Miten ovelasti Suomi hivutetaan Naton jäseneksi osa I: Mihin on unohtunut pohjoismainen tasapainoteoria?

Teksti Harald Olausen

Suomessa parhaillaan käytävä Nato-keskustelu ja siihen liittyvä Venäjä-viha ei ole uutta. Sillä on pitkät historialliset juurensa yhteispohjoismaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa. Tätä keskustelua ovat käyneet aktiivisesti länsimieliset pohjoismaiset oikeistopuolueet kokoomus etunenässä. Jos katsomme Suomea hieman taaksepäin Venäjä-suhteisiin vertaamalla, niin Venäjää vastaan jyrkimmin esiintyivät sortovuosina suomenruotsalaiset aktivistit ja germanistisesti orientoitunut ylioppilasliike. Professori Matti Klingen mukaan 1920- ja 30-lukujen suomalaisten vihamielisen Venäjä-asennoitumisen juuret eivät olleet kaukana menneisyydessä, kuten oli väitetty pitkään, vaan juuri vuosisadan alun biologisissa rotuteorioissa ja niiden taitavassa propagandakäytössä puolin ja toisin.

Muistutukseksi Moskovassa ei ole perinteisesti pidetty pohjoismaisesta yhteistyöstä eikä luettu Suomea kuuluvaksi Pohjoismaihin. Paasikivi sanoi, että talvisodan jälkeen Neuvostoliitto oli varannut suomelle Ulko-Mongalian nöyryyttävän kohtalon. Itsenäisen Suomen suurin ongelma oli kytkeytyä yhä sotilasstrategisesta näkökulmasta vanhan keisarikunnan rajamaana Baltian maiden sekä Puolan tapaan Neuvosto-Venäjän ja erityisesti väkirikkaan Leningradin turvallisuuteen.

Kun Norjan puolustusvoimien ylipäälliköltä, vara-amiraali F.H. Johannesseniltä, kyselivät toimittajat vuonna 1964 selitystä siihen, että Norja ja Tanska olivat hankkineet itselleen erityisaseman NATO:n piirissä kieltäytymällä rauhan aikana päästämästä liittolaistensa joukkoja tukikohtiinsa, tai sallimasta ydinaseita sijoitettavan alueelleen, Johannessen perusteli maansa turvallisuuspolitiikkaa vetoamalla yllättävästi pohjoismaiseen tasapainoon:

"Jos Norja ja Tanska päästäisivät rauhan aikana vieraita sotavoimia tai ydinaseita alueelleen, Neuvostoliitto saattaisi vastapainoksi siirtää joukkoja ja laitteita Suomeen. Tämä vahingoittaisi Suomen itsenäisyyttä ja heikentäisi Ruotsin puolustusmahdollisuuksia, mikä voisi tehdä tyhjäksi sen edun, jonka Norja ja Tanska voisivat saavuttaa päästämällä maahan liittoutuneita voimia. Jos taas Neuvostoliitto yrittäisi muuttaa jollakin toimenpiteellä Pohjolassa vallitsevaa tilannetta; Norja voisi vasta siihen uhkaamalla muuttaa tukikohta- ja ydinasepolitiikkaansa. Tietoisuus siitä, että jokainen tällainen toimenpide aiheuttaa ketjureaktion, panee varmasti Neuvostoliiton ajattelemaan kahdesti, ennen kuin se ryhtyy mihinkään Pohjolan alueella."

Tuolloin elettiin keskellä kiihkeintä kylmän sodan aikaa ja Johannessenin sanat olivat tietenkin tarkoitettu tulkittavaksi avoimeksi uhkaukseksi suomalaisten toisinajattelijoiden puolesta Suomesta otettaan kiristäneeseen ja Suomen puolueettomuuden kiistänyttä Neuvostoliittoa vastaan, joka yritti saada presidentti Kekkosen avulla tavoiteltua suomalaiset sosialidemokraatit taivuttelemaan Ruotsin sosialidemokraatit hyväksymään KGB:n Kekkoselle syöttämä idea "Ydinaseettomasta Pohjolasta" vastaiskuksi amerikkalaisten Norjan kautta harjoittamalla aggressiiviselle Nato-politiikalle läntisen maailman etuvartiostona etenkin Norjan pohjoisosissa, joista oli tullut koko Naton tärkein tiedusteluasema Varsovan liiton sotavoimia vastaan.

