Miten puhumme, kun puhumme rakkaudesta "määrittelemättömissä ihmissuhteissa?"...
Teksti Harald Olausen
Suomessa ei varsinaisesti homoelokuvia ole - muutama epäonninen, ja ei mainitsemisen arvoinen halpa ja kosiskeleva yritelmä on ollut, mutta ei ainakaan erityisen maininnan ansaitsevia, poikkeuksena aina yhtä yllättävä ja uusia oivalluksia tarjoilevia Rosa Liksomin hienoon ja palkittuun kirjaan Hytti no 6 (WSOY 2011) perustuva vähäeleinen mutta sydämellinen Juho Kuosmasen samanniminen (anti)elokuva.
Elokuva on sarjassaan kuin pieni arktinen mestariteos, joka tarkemmin katsottuna käsittelee yksinkertaista mutta tärkeää teemaa: Miten puhumme, kun puhumme rakkaudesta (vrt. Raymond Carverin Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta 1997 Tammi)?
Liksomin kirjasta tehty elokuva on vahvasti tätä päivää ja tulee samalla määritellleeksi sen, miten puhutaan tulevaisuuden määrittelemättömistä ihmissuhteista, kun ei ole enää sukupuolia eikä sukupuolisia suuntauksia, on vain ihmisiä ja ihmisten välistä kiinnostusta ja vetoa toisiinsa, mikä vaihtelee iän ja paikan myötä. Mutta se ei ole elokuvan varsinainen sanoma. Hytti no 6 on kuin salaperäinen magnolia, joka aukeaa vain harvoin ja harvoille.
Rakkaudesta kun ei oikeastaan voi tai kannata puhua. Se ei ole tämänkään kirjan tai elokuvan pääteema. Pääteemana on Kuosmasen mukaan kertomus kuin sisaruksista, kahden samanlaisen luonteen välinen ystävyys ja sen esteet, kuin allegoriana Suomen ja Venäjän yhteisellä kivikkoisella vuosisataisella tiellä. Jos elokuvan alussa oli suomalainen nainen ja venäläinen mies, lopussa on vain kaksi ihmistä. Mielenkiintoinen matka goetheläisen sielunveljeyden maailmaan.
Liksomin kirja on allegorinen kuvaus kahden eri todellisuuden maailmasta, missä ihmiset ovat erilaisia ja kokevat tuskaa tietäessään, etteivät saa olla sitä, mitä ovat. Pääosassa on naisten välinen rakkaus ja sen hiipuminen sekä hyljätyn osapuolen surutyönä matka pohjoiseen. Hytti no 6 on niin ulkoisten kuin sisäisten tunteiden höyrykattila kuin sumuisen putken ja usvan läpi takaperin katsottu elokuva maailmasta, joka katoaa samalla kun sitä katsoo.
Onhan Neuvostoliiton häviämisestä kohta jo neljäkymmentä vuotta. Suomea ja Venäjää sekä yhdistää että erottaa kipeä historia, maiden luonteiden ja politiikan erilaisuus siitä huolimatta, että molemmilla puolin olisi hyviä ihmisiä ja hyvää tahtoa elää rauhanomaisesti rinnakkain.
Heti kirjan alussa Liksom antaa yllättävän kyynisen kuvan Venäjästä. Päähenkilön välinpitämätön älykkörakastaja juhlii ja elelee kuin huumaantuneena mieluummin kuin ottaa vakavasti suomalaistytön. Maa nimeltään Neuvostoliitto ei ole mentaalisessa mielessä hävinnyt mihinkään Liksomin ensimmäisen Transsiberia-reissun jäljiltä 1980-luvulta.
Ison ja vieraan maan henkinen vieraus, kolkko ulkoinen habitus ja pienen ihmisen omaa oikeutta supistava sortokoneisto, näkyy niin junanvaunun ikkunasta nähtävästä ulkoisesta rappiosta, kuin myös ihmisten välisen yhteyden puuttumisesta ja suoranaisesta törkeydestä sekä viranomaisten ihmishalveksinnasta. Hytti numero 6:sen kaksi erilaista ihmistä eivät ymmärrä aluksi toisiaan.
Ohjaaja Kuosmanen on samaa maata, vaikkakin eri sukua Liksomin kanssa. Molemmille Neuvostoliitto ja erityisesti sen ihmiset, venäläiset ovat jollain tavalla pyhiä ja arvokkaita. Kadonnut Neuvostoliitto ei ollut hyvä paikka, mutta se oli täynnä selviytymistä, yrittämistä, huumoria ja elämäniloa huolimatta siitä, että se kaikki tehtiin valheen eri variaatioiden nimissä.
