Murha ruskeakastikkeessa!

Teksti Harald Olausen

"Ei auta teetkö oikein, väärin, vai miten. Ellei se ole kiinnostavaa, se kuolee itsessään." -norjalainen taidemaalari Odd Nerdrum

Jos jostain, niin maalauksesta Andreas Baaderin murha (norj. Mordet på Andreas Baader, 1978), tullaan aina muistamaan (nyt jo hieman vanhuuttaan kesyyntynyt raju ja omapäinen) norjalaisen kuvataiteen kauhukakara, Odd Nerdrum. Maalauksessa terroristi Andreas Baader kuvataan Kristuksen kaltaisena vääryyden kokijana vallankäytön uhrina. Teos aiheutti kiivasta keskustelua, ja sitä kutsuttiin päivälehdissä "murhaksi ruskeakastikkeessa". Nykyään maalausta pidetään yhtenä Norjan viime vuosikymmenten taiteen merkittävimmistä teoksista. https://en.wikipedia.org/wiki/The_Murder_of_Andreas_Baader

Nerdrum on ajankohtainen tänään Suomessa samaan aikaan kun hänen korkea ikänsä alkaa näkyä (ja painaa). Parhaillaan hänestä tulee realitysarja Ylen Areenassa. Räväkän Caravaggio-vaiheen jälkeen Nerdrum rahoittui ja hänen maalaustensa hahmot lähenivät muinaisskandinaavista tarujen ja satujen tunnelmaa. Hänen kuvansa ihmisistä ei ollut perinteinen vaan enemminkin paksun mielikuvituskerroksen kyllästämä, ihan kuin olisimme katsomassa satojen vuosien vanhoja painajaisunia, missä utuinen sateenverho, poltetun maan ruskea ja niukka valo toimivat unohduksen, kuoleman ja jäähyväisten lyhtyinä.

On hienoa, että kaiken tyylittömän roskan sekaan heitetään yksi tällainen taitelijoista kertova realitysarja. Norjan kuvataiteen outolintuna ja järisyttävänä provokaattorina tunnettu Odd Nerdrum herättää edelleenkin ristiriitaisia tunteita sekä itseriittoisilla puheillaan että vanhanaikaisella tyylillään. Mutta kuvaa myös norjalaisen taidemaailman riitoja. Nerdrumilla ei ole sanomaa eikä agendaa muuta kuin tehdä oman päänsä mukaan mitä haluaa, ja se on ärsyttänyt voimakkaasti norjalaiskriitikkoja ja vasemmistolaisia taiteilijoita sekä taidemaailmaa 60-luvulta lähtien, mutta ollut samalla ilmaista mainosta hänelle itselleen.

Taiteilija inhoaa tasapäistä byrokratian lannistamaa laumasieluisuutta. "Vuonna 1997 Odd Nerdrum julisti itsensä "Kitschin kuninkaaksi" ja julisti kitchin olevan nykyajan klassisen kokoonpanon tarkoituksenmukainen termi. Se oli radikaali käsitteen muutos, koska kitsch on perinteisesti ollut negatiivisesti ladattu sana. Nerdrumin käsitys kitschistä on sekä poleeminen hyökkäys taideinstituutiota vastaan, että halua asettaa vaihtoehtoisia perusteita figuratiiviselle maalaukselle, joka Nerdrumin mukaan edustaa viehättävää käsityötä, henkeä ja ihmisen herkkyyttä."-Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Odd_Nerdrum

Sen sijaan se mikä on ikävää, on Nerdrumin ja hänen läheistensä rakentama kummallinen suojamuuri muuta maailmaa ja muutosta vastaan umpimielisestä perfektionismista sekoitettuna protektionismiin, kuvittelemalla klassismi samalla tavalla vakuutena oman olemassaolon turvasta kuin mitä kristinoppikin. Klassismi (ja taide) ei ole mikään henkivakuutus, vaikka sitä sellaisena yritetäänkin myydä tavallisille ihmisille unohtaen, ettei onnellisuus tarkoita ongelmatonta elämää. Ihmisenä oleminen on tarpeeksi kovaa ilman valmiin ja varmuuden sotkemista - se kun on jatkuvaa määrittelyn yrittämistä määrittelemättömälle.

Tässäkin realitysarjassa pääosanesittäjät esittävät juuri sitä mitä haluavat, ja se on sen suurin ongelma. Ilmeet, eleet ja puheet ovat tarkoin harkittuja. Odd näyttäytyy suurena boheemina, joka elää itse kuvittelemassaan kuplassa, muun perheen kuin rytmissä (antiikin tragedioiden kuorona) toistaen Oddin erinomaisuutta ja muun maailman pahuutta kyllästymiseen saakka, jolloin huvittavaa kyllä, "arvorelativistisesti" vain itse pahuus on vastustuksesta huolimatta enää kannattavaa bisnestä. Mutta minkäänlaista viattomuutta ei ole koskaan ollut, koska pahuus kuuluu erottomasti jokaiseen ihmiseen ja ihmisyyteen.

Tarkalla silmällä katsottuna Nerdrumin taide väsyttää päätä ja unettaa, koska hänen maalauksissaan toistuvat aina samat teemat, värit, hahmojen eriskummallisuus ja painajaismaisuus, sekä sanottavan kapeus. Ne ikään kuin toistavat yhtä ja samaa ollen vain yhden ja saman ilmeen erilaisia variaatioita. Se hämmentää ja ärsyttää. Mutta ilmeisen tarkoituksella. Nerdrum julistaa sitä ja tätä ja ettei ole sitä, vaikka on kaikkea tätä ja vieläpä täysin palkein. Nerdrum oli jonkin aikaa Norjan Kuvataideakatemian professorina, mutta "niin kutsutun akateemisen taistelun" (repivän) jälkeen hän erosi tehtävästään riitojen jälkeen vuonna 1996. 

Nerdrum esittää jatkuvaa showta nimeltään Odd Nerdrum, minkä pääosassa ovat hän itse ja hänen maalauksensa, jotka ovat suoraan kuin tämän päivän päivytyksiä menneen ajan valon mestareiden, kuten Rembrandtin tai Tizianin ja Caravaggion suggestiivisista tauluista, ja siksi ne ovat niin lohduttoman synkkiä täynnä hirviömäisyyksiä kuin unohtumattomat kauhut kynttilänvalosta tiirailtuna. Ensisilmäyksellä voisi väittää Oddin kopioivan mennyttä nykyisyyden silmin. Hänen tauluissaan on samaa voimakkaasti nostalgista lohduttomuutta sekä ovelaa salavittumaisuutta kuin Bruguelin tai Francis Baconin maalauksissa.

Mutta mitä tämä perheen harjoittama lässytys modernismia vastaan on muuta kuin ajan henkeen sopivaa oikeistopopulistista hämäystä? Modernismin ainoa ongelma on Georg Lukazsin kritisoimana se virhe, kun modernismi teki yhteiskunnallisista ongelmista yleisinhimillisiä ja ylihistoriallisia, eikä pyrkinytkään purkamaan konkreettisesti kaikkialla rehottavaa epäoikeudenmukaisuutta. Modernismista rakentui uusi järjestys, joka määriteltiin talouden ehdoin ja näin rakentui uusi järjestys, minkä oletettiin olevan korvaamiaan järjestelmiä lujempi, koska se oli immuuni ei-taloudellisen toiminnan esittämille haasteille.