Tätä taustaa vasten voi ajatella Johannessenin vastauksessaan toimittajille "pohjoismainen tasapaino", olevan hyvittelyä huonoista muistoista yhteisessä menneessä ja koodinimi sille konkreettisille tunteelle, ettei Suomen pakolla alisteisesta asemasta huolimatta Neuvostoliitolle anneta periksi tuumaakaan sen laajentumispyrkimyksissä kuin retoriikassakaan, oli myös aitoa huolestuneisuutta omista nurkistaan ja hyvästä naapuristaan - tyyliin kaveria ei tällä kertaa jätetä, samaan aikaan kun kulissien takana pohjoismaisen yhteistyön nimissä yritettiin etsiä kuumeisesti niitä käytännön arjessa tehtäviä yhteisiä toimenpiteitä, joilla olisi saatu Neuvostoliiton hegemonia Pohjolassa edes hetkeksi irtautumaan omasta ylivertaisesta itseriittoisuudestaan sekä panslavistisesta ekspansiivisesta sovinismistaan riitelemään avoimesti vapaan lännen lockelaisen vapauskäsitteen kanssa.

Norjalaisten huolesta pelastaa Suomi idän suuren karhun raatelevista kynsistä oli tullut leimaa antava piirre koko pohjoismaiselle yhteistyölle pyrkiä turvaamaan Skandinavian turvallisuus- ja puolueettomuus siitä lähtien, kun vuonna 1933 solmittiin Oslon sopimus, johon Suomikin saatiin mukaan yhdeksi allekirjoittajaksi. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa ei YYA-sopimuksen jälkeen juuri kukaan puhunut enää pohjoismaisesta tasapainosta, mutta norjalaisille se oli vielä silloin koko turvallisuuspoliittisen ajattelun perusta. Johannessen puhuu toimittajille tarkoituksella toisin kuin mitä ajattelee osin siksi, että Norja yritti, kunnes huomasi sen toivottomaksi, kansainvälistä sillanrakennuspolitiikkaa.

Norjalainen neljännesvuosittain ilmestyvä Internasjonale Politikk-niminen aikakauskirja käsitteli saman vuoden 1964 syysnumerossa tarkemmin ja monipolvisemmin tätä norjalaisille tärkeää asiaa. Koko numero on omistettu pohjoismaisen tasapainoteorian käsittelylle. Tekstien punaisena lankana kulkee jutuissa läpi se, miten ja miksi suurvallat ovat kiinnostuneita pohjoisesta alueesta niinkin innokkaasti kuin ovat. Kirjoitukset on tehty kuin Suomelle salakirjoitukseksi tai vihjeenä toisenlaisesta tiestä, mikä on mahdollinen siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi, että Suomi oli juuri tuolloin käytännössä vaarallisesti neuvostoliittolaisessa kuolemansyleilyssä, Venäjän karhun suojellessa mustasukkaisesti saamaansa saalista maksoi mitä maksoi.

Historia toistaa itseään. Tai oikeammin, edellä esitetyt premissit eivät ole vuosien saatossa muuttuneet mihinkään Suomen kohdalta. Päinvastoin! Ukrainan kriisin edetessä on käynyt yhä selvemmäksi Suomen ylimmän poliittisen johdon tarttuminen tilaisuuteen hivuttaa samalla Suomi Naton jäseneksi yksinkertaisella tempulla, lietsomalla kauhukuvia Venäjästä hyökkäämässä Suomen kimppuun. Medioissa on levitelty tarkistamatonta tietoa Venäjän ulkoministeriön tiedottajan uhkauksista Suomen ja Ruotsin miehittämisestä, jos maat liittyvät Naton jäseniksi. Samalla Suomi tuntuu unohtaneen kokonaan norjalaisten vaaliman pohjoismaisen tasapainoteorian valtionjohdon harrastan´massa Nato-intoilussa.

