Muistoissamme häpeämättömän itserakas Kari Suomalainen

Teksti Harald Olausen

"Joka aamu herään ja ihmettelen, kuinka lahjakas olen"-Suomen tunnetuin poliittinen pilapiirtäjä ja "terävän, oivaltavan huumorin mestari, pilapiirrostaiteen nero"- Kari Suomalainen (1920-1999).

Hesarin pilapiirtäjä Kari Suomalainen, jos kuka, osasi ärsyttämisen taidon aitoon suomalaistyyliin kehumalla estoitta itseään aina kun vain oli mahdollista, ja jos ei ollut, Kari teki sen mahdolliseksi. Karin tytär Lilli Earl muistuttaa, ettei isä ollut mikään vaatimaton mies. "Tosin miksi olisikaan ollut; hän oli ja on yhä Suomen tunnetuin ja rakastetuin poliittinen pilapiirtäjä."

Kari Suomalaisesta on tehty monia kirjoja. Paras niistä lienee Vain parasta (Recallmed, 2016) -kirja, missä on sopivasti sekä piirroksia että Suomalaisen perheen suulla koottuja selityksiä siitä millainen, ja miksi Kari oli mitä oli, ja käyttäytyi kuten käyttäytyi: huonosti. Lillin kirjan alussa kirjoittamat Muistot isästäni- osio on ihan kuin Karin suusta suoraan lainattua.

"Vanhemmillani, varsinkin äidilläni, oli täysin perusteeton ylemmyydentunne. Perheessämme mielikuvituksella ja suoranaisella itsepetoksella oli suuri rooli. Esimerkiksi kun Suomi Filmi oli julkistanut elokuvat "Mieheke" ja "Vaimoke", Pipsu (hänen rakkain riitapukarinsa eli sisarensa, joka kuoli muutama kuukausi ennen Karia) narrasi silmät kirkkaina, että hänet oli kiinnitetty elokuvaan "Lapseke". Kari oli piikikkään suorasuinen ja sanavalmis antisankari, kuten Tuntemattoman Rokka ja siksi myös niin rakastettu.

Kari Suomalainen oli "tahallaanärsyttäjä", pahemman luokan vastarannankiiski ja kiusaaja, joka pani halvalla radikaaleja kulttuuripiirejä ja snobbailevia ääliöitä. Hän oli avoimen rasistinen, naisvihamielinen ja ummehtuneen konservatiivinen kiusanhenki, jonka poliittinen metsäsuomalaisuus olisi tänään väännettävissä johonkin Veikko Huovisen ja persujen väliin.

Häntä inhottiin enemmän kuin Hesarin musiikkikriitikko Seppo Heikinheimoa, koska Kari osasi, toisin kuin hullu Heikinheimo, olla charmantti ja rakastettava omassa ihmisinhossaan ja typeryyden vihassaan. Kansa rakasti häntä ja valtakunnan tärkeyshenkilöt pelkäsivät samalla kun oli kunnia-asia päästä hänen piirroksiinsa, vaikka parjattuna Kekkos-mytologian kynnysmattona.

Kari myös kertoo, miksi hän oli avoimesti kusipää. "Korostimme aina erilaisuuttamme verrattuna "tavallisiin" ihmisiin. Se oli väärin ja teki minusta epäsosiaalisen yksilön. Olimme hyvin kompleksinen kokonaisuus; toisaalta elimme kuin erakot, vetäytyen muista, toisaalta meillä ei ollut minkäänlaista selitystä sille, miksi meillä olisi oikeus pitää itseämme muita erikoisempina."

Nykyisin Karin tapaiset omaperäiset ja itsepäiset paskiaiset eivät enää pääisi maan valtamedioissa rieuhumaan tai aiheuttamaan hämmennystä siitä huolimatta, että he olisivat mestarillisia ja suosittuja. Siitä pitävät visusti huolen poliittisen korrektiuden kultaiset säännöt ja nykyajan kulttuurilaitosten sateenkaari- ja wokepainotteiset tavoitteet yhteisöllisen hyvän suosiollisuudesta.

Karista tuli heti ensimmäisen julkaistun pilapiirroksen jälkeen 31.12.1950 julkisen kiinnostuksen kohde. Uraa Hesarissa kesti 40 vuotta aina viimeiseen piirrokseen asti, jota ei aiheen arkaluonteisuuden takia lehden uudet johtajat enää halunneet julkaista. Se oli liikaa herkkähipiäiselle Karille. Vain parasta-kirja esittelee nimensä mukaisesti Karin tuotannon parhaita paloja, joita ei ole tarkoitettu aina otettavaksi täydestä kulttuuritoimituksissa eikä naisliitto Unionissa, vaan hieman känkkäränkkaisesti.

