, että elokuvalevitystä Suomessa täytyy tukea, muuten menetetään sekä teatterit että maine. Elokuvaministeri Bolshakovin lista Suomessa tarvittavista toimenpiteistä sisälsi seuraavat kohdat: 

1. syystalvella 1949 on järjestettävä neuvostoelokuvan festivaali.  

2. Syksyllä ja talvella 1949-50 on toteutettava elokuva-aiheisia valokuvanäyttelyitä, joissa voidaan käyttää Moskovassa ja Berliinissä valmistettuja materiaaleja.  

3. Ystävällismielisille yhdistyksille on lähetettävä 10 elokuvaprojektoria ja viisi siirrettävää elokuvateatteria autoineen.  

4. Elokuvia on mainostettava laajasti Suomi-Neuvostoliitto-seuran syyskuisessa konferenssissa.  

5. On parannettava poliittisesti tärkeiden elokuvien mainontaa, sellaisten kuin Kohtaus Elbellä ja Stalingradin taistelu. Sitä varten Moskovassa ja Berliinissä on valmistettava mainosfilmejä ja painettuja mainoksia.  

6. Kaikkea elokuvamainontaa on tehostettava.  

7. Käännöksiä varten on palkattava osaavia työntekijöitä.  

8. Vuoden 1949 aikana on saatava levitykseen ainakin 16 elokuvaa.  

9. On saatava elokuvateatterit ottamaan ohjelmistoon neuvostoelokuvia edullisin ehdoin.  

10. Yhteiskunnallisten järjestöjen on saatava elokuvia esitettäväksi työläisten kerhoilloissa maksutta.  

11. Elokuvakokoelman täydennykseksi lisätään kansandemokratioiden filmejä ja DEFA:n filmejä.  

Lisäksi Bolshakov painottaa, että Suomen Sovexportfilmin on välittömästi saatava 425 tuhatta ruplaa elokuvateatterien vuokrien maksuun.  

Syyskuussa 1949 Suomen Sovexportfilmin johtaja Illarionov kertoi Moskovassa elokuvapäättäjille Suomen tilanteesta. Illarionovin kuulemisen perusteella ja monen kokouksen ja kertauksen jälkeen lähti kolme kuukautta myöhemmin, joulukuussa 1949, selvitys Suomen tilanteesta ja raha-anomus Ministerineuvoston edustajalle Voroshiloville. Jossain vaiheessa ilmoitettiin, että asia on Molotovin tarkasteltavana. Päätökset oli käytännössä tehty ja toimenpiteet lyöty lukkoon vuoden 1949 aikana, mutta rahoitus oli edelleen auki. Alkuvuodesta 1950 ulkomaankaupan ministeriö ja finanssiministeriö pallottelivat asiaa toisilleen. Suomen Sovexportfilmillä ei ollut varaa edes lunastaa Helsinkiin lähetettyjä autoja ja elokuvakalustoa tullista. (SNS:lle annettiiin siirrettäviä elokuvateattereita, mutta ne autot jotka tuotiin Suomeen olivat 1500-kiloisia Moskvitsheja, koska täällä oli paremmat tiet. Neuvostoliitossa kinoperedvizhnikeille tarvittiin kuorma-autoja.)  

Elokuvaministeri Bolshakov kirjoitti lopulta Stalinille, ja rahahanat Suomeen suunnatulle laajalle elokuvalevitykselle aukesivat. 

Ensimmäisen Neuvostoelokuvan kuukauden järjestivät yhteistyössä Suomi-Neuvostoliito-seura ja Kosmos-Filmi vuonna 1951. Siihen, millaisia elokuvia esitettiin teatterilevityksessä, kiinnitettiin 1950-luvun mittaan erityistä huomiota. Keskinkertaisempi tai selkeästi propagandistinen tuotanto levitettiin Suomi-Neuvostoliitto-seuran kautta.  

Anneli Lehtisalo on kirjoittanut Suomalais-neuvostoliittolaisista elokuvaviikoista, jotka järjestettiin Neuvostoliiton kulttuuriministeriön aloitteesta vuonna 1956. Kun suomalaiset elokuvaviikot olivat meneillään Moskovassa, neuvostoliittolaiset ehdottivat yhteistyöelokuvaa Kalevalasta. Aloitetta kummeksuttiin, mutta Kustaa Vilkuna tarttui ehdotukseen ja puhui tuttunsa Risto Orkon, Suomi-Filmin johtajan, tekemään yhteistuotannon venäläisten kanssa. Tai tämä on se kuva, joka Lehtisalolle on suomalaisten lehtien perusteella syntynyt.  