Se, että kyseessä on tarkoin käsikirjoituksen mukaan aggressiivisesti etenevä näytelmä, saa varmuuden, kun oikeiston kahden hallituskiimaisen puolueen, kokoomuksen ja persujen, puheenjohtajat kehuvat isänmaallinen kiihko silmissään idolinsa Niinistön USA-kortin käyttämistä, persu-Purra jopa innosta hehkuen silmissään ikiaikainen suomalaisen äärioikeiston unelman rautaa ja paljon itärajalle vasemmiston ollessa kumman hiljaa. Miksiköhän?

Tutkija Seppo Tiihonen on kirjoittanut kirjassaan Mannerheimista Mariniin ja Niinistöön - vallan verkostot ja neuvoantajat 1944-2021 (BOD 2021). Tiihosen mielestä Niinistön vahva asema presidenttinä perustuu hänen kokemukseensa, näkemyksiinsä ja niistä syntyvään osaamiseen erityisesti Tasavallan Presidentin johtamassa ulko -ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa eli utvassa. Niinistö on ollut tässä roolissa omalle maalleen korvaamaton ja ylittänyt kaikki odotukset, mitä häneen kokoomustaustaisena presidenttinä asetettiin. Järkiperäinen pragmaattisuus on nostanut hänet jo ohi J.K. Paasikiven, jonka esimerkki oli pitkään kokoomuslaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastanneiden ihmisten mielissä.

Tiihosen mukaan Niinistön roolia ulkopolitiikan johtajana tukee hänen asemansa puolustusvoimien ylipäällikkönä sekä tähän liittyen 2010- luvun lopulta alkaen Suomen turvallisuusympäristön kiristyminen ja sitä kautta turvallisuuspolitiikan ja suurvaltasuhteiden painoarvon kasvaminen Suomen valtionjohtamisessa: "Presidentti Niinistö on kiinnittänyt huomiota edeltäjänsä tavoin ulkopolitiikan ja EU:n piiriin kuuluvien ulko- ja turvallisuuspolitiikan erottamisen keinotekoisuuteen. Hän on esittänyt julkisia puheenvuoroja EU-asioista, ei vain EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalta."

Mutta mikä on Niinistön oikea suhde Natoon? Julkisuudessa hän esittää varovaista ja harkitsevaa suhtautumista, mutta käytännössä hän ajaa Suomea natoon härkäpäisesti. Presidentti Niinistö tarttui kuin ovela varas tilaisuuteen markkinoida Natoa suomalaisten päiden kannattamiseksi. Yhdessä yössä entisestä Venäjän ystävästä ja Putinin kansainvälisestikin ainutlaatuisesta ymmärtäjästä tuli vakava- ja synkkämielinen Putiniin pettynyt entinen ystävä, joka näki Macbethin haamun Putinissa, jonka naamion riisumisen jälkeen paljastuivat Niinistölle murhaajan kuolemankylmät kasvot.

Turhautuneelle presidentille uusi, presidentin valtaoikeuksia kovasti karsinut, perustuslaki on ollut kivi kengässä ja aiheuttanut paljon närää hänen suhtautumisessaan muihin demokraattisiin valtioninstituutioihin, erityisesti eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen valiokuntiin ja hallituksen EU-ministerivaliokuntaan, sekä niiden oikeuteen käsitellä ilman presidenttiä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä kysymyksiä. Keväällä 2020 Niinistö ärähti hallituksen tavasta sivuuttaa hänen mielipiteitään ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä asioissa.

