Mitä tapahtui suurlähettiläs Jussi Mäkiselle?
Teksti Harald Olausen
Suurlähettiläs Jussi Mäkinen oli Suomen ensimmäinen avoimesti homo diplomaatti ammattikunnassa, jossa tiedettiin olevan iso liuta naimisissa olevia piilohomoja. Mäkinen oli se homodiplomaatti, jonka Vatikaani hyväksyi mieluummin Suomen edustajaksi kirkkovaltioon kuin avioeron saaneen heterodiplomaatin myös siksi, että Vatikaani oli, ja on yhä, täynnä erilaisia homoja.
Jos Mäkinen olisi saanut elää parikymmentä vuotta pidempään, hän olisi 1990-luvulla voinut kirjoittaa sensaatiomaiset muistelmansa, jossa terävän asian seassa olisi ollut jymypaljastuksia, raadollista kaunaisuutta sekä herkullisia kuvauksia siitä, miten korkeassa asemassa sekä suojeluksessa oleva turhautunut homodiplomaatti tuhoaa lopulta uransa ja itsensä.
Jussi Mäkinen syntyi hemmoteltuna poikana kultalusikka suussa, ja sai jo lapsesta lähtien kuulla olevansa erikoinen (ja oli erilainen). Komea ura, terävä äly ja sanavalmis olemus haihtuivat ilmaan, kun lukuisat poikaystävät ja ikävät tempaukset alkoivat herättää liikaa huomiota. Mäkinen muun muassa ajoi kerran alasti moottoripyörällä poikaystävänsä kanssa pitkin nurmikoita.
Mäkisen yhteydessä alkaa miettiä eversti Redlin ongelmaa siitä, miten "hunajasyöttinä" hänelle saatettiin tarjota KGB:n toimesta kauniita poikia yöseuraksi. Hän olisi ollut sopiva, sillä Kekkonen tarjosi hänelle näköalapaikkoja um:n kauppapoliittiselle osastolle, ja keskusteli Mäkisen kanssa luottamuksellisista asioista, ja viestitti ehkä jopa kuriirina toimineelle Mäkiselle tärkeitä salaisuuksia.
Jussi Mäkinen on kirjoittanut kirjan Keskustelen Kekkosen kanssa (Kirjayhtymä, 1974), Kirja on nautinnollinen lukukokemus siksi, että se tosiaankin keskittyy Mäkisen ja Kekkosen välisiin keskusteluihin, erityisesti Mäkisen isällistä Kekkosta nuoleviin ulkopoliittisen liturgiakaavan toistoon antaen osuvan kuvan ajan poliitikoista ja maan tapana olleesta ällöttävästä pokkuroinnista.
Kirja on kirjoitettu tyylikkäästi ja ylilyöntejä vältellen, mitä ei suinkaan ollut Outokummun perustajan, vuorineuvos Eero Mäkisen lahjakkaan Jussi-pojan lyhyt elämä, mikä päättyi rajun juopottelun jälkeen hieman alle 50-vuotiaana. Se mikä kirjassa hieman hämmentää ja on samalla kiinnostavaa luettavaa, on Kekkosen omistautuminen lähes sataprosenttisesti ulkopolitiikalle ja Nl:lle.
Yllättävää tarinointia kirjassa on myös Kekkosen vierailu paavi Paul VI:n luona sekä Mäkisen Kekkoselle ehdottama Palestiinaa koskeva radikaali toimenpide: "Esitin Kekkoselle, että hän jossain sopivassa yhteydessä käyttäisi puheenvuoron Palestiinan kysymyksen moraalisista aspekteista." Kekkonen ei kuitenkaan tehnyt Mäkisen ehdottamalla tavalla jännitteiden takia.
Mutta 17.12.1973 Kekkonen piti Tampereella arabimaissa myönteisen reaktion saaneen julkisen puheen, jossa hän huomautti, ettei Israel ole alueellisesti pysynyt niissä puitteissa, joihin YK sen perusti: "Kerta kerralta se on oman voiman vallalla laajentanut aluettaan, arabien kustannuksella. Sen omallakaan alueella se ei myönnä alueellaan asuneille tai vielä asuville arabeille täysiä kansalaisoikeuksia." Kekkosen mukaan Palestiinan arabien kohtelu oli jo tuolloin, 1973, ollut pitkään häpeäpilkku YK:n historiassa.