Sekä Liksomin kirjaa, että Kuosmasen elokuvaversiota voisi syyttää tietynlaisesta neuvostonostalgiasta ja venäläisen ihmisluonteen kliseemäisestä kuvauksesta, ellei molemmat olisi pelottavan totta tänään Putinin Ukrainan sodan jälkeen Naton kuolemansyliin ajetun maailmamme sisällä.
Neuvostoliitto on siis jo unohtuvissa muistoissamme sekä itse piru että jumala samanaikaisesti, mutta venäläisyys ei katoa meistä koskaan mihinkään- Venäjäkin pysyy naapurinamme. Hytti no 6 on sekä myyttinen matka ei mihinkään muuhun, kuin ihmistä vaivaavien muistojen ja painajaisten maailmasta oman minän selviämiseen ja asioiden valaistumiseen sekä kirkastumiseen.
Se myös kahden ihmisen suhteen kuvaus, kuten sekä Liksom että ohjaaja Kuosmanen antavat ymmärtää. Liksom yhdistelee taitavasti kirjassaan omia kokemuksiaan siihen kadonneeseen Viktor Pelevin Omon Ra-Neuvostoliittoon, jonka hän kuvitteli joskus tuntevansa hyvinkin, kuten monet muutkin radikaalit taiteilijat Suomessa.
Kuvauksessa on kuitenkin sekä katkera jälkimaku että jäähyväisten tunnelmaa. Sitä maata - ja ei kohta muistojakaan - ole enää olemassa edes Liksomilla itsellään. Hän hämmentyy tyttärensä kysymyksestä 2000-luvun alussa, missä on sijainnut aikoinaan maa nimeltä Neuvostoliitto?
Silloin Liksom heräsi ja alkoi kerätä materiaalia menestyskirjaansa Hytti numero 6. Liksomin kerronnan viehätys perustuu nokkeliin kielikuviin ja sujuvaan kerrontaan. Hän ei raskauta lukijaa "anjasnellmannilaisella" nyanssien vyörytyksellä tai karahda ranskalaisen behaviorismin ansaan listaamalla kokemuksia ja tunteiden taustalla vaikuttavia tapahtumia.
Liksomin lause lentää vapaasti ja kuvaa samalla sekä sisäistä että ulkoista uhkaa maalitaulunaan helpotuksena oivallus vaikeistakin elämäntapahtumista selviytyneille kaiken ohimenevyydestä - myös ihmiseen myötäsyntyisesti kuuluvien kärsimyksen ja tuskan.
Samoin tekee "dirty minimalismin" amerikkalainen isä, Raymond Carver. Voisin melkein olla varma, että Carverin kirja on jopa vaikuttanut, ainakin taustalla Liksomin ajatuksissa hänen kirjoittaessaan Hytti no 6:sta, sillä molemmissa kirjoissa käydään arkielämän tunnetasolla läpi tunteiden anatomiaa tavallisten ihmisten ja tapahtumien tasolla, mikä on harvinaista Suomessa, mutta maailmankirjallisuudessa tuttua.
Hytti numero 6: nen ei ole rakkauselokuva, vaan kärsimysnäytelmä sekaisin menneestä ikuisen pakkasen maailmasta, missä tunteet, muistot ja halut ovat jäässä. Ihmiset eivät uskalla olla, mitä haluavat eivätkä halua olla mitä toivoisivat olevan, koska tilanteet, ympäristö, ja muut ihmiset ovat Bim Mustakorvan kohtalon tavoin kuin jäädytettyjä tyhjiin rooleihinsa samalla, kun valtiolaiva Titanic kulkee kohti väistämätöntä törmäystä.
Hytti numero 6:sen elokuvajulisteen lause "yksi kohtaaminen voi muuttaa kaiken" on hyvä vihje kaikille oikeaa ystävyyttä ja rakkautta vääristä paikoista etsineille ja pettyneille, joiden silmissä on vain hetki aiemmin valjennut oman ystävän petollisuus, ja maailmalta pudonnut samalla pohja pois, kuten kirjan ja elokuvan suomalaisnaisella matkalla kohti johonkin "hevonperseelään" etsimään itseään ja kirkastamaan sekavia ja levottomia ajatuksiaan ahdistuneessa päässään Moskovan jälkeen.
Mutta juuri sillä hetkellä iskee salama ja kaikki muuttuu. Hytti numero 6:sen tunnelma vapautuu suomalaistytön etsiessä "petroglyfejään". Jopa junanvaunun tiukkailmeinen emäntä on saanut matkan aikana inhimillisiä piirteitä eikä ole niin tiukan ei-ehdoton, kun vielä suomalaistytön astuessa matkan alussa junaan. Hauska erityispiirre on Liksomin myötäsyntyinen tapa osoittaa sormella niitä, jotka osoittavat sormillaan meitä muita.