Niinistön mielestä presidentti johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä hallituksen kanssa. Ukrainan kriisin alettua 2014 Niinistö sai takaisin omasta mielestään presidentille kuuluvaa ulko- ja turvallisuuspoliittista valtaa kaappaamalla ulkopoliittisen vallan hallitukselta. Niinistö käytti tekosyynä Venäjän pakotteita, jotka olivat hänestä ulkopoliittisia ja kuuluivat siksi presidentin vallan alaisuuteen. Niinistö on porvarillisen individualismin mallinukke. Risto Uimonen kirjoittaa kirjassaan Puolivallaton presidentti Niinistön olevan sekä itsenäinen että jopa itsepäisyyteen saakka valmiina puolustamaan omia näkemyksiään, kuten hän Ylen jutussa 28.5.2016: https://yle.fi/uutiset/3-8914618 muistutti, väittäessään johtavansa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Tulkinta oli hämmentävä ja nosti esille Niinistön todellisen luonteen vallanhimoisena juonittelijana. Lissabonin sopimuksen perusteella EU-asiat päätettiin hallituksen ja eduskunnan toimesta ja se kismitti Niinistöä. Suomen osallistumisesta EU:n pakotteisiin tehtiin päätökset EU-ministerivaliokunnassa, johon Niinistö ei kuulu. Niinistö ei antanut periksi vaan sai käännettyä hallituksen ja eduskunnan kannalleen niin, että EU-pakotteita alettiin käsitellä edellä mainittujen instituutioiden lisäksi myös tasavallan presidentin johtamassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa eli utvassa.

Kyseessä on Suomessa historiallinen (voi verrata Ruotsin Kustaa III:sen vastaavaan) presidentin onnistunut perustuslaillinen vallankaappaus, mikä näkyy myös siinä, miten Niinistä ajaa meitä yksissä tuumin USA-korttia hyväksikäyttäen Natoon. Kun hän sai hallituksen ja eduskunnan suostumuksen tuoda EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisia asioita TP-UTVA:n käsittelyyn, hän legimitoi myös samalla TP-UTA:n roolin valtionjohdon ylimpänä instanssina, joka käsittelee myös tärkeimmät EU-kysymykset, valmistellen samalla EU:n kautta tapahtuvaa NATO:n laajentumista, mikä on ollut eurooppalaisten oikeistopuolueiden asialistalla jo 2000-alusta lähtien yhtenä tärkeimmistä ja salaisimmista tavoitteista.

Niinistö nauttii suuresta vallastaan. Käytännössä hän päättää asioista yksin. Niinistön kokemus ja vahva näkemys ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä sotilasjohdon tuki ovat tehneet hänestä yksinvaltiaan ulkopolitiikan kysymyksissä. Nato-hankke on kuin timantti, jonka hän aikoo juhlallisesti asennuttaa kruunuunsa kautensa päätteeksi sementoiden samalla Suomen kuuluvaksi lännen taloudelliseen ja sotilaalliseen etupiiriin. Mediat rummuttivat vain yhtä vaihtoehtoa eikä kukaan muistanut kysyä, mitä jäsenyys maksaa, kuinka paljon ruumiita se vuodessa voi pahimmillaan tuottaa, kun suomalaiset joukot joutuvat tulevaisuudessa osallistumaan sotilasoperaatioihin, tai millaiset ovat Venäjän uhkailemien vastatoimien merkitys maidemme väliselle kaupalle ja matkailulle?

Entä eikö kukaan tajua, että nimenomaan USA on luomassa uudenlaista kylmän sodan aikaista etupiirijakoa - päinvastaisista väiteistään huoilimatta, juuri sitä Venäjän pelkäämää kuristuslenkkiä pitkälle kaulalleen pohjoisesta etelän kautta aina kamsatskan niemimaalle, ja että sen laskun maksavat mm. Suomi sitoutumalla USA:n taloudellisiin intresseihin. Samaan aikaan medioissa heräsi henkiin vanha uinunut venäläisviha, Yle alkoi syöttää koronakriisistä tutuksi tulleella massiivisella mediarummutuksella kansakunnan uhattua tilaa jyrkkien Ulkopoliittisen instituutin johtajan Mika Aaltolan ja Charley Salonius-Pasternakin suulla.

