Miten elää ja olla ulkomailla ulkomailla?

Teksti professori Timo Airaksinen

Saksassa on hyvä koronatilanne, joten päätimme Hetan kanssa muuttaa sinne, vaihtelun vuoksi. Ja matkailu avartaa. Olemme siis Düsseldorfin kaupungissa. Suurin osa Saksan kaupungeista tuhoutui viime sodan pommituksissa, niin myös tämä. Rumaa on rakennuskanta. Keskusta on kyllä kaunis, täynnä ylellisyystavaraa myyviä liikkeitä, joihin pääsee mukavasti Ferrarilla. Raha ei haise, sanotaan, mutta se näkyy kyllä kauas. Rahalla saa ja hevosella pääsee.

Mutta missä eläkeläispariskunta asuisi, ellei kaupungin muslimikortteleissa, joissa puhutaan turkkia ja eletään Allahin pelossa. Alue on todella umpiturkkilainen, ja seassa taitaa olla muitakin Lähi-Idän kansallisuuksia, siltä näyttää. Miehet istuvat keskenään kahviloissa kadun varsilla juomassa minttuteetä pienistä laseista. Siinä he istuvat koko päivän, ja sitten kotiin syömään. Vaimo laittaa pötyä pöytään ja pysyy visusti poissa miesten tieltä. Kauppaan menevät huivi tiukasti päässä, kun tukan näyttäminen on kiellettyä. Joukossa on muutama kokonaan kasvot peittävä asu, mutta harvemmin kuitenkin.

Kaikki kauppojen myyjät ovat miehiä ja ravintoloiden tarjoilijat ovat miehiä. Ja kauhistuksen kauhistus, mistään ei saa alkoholia, ei edes olutta. Pari viinakioskia on siellä täällä, mutta kuka siellä käy, en tiedä. Lounaalla tämä ei haittaa, vaikka saksalainen kyllä ottaa kaljan tai lasin viiniä myös lounaan kanssa - me emme ota.

Jokaisessa Saksan isommassa kaupungissa on turkkilaiskorttelinsa. Münchenissä etsimme kerran paikallisen tuttavan kanssa kaljapaikkaa keskustassa, ja eksyimme muslimien pariin. Kaljaa ei löytynyt, ja kaverimme oli aivan hämillään. Ei hän ollut aikaisemme ymmärtänyt, että jotakin tällaista oli meneillään hänen kotikaupungissaan. Nämä korttelit ovat ihan oma maailmansa Saksassa.

Saksalaiset kutsuivat ja värväsivät turkkilaisia sodan jäljiltä maahan 1955-1973. Kyseessä oli jälleenrakennusprojekti, jota kutsutaan nimelle Saksan talousihme. Ajateltiin, että he palaavat kotimaahansa, kun työt on tehty. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, millä perusteella näin ajateltiin. Kun Saksa rikastui, vierastyöläsetkin saattoivat elää entistä mukavammin ja kotiutuivat uuteen maahan rakentaen sinne vanhan maan kopion. Miksi mennä takaisin Turkkiin kun saa elää vauraassa Saksassa ihan turkkilaista elämää kaikkine tykötarpeineen?

Homma taisi mennä niin, että USA maksoi Saksan jälleenrakennuksen, kun kylmä sota ja Itä-Saksa olivat uhkana, ja turkkilaiset tekivät likaiset, raskaat ja vaaralliset työt. Hyvinhän se sujui. Nyt saksalaiset patseeraavat keskustassa, istuvat kahviloissa viikonloppuna, vilkuilevat ranskalaisia ja italialaisia vaatteita näyteikkunoissa ja ajelevat Porscheillaan, ellei nyt aivan Ferrariin ole varaa. Turkkilaiset juovat teetään rautatieaseman takana. Rauhaisaa ja mukavaa on elämä saksanmaalla.