Mitä Ukrainan sota paljastaa tavallisista suomalaisista?

11.03.2022

Teksti Harald Olausen

Olin keskiviikkona ja torstaina yhdessä entisessä kotikaupungissani, Kouvolassa - Pieksamäen ja Varkauden sekä Yli-Iin ja Paltamon lisäksi - ehkä Suomen yhdessä tylsimmässä paikassa käymässä. Itse pidän juuri siksi "Kouvostoliitoksi" kutsutusta mitäänsanomattomasta ja rumasta pikkukaupungista ratojen risteyksessä. Kävin myös uimassa uimahallissa, jossa tapasin löylyissä reippaan yli 80-vuotiaan vanhuksen, joka kertoi lahjoittaneensa tonnin SPR:lle Ukrainan sodan uhrien auttamiseksi.

Keskustelussa ilmeni, että sananlasku "rikas ei anna paljostakaan - köyhä antaa vähästäkin" tuli lihaksi hänessä, sillä vuokran jälkeen hänen nettotulonsa kuukaudessa olivat juuri ja juuri tuo tonni, ehkä vähän allekin. Kun kysyin, miksi hän antoi, hän vastasi, että sydämessä tuntui siltä. Entä miten tulet toimeen loppukuun, onhan tässä vielä kolme viikkoa elää kituutettava itse kunkin niillä tuloilla, joita kuukaudeksi on itselleen siunaantunut, kysyin häneltä ihmeissäni miehen suuresta auttamisenhalusta.

Mies heitti rauhallisesti löylyä, kääntyi minuun päin kyyneleet silmissä ja pala kurkussa rykien ennen kuin aloitti puhua. Etkö yhtään ajattele, miten he tulevat siellä toimeen ilman vettä, ruokaa ja varmuutta siitä, että heidän rakkaansa eivät ole kuolleet? Ajattele millaista on elää ilman varmuutta, turvallisuutta ja toivoa! Silloin tajusin, miten ajattelematon kysymykseni oli ja minua hävetti. Vanha mies puhui hiljaisella äänellä lapsista ja niistä kauhuista, joita he joutuisivat sodan viattomina uhreina siviilipommituksissa vielä mitä todennäköisemmin kokemaan.

Minäkin olen ollut lapsiu sodan aikaan. Se oli järkyttävää, raakaa ja inhottavaa aikaa, jonka kauhuja kannan vieläkin mielessäni. Herään yhä silloin tällöin sängystäni hiestä märkänä ja olen kuulevinani lähestyvien pommikoneiden ääniä. Se oli kamalaa aikaa kokea sota lapsena. Olin talvisodan syttyessä viisivuotias pojankoltiainen enkä tiennyt pahasta maailmasta mitään, ennen kuin yhteänä yönä, kun venäläiskoneet kaarsivat talomme yläpuolella sitä pommittaen. Silloin ei ollut väestönsuojia eikä kukaan ollut osannut varustautua kunnolla sotaan. Ihan samoin, kun nyt Ukrainassa. Ryntäilimme sinne tänne päistikkaa suojaan ja söimme silloin mitä löysimme. Kaikkialla lojui kuolleita, rauniot sauhusivat ja ihmiset huusivat peloissaan, mutta mikä pahinta; kaikesta oli puutetta, hän sanoi.

Vanha mies heitti kiukaalle lisää vettä ja katseli surullisen näköisenä jonnekin kaukaisiin muistoihinsa. Mutta miten nyt tulet toimeen, kysyin häneltä. On minulla säästöjäkin. Paljonko? Kolmesataa euroa, sillä pärjään hyvin koko kuukauden, kun perusruaat varastoon - kuten makaronit, kahvit, säilykkeet, perunat, lihat ja makkarat - on ostettu ja teen kaiken itse, hän sanoi äänessään lämpöä.

Maailmalla on nähty tähtien, kuten Leonard Di Caprion ja muiden - lahjoittavan kymmeniä miljoonia ukrainalaisten hyväksi. Rikkaat ja tunnetut julkkikset oikein kilpailevat - niin urheilijat- kuin popparitkin - siitä, kuka lahjoittaa enemmän. Elon Musk on valjastanut satelliittinsa ukrainalaisten avuksi. Puolalaiset ja saksalaiset tavalliset ihmiset ovat rajojen tuntumassa tuhansittain vapaaehtoisina auttamassa pakolaisia. Tavalliset ihmiset ovat tuoneet pakolaisille vaatteita, ruokaa ja monet heistä pääsevät ensisuojaan auttajien lämpimiin ja turvallisiin koteihin.

Mutta suomalaiset miljonäärit ja julkkikset ovat olleet jälleen kerran hiljaa, ihan kun sodat ei koskisi heitä, eikä varsinkaan se sama yleinen uhrien auttamishalu, mikä on pannut miljoonat ihmiset ympäri maailmaa tekemään henkilökohtaisia uhrauksia edellä kertomani kouvolalaismiehen tapaan. Eivät ole kuulemma tikkua ristiin panneet asian puolesta it-miljonääri Juha Sipilä, urheilumoguli Hjallis Harkimo, "Jäämies" Kimi Räikkönen tai "Kuningas " Jari Litmanen, eivätkä osallistuneet millään tavoin muun maailman tapaan näihin talkoisiin, joko typerää saituuttaan tai halveksittavaa itsekkyyttään.

Tuntuu, kuin heiltä puuttuisi kokonaan yhteisvastuu, ja tunne siitä, mitä ympärillä tapahtuu - ihan kun he eivät välittäisi muista. Miksihän? Mitä se kertoo heidän ällistyttävästä empatianpuutteestaan tai itsekkyydestään? Onneksi se ei ole maan tapa ja koko kuva. Tavalliset suomalaiset osaavat eläytyä alistetun uhrin asemaan (ehkei edellä mainitut AAA-luokan menestyjät osaa, koska kokevat olevansa oman osaamisensa ja erityisyytensä syntymälahjoiksi saaneina enemminkin saalistajia?) ja uhrata omasta hyvästään jonkun toisen hyväksi.

Mutta he ovatkin "ettekö tiedä kuka olen"- rivissä etuilijoita ja minä, minä-maan kuninkaita. He ovat omasta mielestään saavuttaneet kaiken kunnian omaa hyvyyttään. Ei siihen ole muita tarvittu eivätkä he muilta tarvitse muuta kuin heidän ihailunsa ja rahansa. Mutta onneksi muut suomalaiset - myös urheilijat - ovat toista maata. Esimerkkinä tästä Suomen (melko keskinkertaisen) jalkapallomaajoukkueen) entinen vaasalaiskapteeni, Tim Sparv, joka ilmoitti somessa antaneensa asuntonsa ukrainalaisen äidin ja tyttären käyttöön. Hienoa. Toivottavasti jääkiekkoilijat ja muutkin hyvin ansaitsevat urhelijat, heräisivät Sparvin esimerkin innoittamina auttamaan Ukrainan sodan viattomia uhreja.