Molempien vaikuttavien mielipidevaikuttajien viesti upposi hyvin sekä medioihin että kansaan. Ylestä tuli yksipuolisen Nato-hehkuttamisen kanava, onhan se helppoa, kun kokoomuslainen Jouko Jokinen on Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päällikkö ja kokoomuslaiseksi tiedetty Merja Ylä-Anttila - entinen MTV:n uutisten päällikkö - (nämä kuuluisat oikeiston Troijan hevoset tuhoamassa Yleä puolueettomana uutis- ja sivistysmediayhtymänä) on Ylen toimitusjohtaja ja monet tärkeät päällikköpaikat on miehitetty kokoomuslaisilla.

Ylen rummutus erikoisuutislähetyksineen loi tarkoituksella sekavan tilanteen ja pelon suomalaisiin. Tuntui siltä, kuin ilmassa roikkui vain yksi kysymys: milloin on Suomen vuoro? Aaltolasta ja Salonius-Pasternakista tuli yhdessä yössä Naton tärkeimmät mannekiinit, ja sopivasti Ukrainan kriisin alettua Ylen tilaamassa gallupissa Naton kannatus oli noussut yli tarvittavan rajan eli viidenkymmenen prosentin. Juuri tätä hetkeä presidentti Niinistö, kokoomus, ja erityisesti armeijan ylipäällikkönä toimivan Niinistön lähin apulainen, puolustusvoimien komentaja, olivat odottaneetkin. Ja vaikka Suomea ei uhattu eikä Suomen tilanne ollut muuttunut radikaalisti suhteessaan Venäjään, sanoma oli selvä: Venäjä hyökkäisi seuraavaksi Suomen kimppuun ja Suomen on kiireellä liityttävä NATO:on itsensä suojelemiseksi.

Ukrainan kriisi tuli kuin tilauksesta Natoa kannattavalle presidentille ja hänen puolueelleen kokoomukselle. Suunnitelmat Suomen hivuttamiseksi Natoon olivat presidentin pöytälaatikossa siitä lähtien kun uusi perustuslaki eduskunnassa presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta hyväksyttiin vuosina 1993-1995, jolloin juristitaustainen Niinistö toimi sekä eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenenä, että myös sen puheenjohtajana asiasta päättämässä. Niinistö toimi silloiin voimakkaasti vastaan presidentin valtaoikeuksien kaventamista.

Käytännössä Niinistöltä on presidenttinä riisuttu lähes kaikki entisten presidenttien valta. Hän joutui lähes tyhjänpantiksi edustukselliseksi presidentiksi siunaamaan poliitikkojen vallan ja toimia Tarja Halostakin vähäisemmillä toimivaltuuksilla. Se ei Niinistöä kiinnostanut. Hän ilmaisi tyytymättömyytensä mm. EU-huippukokousten siirtämiseksi pääministerin toimivaltaan kuuluvaksi. Eniten hän yritti pistää hanttiin uudesta perustuslain pykälästä, jossa määriteltiin presidentin ja pääministerin ollessa erimielisiä ulkopolitiikasta, asian viemisestä eduskunnan ratkaistavaksi. Se olisi nakertanut hänen arvovaltansa kansan silmissä lopullisesti.

Enää presidentin ei tarvitse taistella valtansa puolesta. Niinistö on oppinut läksynsä. Natoon ei mennä lausumalla venäläisiä pelkääville suomalaisille taikasana Nato. Sinne mennään ovelan pelottelukampanjan avulla. Juuri sen olemme nähneet Niinistön pöytälaatikosta suoraan vedetyssä Nato-operaatiossa. Kun Niinistö vieraili maalikuussa lyhyellä varoitusajalla Ukrainan kriisin asioissa Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin luona, tilaisuuden jälkeen suomalaisille medioille järjestetyssä lehdistötilaisuudessa joku toimittaja mainitsi kuin ohimennen Niinistölle Erkki Tuomiojan nimen.