Itse asiassa Suomi-Filmillä oli tuossa vaiheessa jo monta rautaa tulessa Sovexportfilmin kanssa, ja kilpajuoksu ensimmäisestä pitkästä suomalaisesta värielokuvasta meneillään. Sovexportfilmille olisi ollut varmasti mieleistä, että ensimmäinen suomalainen värielokuva olisi kuvattu sovcolorille, siis itävalmisteiselle värifilmille. Suomi-Filmin sovcolor-elokuva Nummisuutarit ja Suomen Filmiteollisuuden Juha kuvattiin samana kesänä 1956, mutta Juha ennätti teattereihin jo saman vuoden marraskuussa, Nummisuutarit vasta helmikuussa 1957. Juha perustuu Juhani Ahon kertomukseen itäisten seutujen Shemeikasta, joka ryöstää suomalaisen Marjan vaimokseen. Se kuvattiin läntiselle värifilmille Eastmancolorille ruotsalaisella Agascope-tekniikalla.  

Valentin Vaalan Loviisa vuodelta 1946 myytiin Neuvostoliiton levitykseen jo ennen kuin Sampo-sopimus allekirjoitettiin (toukokuussa 1957), ja siitä tehtiin venäjäksi dubattuna 700 kopiota, mikä oli ennätys ulkomaiselle elokuvalle. Neuvostoliitosta saatiin kalustoa ja raakamateriaalia neljään Valentin Vaalan ohjaamaan värielokuvaan. Suomi-Filmi sai levitysoikeudet muutamaan neuvostoelokuvaan, joista yksi oli Kurjet lentävät.  

Sampoa kuvattiin Suomessa kuusi viikkoa kesällä 1957, ja Suomi-Filmi maksoi sovitusti kulut kolmen viikon ajalta. Kuvaukset Mosfilmin budjetilla Petroskoissa, Krimillä ja Moskovassa kestivät vuoden, ja jälkituotantoon meni vielä toinen vuosi. 

Suomalaisesta näkökulmasta Sampo valmistui hitaasti, mutta neuvosto-osapuolelle ensi-ilta vuonna 1959 tuskin tuli yllätyksenä ja sopi paremmin kuin mainiosti, ja olihan se Suomi-Filmin juhlavuosi, joten Sammosta tuli 40-vuotisjuhlaelokuva. Vuonna 1959 juhlittiin myös neuvostoelokuvaa (1919-) (40) ja Kalevalan (Uusi Kalevala 1849) tasapyöreitä (110) ja uudelleenlanseerattiin Moskovan kansainväliset elokuvajuhlat. Kilpasarjassa esitettiin tuolloin Matti Kassilan ohjaama Punainen viiva (1959) ja tuomaristossa istui näyttelijätär Emma Väänänen, Valentin Vaalan Niskavuori-ohjausten Loviisa. Sammon ensi-ilta oli Neuvostoliitossa elokuussa 1959 ja Suomessa lokakuussa. Sanomalehti Pravda uutisoi lokakuussa 1959 näyttävästi Suomen ja Neuvostoliiton hyvistä suhteista.  

Sampo oli Neuvostoliiton kädenojennus Suomelle ja esimerkki läntiselle maailmalle siitä, miten asiat hoidetaan Neuvostoliiton kanssa. Samalla se onnistui ikään kuin niputtamaan Baltian alueen kansat suomalais-ugrilaiseksi, rauhaa rakastavaksi kalevalaiseksi heimoksi, joka elää suuren Neuvostoliiton läntisellä reunalla. Ja kuitenkin lopputuloksena on satuelokuva, joka sopii täydellisesti ohjaaja Aleksandr Ptuškon muuhun tuotantoon. Minun silmääni näyttää, että Sampo yhdistää hämmentävällä tavalla Väinämöisen ja viikingit ja hyödyntää kerronnassa venäläisen kuvataiteen, runouden ja oopperan aineksia. Aikanaan se kuitenkin täytti suomalaisten Kalevala-tuntijoiden kriteerit traditioiden kunnioittamisesta.  

Toinen yhteistuotantoelokuva Luottamus (1976) ei sitten lopulta ollutkaan kertomus Leninin seikkailuista Suomessa, kuten Fennada-Filmissä alkujaan oli ajateltu, ulkomaanmarkkinat silmissä siintäen, vaan tarkkaan rakennettu kuvaus suomalaisten itsenäistymisestä Venäjän vallan alta, itsenäistymisestä jonka Lenin salli. Luottamuksen ensi-illan piti olla syksyllä 1975, mutta sitten Moskovasta soitettiin, että elokuvan loppu muutetaan vielä toisenlaiseksi. Ajallinen loikka vuoden 1917 sopimuksesta vuoden 1975 kesäiseen ETY-kokoukseen kohotti suomalaisten kulmakarvoja, mutta näin Brežnev sementoitiin Leninin perinnön jatkajaksi ja Leninin/ Brežnevin rooli Suomen itsenäisyydessä välietapiksi matkalla maailmanrauhaan.  

