Myytinmurtaja-Rasilainen Porvoon vuoden 1809 valtiopäivien kimpussa avaamassa silmiämme!

Teksti Harald Olausen

"Edelleen jokaisen aikakauden sivistys on sitä, että yhä enemmän selitetään sitä, minkä aikaisemmat polvet ovat jättäneet jälkeensä. Lopulta ei enää kysytä mitä kirjoittaja on tarkoittanut niillä ja niillä sanoillaan, vaan millä tavalla meidän pitäisi ymmärtää kirjoittajan sanat."

-J. V. Snellman, Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä 1836.

Turhaan ei Aki Rasilainen ole valinnut kirjansa Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia (Warelia, 2024) motoksi kuin piikikkääksi muistutukseksi historioitsijoille Snellmanin kommentit Liebnizin ajatuksista, sillä juuri Leibniz oivalsi Snellmanin tavoin, että kaikella on syynsä. Kirja on syksyn tietokirjojen ehdoton tapaus, ja pitäisi kuulua ainakin jokaisen lukion historiaa opiskelevan kassiin. Suomessa kannustetaan vieläkin liian vähän olemaan eri mieltä. Liebniz ensimmäisenä rakensi tästä väittämästä filosofisen periaatteen siitä huolimatta, että Platon jo ymmärsi, ettei mitään ole ilman perustetta. Fichten mukaan ihminen itse kukin rakensi omista lähtökohdistaan maailmaa siksi, mitä siitä tulee hänelle itselleen ja kokonaisuutena kaikille.

Liebniz on edelleenkin mallikkaan käyttökelpoinen muistuttaja asioiden tärkeysjärjestyksestä ideoiden ja ajatusten eksyneessä suomalaismaailmassa, mikä vanhan kreikkalaisten homeeristen epiteettien tapaan ei tunnuta vieläkään ymmärtävän vastakohtien tärkeyttä samalla tavalla kuin Herakleitos, jonka mukaan vain vastakohdat loivat eheän kokonaisuuden, sillä ilman vastakohtia havaintomaailma raukeaa tyhjään – ihminen näkee olemassaolonsa vain kapeasta rakosesta. Jos ihminen oppisi näkemään sitä laajemmin kokonaisuutena, ristiriidat muuttaisivat muotoaan toisenlaisiksi hänen silmissään. Heidegger puhui "perusteen periaatteesta – principium rationis", mikä ei ole pelkästään vain peruste, vaan vaativaa ja perustaa etsivää ajattelua ohi tavanomaisen yliolkaisen, toteavan ajattelun, ymmärtämään tätä elämän ja sen ilmiöiden ristiriitaisuutta uudella tavalla. 

Juuri sitä tekee myös parhaimmillaan Aki Rasilainen ravisuttavassa kirjassaan purkaessaan Suomen historian vaiettuja alkumyyttejä Porvoossa 1809. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarkka sekä sinnikkään lukijansa palkitsevana hyvinkin erilainen historiankirja, kuin mitä olemme yleensä tottuneet lukemaan: Rasilainen ei halua miellyttää ketään, eikä ottaa totuuksia itsestäänselvyyksinä. Sastamalainen kustantamo Warelia on noussut muutamassa vuodessa yhdeksi kiinnostavimmista tietokirjojen kustantajaksi, julkaisemalla joukon myyttejä murtavia kirjoja, joissa kyseenalaistetaan vanhoja ja vääriä käsityksiä sekä tulkintoja historiasta. Warelian julkaisema kirja Ilmari Rantamalasta muutama vuosi sitten nosti kustantamon valokeilaan.

Aki Rasilaisen Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia jatkaa tätä samaa linjaa perätessään kysymystä uudelleen Suomen syntyä poliittisena konstruktiona. Kirja on tajuttavan selkeä, sillä siitä puuttuu tutkimukseen yleensä kuuluva kiemurtelu ja jossitteleva jaarittelu lukijan eduksi. Autonomian aikaa koskeva suomalainen uusin historiankirjoitus on yleensä aika murheellista luettavaa. 1800-luvun ihmisen omalle itseymmärrykselle ei siinä ole Rasilaisen mielestä ollut juurikaan sijaa: "Perinteisen aikalaiskäsityksen mukaan Aleksanteri I vahvisti Porvoon valtiopäivillä 1809 Suomessa voimassa oleviksi Kustaan III:n säätämät perustuslait, eli vuoden 1772 hallitusmuodon (HM) ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan (YVK), uuteen valtioyhteyteen soveltuvin osin. Historiankirjoittajien keskuudessa vallitsevien nykyisten käsitysten mukaan Porvoossa ei vahvistettukaan näitä perustuslakeja, vaikka Aleksanteri I:n antamaan hallitsijanvakuutukseen oli kirjoitettu perustuslait erikseen vahvistettaviksi."

Rasilainen, joka toimii hovioikeuden neuvoksena Itä-Suomen hovioikeudessa, ja on sekä oikeustieteen tohtori että valtiotieteiden lisensiaatti sekä vielä päälle Turun yliopiston valtiosääntöhistorian dosentti, nostaa aiheen udelleen tutkittavaksi. 1809 Porvoossa tapahtui hänen mukaansa jotakin hyvin merkittävää, oltiinhan historiallisessa käännekohdassa. Ruotsi oli kaaoksen vallassa, Vanha kuningas syösty vallasta ja Uumajassa harhailleen armeijan rippeet sekasortoisessa tilassa. Uudeksi tavaksi on Rasilaisen mukaan tullut selittää, että Porvoossa tehtiin perustuslakien vahvistamisen asemesta jonkinlainen keskiaikainen status- tai herruussopimus, jossa säädyt uskollisuudenvalallaan ottivat Aleksanterin uudeksi hallitsijakseen.

"Vastineeksi Aleksanteri lupasi säilyttää voimassa säätyjen privilegiot sekä maan uskonnon ja lait. Tällaisella sopimuksella ylläpidettiin olemassa ollutta oikeusstatusta valloitetulla alueella. Menettely ja Venäjän tavoitteet Suomen liittämisessä Venäjään eivät olisi poikenneet aikaisemmista vastaavista liitoksista eikä Suomella ollut erikoisasemaa Venäjän alusmaiden joukossa. Perustuslait eivät olisi millään tavalla eronneet muista laeista, jolloin Aleksanteri oli vakuutuksellaan voinut tarkoittaa Kustaa III:n perustuslakien asemesta vuoden 1734 yleistä lakia."

Suomen sota 1809-1809 on tätä taustaa vasten yllättävän vähän tutkittu tapahtumaketju myös aatehistoriallisesti, vaikka juuri tässä kulmassa leikkaa toisiinsa Suomen kohtalonkysymykseksi tulevaisuutta ajatellen geopolitiikka idän ja lännen välisenä rajamaan, mikä alkaa juuri tästä, mutta on kulloisenkin muoti-ideologian riepottelema riippuvainen sitä tulkitsevien käsityksistä. Eräs selitys tälle on Suomen sodan jälkeen syntyneen uuden kulttuurin (Arwidsonin historiankirjoitus, Snellmanin filosofia, Lönnrothin Kalevala ja Runebergin runous) samankaltainen suunta rakentaa kokonaisen kansakunnan yhteinen mieli, jota sitä ennen ei olisi voinut rakentaa Ruotsin takia. Porvoon valtiopäivät nähtiin tukemassa tätä kehitystä kohti Suomen itsenäistymistä.

Ajateltiin, että venäläisten yhteyteen "pääseminen" oli tärkeä askelma kohti itsenäisyyttä, koska se loi ne vahvat suomalaisuutta tukeneet instituutiot autonomian aikana, joita tarvittiin myöhemmin itsenäistymiseksi, ja olihan suomalaisuuden eräänlaisina isinä molemmin puolin rajaa aikoinaan hääräämässä olleet aikaansaavat ystävykset G.M. Sprengtporgen ja M.K. Armfelt. Mutta perustuslakien vahvistaminen tässä nykyisessä käsityksessä ei enää kuulunutkaan Aleksanterin tarkoituksiin. Koko perustuslakikäsitteen 1800-luvun alun sisältö näyttäisi olevan nykyiselle suomalaiselle historiantutkijasukupolvelle epäselvää. 

Tämä ilmenee Rasilaisen mielestä siitä, miten vuonna 2020 julkaistussa autonomian aikaa käsittelevässä kokoomateoksessa perustuslait jätetään – hallitsijanvakuutuksen sanoista huolimatta – Porvoon toimituksista kokonaan sivuun. Koko aihe kuitataan toteamalla, että "'perustuslait'-käsitteen sisällöstä ei liene kenelläkään ollut tarkkaa kuvaa". Suomen poliittinen historia alkaa vasta Porvoon valtiopäivistä 1809, sillä Topelius väitti historian alkavan siitä mistä historiankirjoituskin. Suomesta tuli kansa kansakuntien joukkoon. Niin silloin ymmärrettiin. Yhtenäisyyden ja samankaltaisuuden selittää "sukupolviteoria". 

He kaikki sen ajan suomalaisuuden, ja kansakuntaa muovanneet isät, kuuluivat kansallisen herätyksen piiriin. Näin ei pitäisi olla, sillä vaikka Topelius omaksui historiankäsityksensä ohjenuoraksi kaitselmusaatteen suurin piirtein hegeliläisessä muodossa, ei kirjailija sulattanut ajatusta historiallisista heeroksista moraalisten mittapuiden yläpuolella. Topelius kirjoitti hyvinkin tolstoilaista kritiikkiä suurmiesteoriaa vastaan kriittisissä huomioissaan Kaarle XXII:n aikakaudesta. Tämä vaikutti myös suomalaiseen ajatteluun oleellisesti kuuluvana ajatuksena kansallistunteesta ja yhtenäisestä kansasta. Suomalaisuusajattelua voi hyvin verrata Norjaan, jossa samaan aikaan kansallinen taistelu pakotti heidät määrittelemään kantansa Ruotsiin ja aatelisiin vuonna 1814.

Otetaan esimerkiksi kansallistunne, mikä alkoi herätä samaan aikaan molemmissa maissa, ja silloin alettiin puhua (varovaisesti) yhtenäisestä kansasta. Norja sai hetken maistaa itsenäisyydestä ja perustuslaista, joka sisälsi ensimmäiset demokratiaa koskevat säännökset. Norja pääsi vapaudenhuumaan, josta he eivät koskaan enää luopuneet. Suomalaisille kyse oli melkein "samanlaisesta vapautumisentunteesta" ja uusista mahdollisuuksista yrittää parantaa omia elämiään. Ehkä tämän takia 1960-luvulla asiaa tarkemmin penkoneet tutkijat päätyivät vähättelemään arwidsonilaista historiankirjoitusta ja topeliaanista Suomi-kuvaa, pitäen Porvoon valtiopäivien merkitystä koko kansakunnalle, ja erityisesti sen ajan suomalaisille, vähämerkityksenä.

Kirjan lähtökohta on ollut syvästi henkilökohtainen trauma tiedemaailman tunkkaisesta kaveriauttamisesta, ja potkut, koska nuori valtiotieteen lisensiaatti esitti professorilleen tutkimussuunnitelman kyseenalaistaa Suomen autonomian synty vallassa olevia auktoriteetteja kunnioittamatta. Tämä pitäisi olla kaikkien intohimoisesti ja pyyteettömästi tiedettä tekevien ja rakastavien tutkijoiden lähtökohta kaikkialla. Suomessa ei näin tunnu olevan edelleenkään. Professorinsa kanssa yli 30 vuotta sitten käyty keskustelu avasi Rasilaisen ymmärryksen siitä, miten yliopistollinen hierarkia ja sen mukaiset lojaalisuussuhteet toimivat. 

Vaikka yliopistollisessa tutkimuksessa pitäisi vallita 1800-luvun liberalismin parhaimpien perinteiden mukaisesti tieteellisen ajattelun ja sanomisen vapaus, tosiasioiden maailma ei toimi niin, vaan sitä hallitsevat hänen mukaansa vallan verkostot aika lailla samalla tavoin kuin 1800-luvun itsevaltaisessa Venäjän keisarikunnassa. Jo tässä kohtaa hatunnosto kirjoittajalle. Lisää tällaisia puheenvuoroja tarvitaan. Rasilaisen tutkimuksessa etualalla on ollut tärkeä ja melkein unohdettu kysymys perustuslain asemasta Suomen valtiollisessa autonomiassa ja Venäjän keisareiden vallankäytössä Suomessa Venäjän vallan aikana.

Siitä on olemassa eri näkemyksiä. Tutkimustehtävällä on myös tarkoituksellisesti läheinen yhteys Antero Jyrängin tutkimukseen Lakien laki - perustuslaki ja sen sitovuus eurooppalaisessa ja pohjoisamerikkalaisessa oikeusajattelussa suurten vallankumousten kaudelta toiseen maailmansotaan (1989). Jyrängin tarkoitus oli ollut vastata kysymykseen, miten suomalainen käsitys perustuslakien sitovuudesta vähitellen on täsmentynyt. Jyrängin tutkimuksen fokus on vertailevassa kansainvälisessä näkökulmassa siinä, miten perustuslain sitovuusproblematiikkaan liittyviä ideoita muunneltiin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tämän tutkimuksen yksi tarkoitus on täydentää ja eräin kohdin myös tarkistaa Jyrängin tuloksia erityisesti Suomea koskien."

Rasilaisen varsinaisena tutkimuskohteena on suomalaisen perustuslakikäsityksen syntyminen ja erityiskohteena siinä perustuslain sitovuuden eri ilmenemismuodot Venäjän keisareiden ja säätyvaltiopäivien yhteisessä lainsäädäntötoiminnassa, sillä perustuslakikäsityksen historiaa ei voida erottaa valtiokäsityksen historiasta. Käsitteinä ne edellyttävät toisiaan. 1800-luvun aikana valtiokäsite modernisoitui Euroopassa oikeusvaltioksi yhdessä perustuslakikäsitteen kanssa. Yhtenä kirjan tavoitteena onkin selvittää, mikä merkitys perustuslain sitovuuden eri ilmenemistavoilla ja muuttuvilla perustelutavoilla on ollut. Rasilaisen mukaan varovaisuus oman ajan käsitteiden tulkinnassa niiden menneissä käyttöyhteyksissä on toki paikallaan. 

Kuitenkaan se, että menneisyydessä käytetyn käsitteen merkityssisältö on ollut erilainen kuin nykyisin, ei vielä tarkoita, että käsitteen merkitys on ollut menneisyydessä kokonaan toinen kuin nykyään. Porvoon toimituksia kuvattiin Rasilaisen mukaan vuoden 2009 merkkivuoden arkistolaitoksen näyttelytekstissä keskiaikaisena tapahtumana, jossa Aleksanteri I oli saapunut maapäiville kohtaamaan "Suomenmaan säädyt" (Landenständer) ja "maan" (Land, Landschaft), ja "uskollisuudenvalallaan" (Huldigung, Erbhuldigung) säädyt kunnioittivat "maan" uutta hallitsijaa. Vastaavasti Aleksanteri olisi hallitsijanvakuutuksessaan luvannut pitää voimassa "maansäätyjen" privilegiot ja "maan" oikeudet."

Tällainen kuvaus ei Rasilaisen mukaan vastaa asiakirjoista ilmenevää. Lainausmerkeillä merkityillä käsitteillä annetaan julkaisun tekstissä vieläpä erheellinen käsitys, että tällaiset keskiaikaiset "maa"-sanat olisivat saksankielisinä esiintyneet Porvoon puheissa ja asiakirjoissa. Porvoossa ei Rasilaisen mukaan puhuttu saksaa eikä asiakirjoja kirjoitettu saksaksi, vaan ranskaksi. Tällaisia keskiaikaisia maa-sanoja ei puheissa eikä asiakirjoissa esiintynyt, vaan niiden pääasiallinen sanasto oli huomattavasti modernimman ajan sanastoa. Aleksanteri ei kohdannut maata, vaan kansan ja kansakunnan ("peuple", "nation"). Hän ei luvannut säilyttää maan oikeuksia, vaan suomalaisten "perustuslait" ja "konstituution" ("vos lois fondamentales", "votre constitution").

"Säätyjen tästä kokoontumisesta alkaisi hänen lupauksensa mukaisesti Suomen poliittisen olemassaolon aikakausi ("époque dans votre existence politique") ja se sitoisi suomalaiset asioiden uuteen järjestykseen ("nouvelle ordre de choses"). Aleksanteri halusi täydentää sotaonnen hänelle jo suomia oikeuksia vieläkin rakkaammilla hänen periaatteisiinsa soveltuvilla oikeuksilla suomalaisille ("droits plus chere á mon coeur, plus conformes á mes principes")."

Tässä Rasilaisella on koko kirjan sekä hedelmällinen tutkimuksellinen motto pähkinänkuoressa, että myös vallitsevia vääriä tulkintoja haastava ja avaava lähtökohta kaikille niille, joita kiinnostaa lukea asiasta lisää uutta tulkintaa. Nykyisessä historiankirjoituksessa vallitseviksi muodostuneet käsitykset perustuvat Rasilaisen mukaan Osmo Jussilan tutkimuksiin. Hänen mukaansa "perustuslaeilla" tarkoitettiin hallitsijanvakuutuksessa kaikkien pysyvien lakien vahvistamista vastakohtana muuttuville asetuksille ja "konstituutioiden mukaisilla oikeuksilla" aikaisempien säädösten mukaisia privilegioita.

"Hänen tulkintansa mukaan Kustaa III:n perustuslait vahvistettiin ainoastaan siltä osin kuin ne sisälsivät alamaisten oikeuksia ja säätyjen privilegioita, mutta keisari ei luopunut suomalaisten hyväksi mistään omista itsevaltiaan oikeuksistaan. Ruotsin kuninkaan oikeuksista ja velvollisuuksista säätävät kohdat näistä perustuslakiasiakirjoista eivät olleet tulleet vahvistetuiksi eikä keisarin itsevaltiutta ollut Suomessa rajoitettu. Ja vaikka alamaisten oikeuksia olisikin vahvistettu, sitä koskeva sopimus ei ollut itsevaltiasta sitova, vaan nämä oikeudet voitiin koska tahansa peruuttaa."

Edelleen Jussilan mukaan kaikki keisarit olivat käsittäneet säätyjen aseman lainsäädännössä itseensä nähden enemmän tai vähemmän neuvoa-antavaksi, jolloin niillä ei olisi ollut keisariin nähden tasavertaista päätösvaltaa, kirjoittaa Rasilainen ja tämä on tarkoin tutkittua tietoa: "Käsitykseensä säätyjen neuvoa-antavasta roolista Jussilalla ei tosin ollut mitään lähdettä osoitettavissa. Hän oli siitä ainoastaan henkilökohtaisesti "vakuuttunut". Tämä vakuuttuneisuus on näihin aikoihin asti hämmästyttävän hyvin riittänyt muille tutkijoille näytöksi asiasta."

Mutta se ei riitä Aki Rasilaiselle, jolle väärän tulkinnan kumoaminen on tärkein tehtävä - myös oikeudellisen ajattelun ja sen historian kannalta Osmo Jussilan konstruktiot ovat monella tavalla ongelmallisia Rasilaiselle, jota voi hyvällä syyllä kutsua myytinmurtajaksi Porvoon 1809 valtiopäivien kimpussa avaamassa silmiämme: "Jussilan mukaan Suomessa elettiin vielä vuonna 1809 täysin keskiaikaista feodaaliaikaa eikä Ranskan vallankumouksen ideoilla ollut täällä mitään vaikutusta. Suomi olisi siis jäänyt autonomian ajalla kokonaan osattomaksi perustuslakien vuosisadasta ja Ranskan vallankumouksen valtiosääntöisistä aatteista sekä elänyt itsenäistymiseensä asti itsevaltiuden ikeessä länsieurooppalaisen oikeusajattelun ulottumattomissa."

Rasilaisen mielestä Jussilan käsitys sopimuksesta on oikeudelliselle ajattelulle vierasta. Jussilan mukaan Porvoossa tehdyllä sopimuksella olisi siis säilytetty olemassa ollut oikeusstatus. Juridiikassa sopimus ja sen solmiminen tarkoittavat kuitenkin Rasilaisen mukaan keinoa, jolla sopimusosapuolet päinvastoin muuttavat olemassa olevaa statusta välillään sopimalla uusista vastavuoroisista oikeuksista ja velvollisuuksista: "Jotta sopimuksen mukaiset uudet oikeusasemat osapuolten välillä toteutuisivat myös reaalimaailmassa, sopimuksia pidetään oikeudellisessa ajattelussa osapuolia sitovina eräänlaisina yksittäistapauksellisina oikeusnormeina. Jussilan konstruoima "sopimus", joka ei ole sitova ja jolla ei ole mitään oikeusvaikutuksia, ei ole sopimus missään oikeudellisessa merkityksessä."

Lisää kirjasta kustantajan sivuilla:

www.warelia.fi