Esimerkiksi hytti numero 6:seen tuppautuneen suomalaismiehen osoittaminen varkaaksi samaan aikaan, kun venäläiset ovat ystävyydessään lapsellisen innokkaita ja yltiömäisiä, on kulttuurinen miinus suomalaiset maalaisjunttien viha ja uho versus venäläisten aito ystävällismielisyys.
Liksomin vastustamattoman hauska ja koominen kompurointi carverilaiseen arjen ymmärtämisen tavoin, saa Kuosmasen käsissä juhlavasti elokuvallisen täyttymyksensä. Elokuva etenee yhtä varmasti, kuin matkalla määränpäähänsä Muurmanskiin oleva pohjoisen "pika"- junakin.
Carverin "mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta" -linja on täynnä tavanomaisuuksien seasta välähtäviä elämän ihmeellisyyksien harvinaisia herkkuja Tsehovin tapaan olematta liian äitelä. Carverin ja Liksomin kuvaama arki on kaikkea muuta kuin naistenlehtien tyrkyttämä romanttinen kuva.
Se onkin yksi tärkeä merkitys ja oikeutus taistella filosofi Heideggerin tarkoittamaa olemassaolon unohdusta vastaan olemalla aito, ja reagoimalla yhtä aidosti elämän mustaa hurttia huumoria unohtamatta. Sipulia kuorittaessa kyyneleiltä ei voi välttyä.
"Carverismi" on "liksomilaisuuden" tavoin parhaimmillaan koskettavuutta ja aitoutta sekä tiivistunnelmaisen tarkkaa kerrontaa lyhyiden merkityksellisten lauseiden säestämänä. Hyvin kerrotut tarinat sisältävät aina hyppysellisen rakkautta, ystävyyttä ja tappioita sekä jatkuvaa kamppailua olemassaolosta ja laajaa sydäntä, ymmärtääkseen maailman kieron luonteen viedä meitä, miten haluaa. Liksomin kirjan ja Kuosmasen elokuvan kohdalla pitää kiinnittää erityishuomio siihen, miten puhumme, kun puhumme rakkaudesta, varsinkin kun emme puhu "tässä määrittelemättömässä ihmissuhteessa" varsinaisesti rakkaudesta.
Se antaa tilaa uusille tulkinnoille olemassaolostamme, sillä me emme puhu fyysisestä tunteesta, joka on vain ohimenevä tunne ja kuvitelmaa, vaikkakin aidon oloista ja voimakasta, vaan koemme ja tunnemme sen outona voimana sisimmissämme, kuin päässä kasvavan huuman vuoristoradalla siitä huolimatta, että kätkemme sen sisäämme omiin jatkuvasti purkautuviin tulivuoriimme.
Carverin ja Liksomin maailmoissa näennäisen arjen keskellä pienet tapahtumat tai pieni sutkaus, mököttäminen ja viipyilevä katse, epävarmuus ja tietynlainen avuttomuus olisivat rakkautta parhaimmillaan, jos kyse olisi perinteisestä heterorakkaustarinasta, josta he haluavat ehdoin tahdoin päästä eroon. Hytti numero 6 kuvaa sekavien ja ristiriitaisten tuntemusten sekä hämmennyksen outoa vaikutusta ihmisiin.
Onko elokuvan suuri salaisuus vielä yleisöltä paljastumatta? Mikä oli Hytti numero 6:sen miehen estoisen olemuksen taustalla vaikuttava syy? Kuvaako se ahtaiden kieltojen ja öykkäröivän venäläisen miehen kohtaloa olla joko sietämätön paskiaishetero, tai miehen rooliin miesulkonäkönsä takia oman piilohomoutensa kätkenyt hiljainen ja tunteellinen kärsijä?
Ainakin Hytti no 6-elokuva puhuu suoraan sydämeen ja erityisesti niihin kipeisiin kohtiin, joissa epävarma sielumme käy jatkuvaa jaakobinpainia oman itsensä, muistojensa, toiveidensa, halujensa ja reaalimaailman vaatimusten välillä, valitettavan usein jälkimmäisen voittaessa pakon ja velvollisuuden nimissä.
Ehkä Hytti numero 6 on surullinen ja surumielinen elokuva piilotetusta homoudesta ja suojamuurien vahvuudesta sekä siitä, miten vaikeaa ystävyys ilman eroottista kiintymystä voi olla sekä elokuvassa kuvattavana vuosisataisen romanttisen hömpän ja uskonnollisen naimisiinmeno -pakottamisen turruttamisissa ajatuksissamme.
Mutta varsinainen piilohomoelokuva Hytti no 6 ei ole, koska siinä ei ole kahden pääosanesittäjän välistä "onnetonta rakkautta" eikä homouttakaan. Mutta onko tässä tapauksessa näkymätön todellisempaa kuin näkyvä? Ehkä se on sekä tekstin että elokuvan tarkoituskin, pistää meidät miettimään näitä syntyjä syviä?