Neljä vuotta myöhemmin tehtiin vielä Tulitikkuja lainaamassa. Jos venäläisiltä kysytään, niin se tehtiin siksi, koska haluttiin juhlistaa 25 vuotta kestäneitä erityissuhteita Suomen kanssa. Pääsemme siis takaisin vuoteen 1955: Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin Sopimus tieteellis-teknisestä yhteistyöstä ja loppuvuodesta NKP KK päätti laajentaa kulttuurisuhteita Suomen kanssa. Samaan aikaan valmisteltiin Porkkalan palauttamista, ja käytiin alustavia neuvotteluja elokuvayhteistyöstä. Käsikirjoituksen pohjaksi harkittiin jotain Aleksis Kiven tai Maiju Lassilan teoksista. Lassilan kertomus Tulitikkuja lainaamassa tunnettiin Neuvostoliitossa. Sen oli kääntänyt venäjäksi sodan jälkeen tunnettu kirjailija Mihail Zoštšenko. Se oli yksi Nikita Hruštšhovin mielikirjoja. 

Tulitikkuja lainaamassa olisi siis voinut olla ensimmäinen kolmesta yhteistuotantoelokuvasta, mutta se tehtiin viimeisenä. Risto Orkon rinnalla ohjasi neuvostokomedian konkari Leonid Gaidai, jonka aikaisempi Zoštšenko-ohjaus Ei voi olla totta! (Ne možet byt!, 1975) oli kerännyt Neuvostoliitossa lähemmäs 50 miljoonaa katsojaa.  

Elokuvan tuotantovuonna 1979 Suomi-Filmi ja neuvostoelokuva täyttivät 60 vuotta, ja Risto Orko sai 80-vuotispäivänään presidentti Kekkosen myöntämän professorin arvonimen. Neuvostoliiton televisiossa seurattiin yhteistuotantoelokuvan vaiheita.  

Samana vuonna kuin Tulitikkuja lainaamassa ehti ensi-iltaan, 1980, järjestettiin Moskovan olympialaiset, joiden tärkeimpiä tavarantoimittajia olivat suomalaiset yritykset, ja Suomi-brändi löi itsensä lopullisesti läpi Neuvostoliitossa. Kekkonenkin täytti tasapyöreitä. Olympialaisiin mennessä ehti valmiiksi myös Helsingin keskustan Hotelli Presidentti, jonka ensimmäiset vieraat saattoivat olla matkalla Moskovaan tai Tallinnaan seuraamaan kisoja. Hotelli Presidentin alakertaan sijoittui hyvin varusteltu elokuvateatteri Kosmos, johon Kosmos-Filmin esitystoiminta siirtyi Capitolista. 

Mitä tästä hahmottuu? Että elokuvien levitys Suomessa oli ideologisesti tärkeää, ja että toiminta kulki käsi kädessä muun kaupan ja politiikan kanssa. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran avulla elokuvat saatiin leviämään koko Suomeen. Suomi-Filmi oli valittu yhteistyökumppaniksi jo vuonna 49. Elokuvaministerin kirje Stalinille avasi rahahanat Suomeen suunnattuun elokuvalevitykseen 1950-luvun alussa.   

Suurimman potin kylmän sodan elokuvakaupassa korjasivat kuitenkin amerikkalaiset: neuvostoelokuvat eivät yleensä olleet sitä mitä suomalaiset halusivat ensisijaisesti nähdä, ja kaikista kylmän sodan aikana Suomessa levitetyistä elokuvista Neuvostoliitosta oli peräisin korkeintaan 8 prosenttia, kun amerikkalaisten prosenttiosuus saattoi olla jopa 80. Neuvostoelokuvien virta Suomeen tyrehtyi 1980-luvulla, samaa tahtia kuin Neuvostoliitto hajosi. 

Vaikka neuvostokulttuuria puskettiin Suomeen koko kylmän sodan ajan, se oli aina altavastaajan asemassa. Länsivaikutteet tulivat esimerkiksi Valittujen Palojen, Coca Colan ja Aku Ankan muodossa, ja Viisikko myi aina paremmin kuin Kansankulttuurin julkaisemat Neuvostotasavaltojen kootut kertomukset. 

Marek Fieldsin kirja Lännestä tuulee (Art House 2019) kertoo Britannian ja Yhdysvaltain masinoimasta propagandasta kylmän sodan Suomessa. Läntiseen propagandaan itäisen ohella on kiinnittänyt huomionsa myös Ville Pernaa pian julkaistavassa kirjassa Pimeä vuosikymmen - Suomi 1968 -1981 (Siltala 2021). Tietysti suomalaisten korkea elintaso toimi myös läntisenä propagandana Suomessa vierailleille neuvostokansalaisille - moni muistaa miten matkalaisten silmät olivat pudota päästä kun suomalaisissa kaupoissa oli vaikka mitä tavaraa: jopa rintaliivejä, shampoota ja hammastahnaa. Suomi oli neuvostonomenklatuuran keskuudessa haluttu matkakohde ja tänne tultiin mielellään työkomennukselle.