Tuomioja oli edellisenä päivänä lausunut mielipiteensä Ukrainan kriisistä puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajana perinteisen varovaisen suomalaisen puolueettomuuspolitiikan kannattajana tietäen hyvin, ketkä ja miksi olivat ajamassa kiireellä Suomea NATO:n syleilyyn kuin ojasta allikkoon. Ei ole vaikea arvata, että poliittisen laidan vastakkaisilta puolilta tulevat Niinistö ja Tuomioja olivat eri mieltä asiasta ja ilman tätäkin ristiriitaa inhoavat syvästi toisiaan. Tuomiojan varovaisuus on sitä, mitä Niinistö NATO-innossaan teeskentelee kansalaisille olevansa.

Tuomioja, joka ei osaa piilottaa tunteitaan, yritti piilottaa huonosti närkästystään maan johdon liputtamasta avoimesta tiestä suoraan Naton syliin, Niinistön yrittäessä peitellä innostustaan. Vaistonvaraisesti Niinistön ote herposi ja hänen katseensa alkoi harhailla pitkin huoneen seiniä. Siinähän se nykypäivän KUSTAA III ihaillen onnitteli itseään onnistuneesta vallankaappauksesta ja Suomen syöttämisestä NATO:lle. Siinä on vain yksi ongelma. Suomalaiset eivät ole tottuneet elämään naapuriensa kanssa vihassa. Mitähän siitä tulee nyt kun siitä tulee totta ja pitkä itäraja muuttuu vihoittelun ja ilkitöiden sotakentäksi?

Yksi ongelma, mistä ei puhuta on se, miten vähän ymmärrystä länsimaihin suuntautuneella länsisuomalaisella Niinistöllä on itään suuntautuneiden itäsuomalaisten primäärejä poliittisia tarpeita kohtaan, mitkä ovat yksiselitteisesti hyvät ja ystävällisen mutkattomat naapuruussuhteet. Yhteisen rajan, 1500 kilometrin, välittömässä läheisyydessä asuu puolin ja toisin miljoonainen kansa. Suomi on aina ollut kuin keskeltä halkaistuna jaettu itään ja länteen niin historiallisesti, poliittisesti kuin taloudellisestikin. Vuodesta 1830 lähtien Pietari on ollut itäsuomalaisille tärkeämpi kaupunki kuin Viipuri tai myöhemmin Turku ja Helsinki. Ajatelkaa tätä NATO-intoilijat ( tai mitä se vaikuttaa, sillä salaisissa neuvotteluissa Suomi on jo liitetty NATOO:n)!

Mikä on kaiken tämän hinta suomalaisille sen lisäksi, että menetämme lopullisesti muutaman miljardin Venäjän-markkinat ja turistit puolin ja toisin ja kenen eduksi? Huoltovarmuus on taikasana, minkä takaa paljastuu se hinta minkä maksamme osissa mahdollisesta Nato-jäsenyydestämme. USA:n aseteollisuus tarvitsee lisää tilauksia ja markkinoita taantuvien autoteollisuuspaikkakuntien nuukahtanutta taloutta piristämään.

Yhtenäinen Nato USA:n johdolla tarkoittaa Yhdysvalloille EU:n sisämarkkinoilla toimimista vailla pelkoa kilpailuviranomaisten puuttumisesta turvallisuuspolitiikan suojaamiin asetuotteisiin, niihin ja uusimpiin ja kalliimpiin, joiden hinnalla ei ole kattoa silloin, kun kyseessä on maan puolustaminen. Aika ovelaa kauppapolitiikkaa - sitähän kriisit ja sota pohjimmiltaan aina ovat.