Miten sairasta, vastenmielistä ja epäreilua etuilu-Suomea!
Teksti Harald Olausen
Virpi Suutarin dokumentaarinen lyhytelokuva herrasmiehistä peltopyymetsällä (2015) on sairas ja vastenmielinen ja epäreilu dokumentti ylimielisen herraskaisen öykkäröinnin puolesta, ja on siksi seuraavana listalla jonottamassa oikeuteen lääkintälotta Räsäsen esimerkin vauhkoonnuttamana siitä, saako Suomessa enää riistoporvari - eikä vain riistoporvari, menneinä vuosina vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan, Kansan Uutisten, päätoimittaja ylpeili metsästysharrastuksestaan - nauttia ilman häpeän tuntua siitä, että kokee olevan herra ja hidalgo metsästäessään veren maku suussa verikoirineen, vain huvin vuoksi köyhän ja puolustuskyvyttömien alamaistensa nahkoja, leuhkiakseen sitten paskaisen hirnunaurun kera niillä takkatulen ääressä verihurttien räiskyvässä läähätyksessä jonkun isomman, härskimmän ja julmemman, korkeanluokan idiootin kanssa, siemaillen vuodelta 1944 tammitynnyreissä Normandian maihinnousun kunniaksi Loch Nessin hirviön (oletetun ja mainostetun) pierun seassa kypsytettyä erikoisvahvaa skottilaista whiskiä, pullohintaan 25.000 euroa.
Ohjelmassa lähes ylikääkkäikäinen (1922-2020) Otavan suuromistaja, Heikki A. Reenpää kertoo, miten "saa poikien innostuksen nousemaan", mikä kuulostaa lähinnä murhaajien pikkutuhmalta päiväkahviseuraa ilman vastuuta- kutsulta. Ohjelma alkaa pelottavalla mutta kauniin seesteisellä kuvalla miehistä syksyn väreissä nousemassa pellon takaa koirineen aseet tanassa ampumapaikalle valmiina peltopyyn metsästämiseen. kaikki on viimeisen päälle harkittua ja tiptop. Ohjelmassa Nokian ojaan ja allikkoon ajanut, suomen presidentiksikin usein gallupeissa 1990-luvun Nokia-huumassa nostettu, Jorma Ollila (kepu), esittää dokumrntissa lähinnä itseään.
Ohjelman puolivälissä kuvaan astuu maan todellinen ykkösporvari ja nykyinen Hesarin suuromistaja, Koneen Antti Herlin (kepu). Kuvasta puuttuu vain Suomen muotitietoisin vanhan ajan kulttuuriporvari Matti Klinge (kepu ja joka hermostui minuun Turussa 2012 pääkaupungin menettämisen 200-vuotiskiitosjuhlassa Venäjän konsulaatissa kun kävelin sinne kutsu kädessä suoraan Samppalinnan kesäuimalasta nallekuvioiset yöpuvunhousut jalassa), joka ei ole ilmeisesti suostunut kuvattavaksi rääsyinään pitämiensä metsästysvaatteet päällä, vaan olisi suoraan siirtynyt iltadrinkkiin takkatulen ääreen silittäen turvallisesti nahkahansikkailla verenhimoisia metsästyshurttia kartanon aulassa. Ollila on niitä Reenpään mainitsemia "poikia", joiden innostuksen hän on saanut "nousemaan". Ollilaa, joka on yhtä tahto ja epäkäytännöllinen kuin isäntänsä, eivät itse aseet ja metsästys kiinnosta, vaan siihen liittyvä yläluokkainen leima ja koirat.
Peltopyyt ovat herrojen herkkua ja kauniita, näyttäviä lintuja. Peltopyy on peltojen kuningatar ja siksi riittävän arvokasta riistaa niille, jotka arvostavat omaa asemaansa ja kunniaansa. peltomaiseman väritys alkusyksystä aamu- ja iltapäivällä ovat kuin kaksi eri maailmaa ja vaihtelee kirkkaasta okrasta sinisenvihreään harmaaseen kajoon. Suutari on kuvannut toista kuin mitä on tarkoittanut, tai niin Ollila ja Reenpää peltopyyfanatismissaan ovat ilmeisesti toivoneet, antautuessaan tämän vanhan, keskiaikaisen tappamisrituaalin, herraskaisen harrastuksen pr-henkilöiksi ja esikuviksi dokumentaarielokuvaan Eleganssi.
Elokuvassa Reenpää selittää, miten pyhä kaava salonkitappajaksi etenee ja Ollila todistaa samaan. Ennen vanhaan ylhäisaatelisto tapasi viikkojakin kestäneissä metsästysjuhlissaan maan muita mahtavia ja sopi bisneksensä, sotansa ja rauhansa metsästys tekosyynä. Suutarin kuvat kieltä lipovista ja tappajan ilmeellä varustetuista korista on veret seisauttavan vaikuttavaa. Katsoja näkee siinä samassa hetkessä kurittajan ja hänen verikoiransa juuri sellaisina, kuin he ovat metsästäessään yhteiskunnallisilla pelikentillä samanlaisesta herraskaisen öykkäröinnin eli taloudellisen mahtitekijän suojista omat maksetut verikoirat raatelemassa uhrejaan.
Mikä Ollilaa sitten kiinnostaa, kun ase ei pysy oikein kunnolla käsissä ja metsästys ei ainakaan kiinnosta. Koirat vastaa Reenpää. Ennen kaikkea koirat, jotka ovat uskollisia ja joille voi antaa käskyjä. Suutarin lähikuvat kuolaavista ja huuliaan lipovista koirista lisäävät groteskiuden tunnetta. Mutta onko Ollilan koirainnostuskin yhtä suurta absurdia teatteria, kuten koko elokuvan esittämä herrojen metsästyskin? Ainakaan hänen Tempo-koiransa ei tunnu tottelevan edes alkeellisia käskyjä istua ja käydä maahan. Onko koira edes hänen?
Ja kun dokumentissa ei oikein tapahdu mitään, Reenpää kertoo tarinaa tekonaurua hyväksymiseksi hohotelleelle Ollilalle lihavasta kissasta, joka menetti henkensä eräällä metsästysretkellä Reenpään nuoren hurtan hampaissa. Ja heitä kumpaakin nauratti? Kummaa huumoria. ja kuten kaikessa pikkuporvarillisessa turhantärkeilyssä, tässäkin asema, arvot ja sukupuu ovat tärkeämpiä kuin itse asia eli metsästäminen. Reenpää kertoo Tempon, joka osoittautuu englanninsetteriksi, hienosta sukupuusta esi-isänään mm. jalosukuinen Napoleon-koira, jolla Ollilakin on kuulemma metsästänyt.
Yllättävää kyllä, Reenpää vaikuttaa koiriensa keskellä nuoltavana ja hellästi lässyttävänä lähes inhimilliseltä olennolta, mikä lienee ollutkin tämän kuvan puhtaan propagandistinen tarkoitus. Kun Reenpää makaa hiljaa kuin kuollut koiransa kanssa heinikossa ja hieman etäämpänä yläpuolella Ollila kävelee koiransa kanssa, dokumentti alkaa säröilemään kuin ilma kesäkuumalla, ja puhua omaa absurdia kieltään odotetusta kuolemasta. Kuolemaa odotetaan ja siihen valmistaudutaan, kuin johonkin ikiaikaiseen puhdistavaan vallan riittiin metsästäjien toimiessa sekä tuomarina että pyövelinä.
Kahdesta citykepulaisesta poiketen, aito, maalla kasvanut ja maalaishenkinen kepuisäntä, Ilkka Herlin, osaa käsitellä sekä asetta että koiraa pitkän kokemuksen varmuudelle. Reenpäälle metsästys on samaa elitististä huvia, kuten koko hänen elämänsäkin. Siitä saamme varmistuksen, kun hän kertoo sodan jälkeisestä piknikistään Dusseldorfin linnanpuistossa kuuluisan Monetin maalauksen henkeen voileipiä mutustelleen kahden kuuluisan ja kauniin naisen istuessa keskellä piknikkiä yhtä alastomina ja samoissa asennoissa kuin kuuluisassa maalauksessakin.
Se tulee myös moneen kertaan ehkä turhankin kliseemäisestä alleviivatuksi, että tälle AAA-luokalle kuuluu vain AAA-luokan paras - ei mikään muu. kaikki on parasta; ihmiset, omaisuus, suhteet, sivistys, käytös ja kuri. Vain verenhimoiset koirat kuolaavat tappajankiilto silmissään ja verenhajua sieraimissaan aitoina alkuperäisinä luontokappaleina tässä patsastelevassa eliitin metsästysretkestä kertovassa dokumenttielokuvassa.
Dokumentti paljastaakin turhantärkeilijöiden pöhettyneen omahyväisyyden ja itsekehun. Ohjelmassa metsästystä tärkeämpää ovat oikeat puitteet, tarinat, arvokkaat alansa johtavat miehet ja heidän asemansa maanpäällä tarinoissa ja itse tarinakertojina, sekä tietenkin jo aiemmin kehutut koirat, joiden sukupuiden esittely on yhtä tärkeää, kuin Reenpään kertomukset honottavan yläluokkaisella suomella, milloin mistäkin kuninkaan metsästysretkestä, mihin on saanut maan rikkaimpiin kuuluvana määräilijän lähes automaattisesti kuulua hienon sukupuun omaavine koirineen. ja livahtaahan lopulta se tärkeä sanomakin viestiksi ihmisille; jos koiralla ei ole oikeita geenejä, ei siinä mitkään kouluttamiset mitään auta.