Vain parasta-sarjakuvakirjaa hallitsevat vanhat suosikit, Kari itse pienenä mustahattuisena miehenä "Pieni ja musta, kuten sieluni", kuten hänellä oli Lillin mukaan tapana todeta. Toinen hallitseva hahmo on menneen maaseudun arkkityyppinä Hiski Kutiainen sekä vanhat totta puhuvat rouvasihmiset, ja kiusoittelu nykyajan kotkotuksia vastaan mustan huumorin keinoin.

Ajankohtaiset poliittiset hahmot – ehkä Mauno Koivistoa lukuun ottamatta – loistavat ehkä hieman yllättäen sopuisasti poissaolollaan. Ne kun ovat aikoinaan olleet päivän politiikkaa seuraaville ennemmin tuttuja kuin viidenkymmenen vuoden päästä lähes unohduksissa olevalle nykysukupolvelle. Kari oli nimenomaan ärsyttävä irvailija ja osaava poliittinen pilapiirtäjä.

Kari sanoi tyttären mukaan "Älkää koskaan sanoko "Mun mielestä", koska se kertoo siitä, ettette ole varmoja mielipiteestänne. Jos olette jotain mieltä, asia on niin, eikä sitä mielipiteet muuta. "Mun mielestä" on kuin pyytäisi etukäteen anteeksi sanomisiaan, kuuluivat isälliset neuvot." Tekopyhyyttä tehokkaasti karistaneissa näpäytyksissä Kari osuikin aina otolliseen maaperään.

Pitää muistaa, että Kari eli massamedioiden eli sanomalehtien ja television suuruudenajan loppua tietämättä sitä itsekään. Kirjoitetulla sanalla ja painetulla kuvalla oli erityisen vahva osa noina aikoina, kun ei ollut kännyköitä ja somekulttuuria. Lähes jokaisessa itseään kunnioittavassa ja vakavasti otettavassa sanomalehdessä oli Karin esimerkin mukaiset pilapiirtäjänsä.

Kari kehittyi piirros piirrokselta vapaampaan viivan käyttöön ja pelkistettyyn kerrontaan. Monet hänen 70-luvun lopun ja 80-luvun alun piirroksensa ovat sekä mestarillisia että samalla vakuuttava näyttö siitä, että Kari oli taiteilija isolla T:lla sanoivat lukuisat nirppanokkaiset epäilijät asiasta mitä tahansa. Kari liioitteli ja ampui yli. Kuolemansa lähestyessä hänessä piili meedio.

Tytär Lilli kirjoittaa, että tuolloin hänen vuoden ikäistään tytärtään isä oli heti lapsen synnyttyä kutsunut reinkarnaatiokseen, joka tulisi viemään hänen työnsä päätökseen. Lillin huomautukseen, ettei isä ollut vielä kuollut ja että lapsi on tyttö, isä tuhahti olkaa kohottaen "Pikkujuttuja. Kun yksi tulee, on toisen aika lähteä. Minä en kuulu seuraavalle vuosituhannelle".

Mutta hänen taiteensa kuuluu ja on osoitus taiteen universaalista luonteesta ja voimasta puhutella uusiakin sukupolvia vuosikymmenten takaa yhtä pomminvarmasti. Karin piirroksia katsoo tänään eri silmin katsoja, kuin joskus 50-luvulla, hymyssä suin, sillä maailma on muuttunut sellaiseksi sekamelskaksi kuin mitä Kari monissa silloin uskaliaissa piirroksissaan ennustikin.

Lilli-tytär oli tärkeä Karille ja päinvastoin. Lillissä elää Karin anarkistinen mutta myös hieman ylimielinen ja omahyväinen perintö Suomalaisten perheestä kuin muista erottuvana erillissaarekkeena Emil Wikströmin ateljeeluomuksen, Visavuoren ylellisessä rauhassa. Lillin kynästä on kirjassa myös kaunis muistokirjoitus rakkaalle isälle ja suurelle taiteilijalle.

"Kari Suomalaisen kynä putosi kädestä lopullisesti rutiinitarkastuskäynnillä Valkeakosken sairaalassa 10.8.199. Hänen oli tarkoitus yöpyä sairaalassa ja palata rakastamaansa, äidiltään perinnöksi jääneeseen Visavuoren Alataloon, mutta noutaja tuli hieman ennen puolta yötä. Lähtöä helpotti uniapneanaamari, ja isä nukkui rauhallisesti pois. Musta huumori oli mukana loppuun saakka; sairaalan yöpöydällä oli avattuna dekkari Kuolema saapuu keskiyöllä."