Moderni italialainen kärsimys- ja sovitusnäytelmä Napolin syrjäkujilta

Teksti Harald Olausen

Rione Sanitan (Il sindaco di Rione Sanità, O: Mario Martone Italia 2019, N: Francesco di Leva, Massimiliano Gallo) pormestari on moderni italialainen kärsimys- ja sovitusnäytelmä, jossa on aineksia moneksi ja jonka pohjavireenä on katolinen käsitys hyvästä ja pahasta sekä moraalista tekoina. Tai ehkä sana moderni kannattaa esittää "lainausmerkeissä" sillä elokuva pohjautuu vuonna 1960 kirjoitettuun näytelmään, mutta on siirretty tämän päivän kulisseihin koska käsittelee moraliteettina ikuisuusongelmia ihmisten välisessä hyvässä ja pahassa sen aidossa ja alkuperäisessä välimerellisessä ja raamatullisessa ympäristössä, missä silmä silmästä-periaate ei ole oikein koskaan kunnolla poistunut tavallisen kansan keskuudessa.

Elokuva voisi olla myös samalla sekä runollinen kertomus pahan ja hyvän välisestä taistelusta, että realistinen kuvaus rikkaiden välinpitämättömyydestä kohtuvasta köyhien heitteille jättämisestä suoraan kuin Italian sosiaalihistorian häpeä mentaaliseessa (ja syyllistävässä) pähkinänkuoressa Garibaldin ajoista tähän päivään unohtamatta syys-seuraussuhdetta, että Jeesuksen tarina sovituksineen, armoineen ja kärsimyksineen kaltoinkohdelluissa kohtaloissa, jotka on vain siirretty shakespeaariset mitat omaavan Napolin synkille kujille.

Elokuvan pääosanesittäjä on suggestiivinen psykopaatti, joka toimii oman moraalinsa nimissä omaa oikeutta muille jakavana Donina. Lopun kohtaus on kuin Jeesuksen viimeisestä ehtoollisesta. Kotiapulaisen tarjoillessa kanaa ja vieraiden siemaillessa punaviiniä (yleensä kanan kanssa tarjoillaan valkoviiniä mutta nyt onkin kyseessä Jeesuksen veri) elokuvan jeesushahmo eli Rione Sanitan pormestari kuolee sovituksena muiden läsnäolevien syntien sovituksena ja armonosoituksena. Rio Sanitan pormestari pistää miettimään uudelleen italialaisen mafiaverkoston pohjaa toimia rikasta yläluokkaa ja heidän käsissään olevaa valtiota vastaan eräänlaisena omantunnonoikeutta jakaneena suojelujärjestönä sekä vääryyttä kokeneiden viimeisenä toivona.

Napolin mafiahan on toisenlainen luonteeltaan kuin Sisilian perinteinen mafia. Ei kuitenkaan pidä sortua romantisoimaan Napolin mafiaa. Kaukana ei ole vuoden 1971 Napolin kuuluisa kolera-aalto, kun mafia oli pistänyt omaan taskuunsa jätevesi- ja viemäröintirahoja samaan suruttomaan tyyliin kuin Ukrainan sodassa venäläiset kenraalit valtion asemäärärahoja omiin taskuihinsa. Rione Sanitan pormestari on tummalla tyylillään samalla sekä tutkielma pahoista ihmisistä ja olosuhteista että pahan edellytyksistä - pahuus vastan hyvyysikuisuuskysymyksenä - monelta eri näkökulmalta katsottuna, mutta myös hyvin tehtyä nykyitalialaista draamaa, missä pohditaan sovitusta, kohtuutta ja armoa sekä ihmisten välisten suhteiden monimutkaisuutta.

Huolimatta siitä, että elokuvan tyyli on groteski ja tapahtumat etenevät kiivastahtisina hullun logiikalla katsojan takaraivoon, elokuvassa käsitellään suuria ja tärkeitä moraalisia ongelmia toisen ihmisen kunnioituksesta ihmisten väliseen ystävyyteen ja kohtuullisuuden tärkeään pargmaattiseen periaatteeseen siitä, mikä olisi järkevää käytöstä ja mikä ei, ja miten suhteellista kaikki lopultakin on "sattuman muuttaessa yhtäkkiä kaiken". Elokuvan ihmiset, tilanteet ja yleinen tapa "uida ihon alle syviin tunteisiin kiinni", kielii ilmiöstä nimeltään vapaudenpuute- ja kaipuu, mikä tarkoittaa ihmisen ikuista halua vapautua kaikista kahleista; liian lähellä toisissaan asuvat ja liian kiinni elämässä liian tiukoilla säännöillä olevat etelän ihmiset kokevat ihan yhtä suurta eksistenssikriisiä kahleistaan kuin pohjoiset, hieman väljemmin ja yksin eristyksissä toisistaan asuvat lajitoverinsa sen liiallisessa muodossaan, rajoja vailla olevana välinpitämättömyytenä ja vapautena olla ei mitään.

Tässäkin elokuvassa näkee, mitä tällainen rimpuilu vapaaksi rajoituksista, vapaaksi toimimaan omien toiveidensa mukaan, tarkoittaa tasapainon löytymisessä toiveiden, mielikuvituksen ja toimintakyvyn välillä, ja mikä sen mahdollinen inhimillisenä kärsimyksenä toisille mitattava hintalappu mahtaa olla. Paha, siitä huolimatta, että sitä on kaikkialla ja paljon, on käsitteenä sittenkin todellisuudessa tuntematon ja vähän käytetty sekä nykyisin moraalirelativistinen (Esimerkiksi Venäjä kertoo kansalaisilleen käyvänsä puhdistusoperaatiota Ukarinassa fasisteja vastaan, joka on maassa hyväksyttävää), hyvyys onkin katsojan silmissä; jokin voi olla aina hyvä riippumatta asiayhteyksistä tai olosuhteista. Elokuva todistaa pahan olevan pysyvä uhka ihmisten hyvinvoinnille, mutta antaa samalla myös toivoa; kaikki liittyy kaikkeen ja niin kauan kuin on olemassa hyviä aikeita ja kommunikaatiota ihmisten välillä, on olemassa myös toivoa ja mahdollisuuksia yrittää lyödä paha tai ainakin lieventää sen vaikutuksia, jos ei muuta niin elokuvan keinoin kuten tässäkin tapauksessa.