Mäkisen kirjan kiinnostavin osuus ei olekaan Kekkonen itse, vaan DeGaulle ja Kekkosen Ranskaan tekemän vierailun valmistelujen kuvaaminen sekä Mäkisen Kekkoselle kirjoittamien puheiden linjakkuus, ja Algeria sekä se, miten ja miksi he Kekkosen I. hallituksen aikoihin tutustuivat toisiinsa. Ei Mäkinen turhaan aloittanut uraansa um:n silloisella lehdistöosastolla.
Mäkinen hallitsee alansa eikä sorru liikoja kehumaan itseään tai eksy asiasta liian kauas. Fokus pysyy koko ajan tarinoinnissa Kekkosen kanssa käymistään keskusteluissa, Kekkosen tekemistä ulkomaanvierailuista, missä Mäkinen oli mukana sekä Mäkisen Kekkosen pyynnöstä kirjoittamissa päätöslauselmissa ja lehtijutuissa. Hyvää ja soljuvaa asiaproosaa parhaimmillaan.
Mäkinen oli päässyt 17-vuotiaana ylioppilaaksi ja valmistui saman vuonna, kun täytti 20-vuotta maisteriksi. Hän pääsi heti ulkoministeriöön töihin. Jussi-poika ei olisi edennyt koskaan niin nopeasti, urallaan ellei hänen isänsä olisi ollut Kekkosen ystävä, jonka hän kyllä kirjassa kiistää samoin kuin oman ystävyytensä Kekkoseen, joka syttyi vasta hänen mukaansa ulkoministerissä.
Se mikä taas kirjassa häiritsee hieman, on Mäkisen kuivakan toteava tyyli. Hän kirjoittaa (tai jutut on mehevistä osista sensuroitu) kuin virallinen tiedottaja, eikä eläväitä tapahtumia kertomalla henkilöistä kommelluksia tai revittele sopimattomalla käytöksellä sekä luonnevioista, joita muut entiset um:n korkeat virkamiehet ovat myöhemmin harrastaneet varsin tuloksellisesti toisistaan.
Diplomaattina hän oli nykypäivästä katsottuna turhan toimelias ja omapäinen ehkä runsaan alkoholinkäytön takia. Algerian-kaudellaan Mäkinen omaksui arabimaita myötäilevän kannan Lähi-idän ongelmiin. Se poikkesi Suomen virallisesta kannasta ja oli kiusallista Suomelle. Aika ulkoministeriössä alkoi olla lopussa, kun lisää juoruja hänen sekavasta yksityiselämästään tuli ilmi.
Mäkinen oli myös Tunisiassa suurlähettiläänä valmistelemassa Kekkosen virallista vierailua maahan vuonna 1965, kun koko maailman väliset suhteet olivat jännitteiset. Mäkinen kuvailee tuota dramaattiseksi monella tapaa muuttunutta vierailua, jolloin Kekkonen sai kaksi vakavaa sappikohtausta, ja näytti viimeisellä kuolleelta. Kekkonen kuitenkin toipui ja kiipesi palmuun.
Vuonna 1972 mitta alkoi olla täynnä, kun Mäkinen epäili "romanialaisten suunnittelevan hänen murhaamistaan". Kuuleman mukaan hän soitteli Kekkoselle puheluita ympäripäissään jopa aamuyöllä kolmen aikaan. Mäkinen kutsuttiin lopulta 1976 Suomeen, ja hänet asetettiin disponibiliteettiin. Hänen alkoholiongelmaansa yritettiin hoitaa, ja hänelle tehtiin maksaleikkaus.
Presidentti Kekkonen tuki häntä alkoholiongelmastaan huolimatta loppuun saakka ja aikoi antaa Mäkiselle uuden mahdollisuuden ja suunnitteli hänestä Suomen Tokion-suurlähettilästä. Mäkinen lähti Japaniin ulkoministeri Keijo Korhosen seurueessa. Mutta Mäkinen koki Japanin ahdistavaksi. Mäkinen kuoli 1978, ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle.